Papan lähtö lähellä

Minun pappani on nyt ollut viime marraskuusta asti sairaalahoidossa aivokasvaimen vuoksi. Hän on menettänyt näkönsä jo melkein kokonaan, näkee enää heikosti keitä sairaalan huoneessa on, hän ei enää kuule oikeastaan mitään, ja on kokoajan väsynyt, ei pysty enää edes nousemaan sängystä ja oksentelee todella usein. Vanhempani soittivat nyt eilen illalla ja kertoivat minulle, että sairaalassa lääkäri on nyt sanonut kuinka hänellä tuskin on enää montaa päivää elinaikaa jäljellä. Jotenkin kaduttaa, että en ole käynyt hänen luonaan sairaalassa, ja nyt on enää hetki aikaa luultavasti. Olen itse 20 vuotias opiskelija ja jo muutenkin masennuksesta kärsivänä tämä uutinen tuntui kuin olisi vedetty matto alta. Viime yönä en saanut montaa tuntia nukuttua kun vain ajattelin asiaa koko yön. Saakohan myös opiskelijana "sairaslomaa" sen pari päivää, että pääsisin hänen luokseen vielä käymään? Hautajaisiin olen jo päättänyt olla menemättä, vaikka toisaalta taas haluaisin mukaan saattamaan hänet hänen viimeiselle matkalleen. Ja jotenkin taas miehenä tuntuu, että itkeä ei saisi ja pitäisi vain mennä heti eteenpäin elämässä.Hän oli kuitenkin todella läheinen minulle. Hän opetti minut ajamaan mopolla, kävimme paljon kalastamassa ja yövyttiin teltoissa, ja hän kertoi minulle iltaisin teltassa sodanaikaisesta elämästä, kuinka hän tapasi isäni äidin, ja muutenkin hänelle oli aina helppo puhua omista ongelmistaan.

Olisiko kellään neuvoja miten alkaa tästä eteenpäin toimimaan. Kannattaako hautajaisiin mennä? Olisi myös kiva kuulla miten muut joilla on samanlaisia kokemuksia ovat asiaa käsitelleet. Itse taas pitkästä aikaa etsin Spotifystä Kaija Koon hienoja kappaleita ja niitä kuunnellessa tulee ensin hieman surullinen olo, mutta kunhan saa biisin kuunneltua niin on taas hieman parempi olo. Jos sua ei ois ollut on yksi parhaista mitä olen hänen tuotannostaan löytänyt ja kuvaa aika hyvin tilannettani. Toinen hieno on Minä muistan sinut. Itse ainakin saan näistä jonkinlaista voimaa.