cipralex, seronil + muut ssri-myrkyt

Näistä lääkkeistä on joo keskusteluja, mutta mitä enemmän ne on, sitä herkemmin ihmiset ehkä kieltäytyvät syömästä noita paskalääkkeitä.

Kohta on oman masennusdiagnoosin kymmenvuotispäivä, onnea sille, ja ikää on alle kolmekymmentä. Ensimmäinen masennukseni alkoi pikkuhiljaa, en oikeestaan tiedä milloin kun en edes tiennyt mitä masennus on. Se oli joku musta synkkä juttu, josta kärsii vain häiriintyneet ihmiset - sellasen kuvan olin saanut koulusta ja kotoa, vaikka äiti oli koko lapsuuden enemmän tai vähemmän masentunut, ja iskälläkin omat sekavammat kautensa, ei noista asioista puhuttu. Kiitos kuitenkin vanhemmilleni, että eivät pakottaneet mua syömään lääkkeitä vaikka psykiatrin mielessä olin lääkityksen tarpeessa.

Reilu viisi vuotta sitten hakeuduin itse sairaalahoitoon. Avohoito olisi varmaan riittänyt, ellen olisi päästänyt tilannetta niin pitkälle. Mitään lääkkeitä en ollut syönyt, vaikka masennuskaudet, paniikkihäiriö mua kiusasivat. En halunnut sammuttaa tunteitani, enää en vaan jaksanut kiduttaa itseäni. Tiesin, etten selviäisi kauaa yksin. Sairaalassa mulle määrättiin Mirtatsapiini pienellä annoksella unettomuuteen (joka oli vain pikku ongelma, nukuin kuitenkin joka yö) ja jossain vaiheessa aloitettiin Cipralex. Vihasin lääkkeitä. Mirtatsapiini helpotti mun oloa kun sain pään pimeeksi joka ilta, päivisin olisin halunnut olla selvinpäin. Minä itse. Pelkäsin muuttuvani lahnaksi, tahdottomaksi, turpoavani, saavani ne kaikki mahdolliset haittavaikutukset, joita lääkärin mukaan ei Cipralexilla ollut.

Sairaalasta päästyäni loppui lääkitys, enkä oikeasti muista, että kahden kuukauden Mirtatsapiini-kuurin jälkeen olisi ollut mitään vieroitusoireita. Ahdistus alkoi käydä liian isoksi ja käytökseni oli kaikin puolin vittumaista, joten suostuin aloittamaan Cipralexin uudestaan. Parin kuukauden jälkeen olin helvetin masentunut ja KYVYTÖN keksimään itse ulospääsyä ongelmistani.

Seuraavana keväänä lopetin Cipralexin (tai Cipramil se taisi silloin olla) ja muutaman viikon päässä potki. Näkökenttä tärisi, hikosin, oli huono olo ja vaikka olin fyysisesti paremmassa kunnossa kuin ikinä elämässäni, yhtäkkiä hengästyin ja väsyin kaikesta. Siinä sivussa mulla oli muutaman viikon Levozin järkyttävään ahdistukseen, ja melkein kaikki ne mun kauhukuvat lääkkeiden haitoista toteutui. Olin tunteeton, hidas, tyhmä, tiesin kuoleman olevan se ainoa oikea ratkaisu, ehkä zombimaisuus vaan pelasti mut kun en pystynyt tappamaan itseeni. Vainoharhoja, pelkoja, vihaa, eristymistä. Niitä toi lääkeyhdistelmä mulle teki.

Nyt taas olen lopettanut Cipralexin, kun olin muutaman päivän syömättä sitä ja huomasin, ettei mulla iskekään se perinteinen kolmannen lääkkeettömän päivän epätoivo. Silti otin lääkkeen, koska on mun pää varmaan kärsinyt seinään lopettamisesta. Meinasi mennä jalat alta, oli heikko ja epämukava olo, aina kun avasin suuni, sieltä tuli jotain sekavaa. En tiedä olisinko yksin huomannut tuota oloa, mutta äijäkaverini mielestä olin taas sekaisin, ja että mitä lääkäri sanoo. Varmaan, ettei todellakaan johdu Cipralexista tai "kokeillaan sitten jotain muuta".

Tänään viikko ilman Cipralexia, päässä potkii. Ei yhtä pahasti kuin viimeksi kun lopetin. Olen vihainen, surullinen, väsynyt. Mua vituttaa kun tiedän, että aivot järjestäytyy uudestaan pääkopan sisällä. Olisipa tää edes särkyä, niin voisi turruttaa sen buranalla, mutta tuntuu vaan, että aivot muljuu. Nestettä mun kehosta on lähtenyt, aamulla huomasin miten kädet ja jalat näyttää taas normaaleilta. Nilkat ei ole enää turvonneet ja pakota. Nukkunut olen ilman pahimpia painajaisia, totuus vaan alkaa paiskoa päin naamaa. Olen helvetin riippuvainen muista ihmisistä, koska viime aikoina oma itse on tuntunut vieraalta ja omien asioiden hoitaminen ollut melkein mahdotonta, olen keskittänyt kaiken läheisiini. Ja nyt on paska katkera olo, mutta samalla tiedän, etten hajoa ilman muiden apua kun en ole sitä tähänkään asti vastaan ottanut/saanut, ja että ilman Cipralexia olen taas minä. En kylmänjärkevä, lempeä, vitun lahna. Musta tulee varmaan aika ärsyttävä lähiaikoina ja saatan ajautua pahoihinkin riitoihin, mutta TUNNEN, RAKASTAN, VIHAAN. Olen mustasukkainen.

Parasta tässä paskassa on se, että nyt mulla ei ole sitä "apua", jonka lääkkeistä saa. Mikään ei auta/pakota mua ottamaan etäisyyttä itseeni, otan itse jos sen koen olevan tarpeellista. Mun on selvittävä omillani. Ja aina kun noin ajattelen, pärjään paremmin.

Lähinnä vaan oman vitutuksen purkua, mutta harkitkaa tarkasti, jos teille ssri-paskaa tyrkytetään. Hetken apu, helpotus, pidemmän päälle ei ehkä niinkään.