Esko Aho oli oikeassa Venäjän suhteista

"Kaiken tapahtuneen valossa sopii jälleen kerran ihmetellä, miten ihmeessä keskustapuolueen K-linja kehtasi lähteä ajamaan loppuun palanutta ja Nkp:n talutusnuorassa kulkenutta Karjalaista keskustapuolueen ehdokkaaksi vuoden 1982 presidentinvaaleissa."
=
(Janne Virkkunen, HeSa, 03. 10. 2004)

rautalehti kirjoitti:

"Kaiken tapahtuneen valossa sopii jälleen kerran ihmetellä, miten ihmeessä keskustapuolueen K-linja kehtasi lähteä ajamaan loppuun palanutta ja Nkp:n talutusnuorassa kulkenutta Karjalaista keskustapuolueen ehdokkaaksi vuoden 1982 presidentinvaaleissa."
=
(Janne Virkkunen, HeSa, 03. 10. 2004)

Lue lisää

"Helsingin Sanomat - Pääkirjoitus - 3.10.2004

Itänaapurin syövereissä 2

kolumni

Suomalaiset diplomaatit käyttivät parhaan taitonsa ja vähän ylikin 1970-luvulla todistaakseen perättömiksi pahantahtoiset väitteet maamme politiikan suomettumisesta ja Neuvostoliiton vaikutusvallan liiallisesta kasvusta. Tarkoituksena oli osoittaa, että Suomi oli aidosti puolueeton länsimaa, joka tekee parhaansa idän ja lännen vastakkaisuuden lieventämiseksi. Kamppailu oli urheata, vaikka todennäköisesti moni diplomaatti tiesi vähintäänkin venyttävänsä totuutta. Onneksi ulkoministeriön kova ydin kuitenkin kesti.

Jälleen kerran uutta lisävalaistusta 1970-luvun todellisuuteen tuo tohtori Juhani Suomen täsmällisen hyvin toimittama tasavallan presidentti Urho Kekkosen päiväkirjasarjan viimeinen osa, joka kattaa presidentin viranhoidon viimeiset vuodet 1975-81. Jo päiväkirjasarjan edellinen osa todisti vastaansanomattomasti Neuvostoliiton ja sen kommunistisen puolueen vaikutuksen kasvamisesta epäterveisiin mittoihin.

Sarjan viimeinen osa sinetöi tapahtuneen, vaikka siinä ei mitään ratkaisevan uutta ilmenekään. Ajankuva sen sijaan välittyy väärentämättömänä ja ajoittain hyvinkin kauhistuttavana. Presidentti Kekkonen taiteilee Helsinkiä ja Moskovaa yhdistävällä nuoralla, eikä vieläkään ole varmaa ja todistettua tietoa siitä, putosiko hän vai ei.

Olennaista kuitenkin on, että se, mitä J.K. Paasikivi kauhisteli mahdollisuutena, oli tapahtunut tosiasia. Paasikiven vanhoista ja jo julkaistuista papereista käy ilmi, että hänen mielestään oli ehdottoman tärkeätä, että "me itse so. eduskunta ja presidentti, mutta ei Moskova, määrää kutka henkilöt tulevat hallituksen jäseniksi".

Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvusta oli tietoa myös politiikan tarkkailijoiden piirissä. Eduskunnan kahvilassa kuiskittiin, ketkä ovat Tehtaankadun (Neuvostoliiton suurlähetystö) silmissä sopivia ministereitä. Samaisessa kahvilassa kuljetettiin Tamminiemen terveisiä ja "tiedettiin", mikä milloinkin oli Tehtaankadun näkemys. Viestinviejiä riitti. Osa heistä saattoi tietää oikeasti, ja osa pelasi omia pelejään.

Mutta ikävä kyllä todellisuus oli paljon karmeampi kuin esimerkiksi tämän lehden poliittisessa toimituksessa tiedettiin. Urho Kekkosen päiväkirjat kertovat vastaansanomattomasti Suomen poliittisen elämän vähemmän tavallisista piirteistä. Tämän päivän näkökulmasta on todellinen saavutus ja erinomainen asia, että päiväkirjat ovat sentään näinkin nopeasti kiinnostuneiden luettavissa.

Kekkosen päiväkirjan mukaan keväällä 1977 Neuvostoliiton äärimmäisen arvosteleva asenne esti Kekkosen luottomiehen Keijo Korhosen jatkokauden ulkoministerinä. Kekkonen ei uskaltanut uhmata suurta itäistä naapuria, vaan taipui vaihdokseen. Korhonen oli toiminut ulkoministerinä keskustan vähemmistöhallituksessa, joka hoiti hallitustehtäviä syksystä 1976 kevääseen 1977. Päiväkirjamerkinnän mukaan Kekkonen jopa surkuttelee tilannetta Korhoselle. Uudeksi ulkoministeriksi tuli sitten nuori mies Lapista, Paavo Väyrynen.

Päiväkirjan yksi kiistaton päähenkilö on Neuvostoliiton suurlähettiläs, sujuvasti suomea puhuva Vladimir Stepanov, joka näyttää ehtineen kaikkialle. Stepanov tunsi hyvin Suomen, sillä hän oli toiminut Tehtaankadulla Neuvostoliiton pahamaineisen turvallisuuspalvelun KGB:n johtajana eli residenttinä vuosina 1964-70.

Stepanov tapaa presidenttiä tiheästi. Hän hiihtää, kalastaa, saunoo ja illastaa, käyttäytyy välillä epämiellyttävästi ja välillä mukavasti, mutta on kovin usein mukana. Stepanov on koko kevään 1977 jatkuneiden epävirallisten hallitustunnustelujen ulkojäsen. Neuvostoliiton painostuksesta kommunistit lopulta muuttivatkin kantansa ja menivät mukaan uuteen hallitukseen. Käännös tosin yllätti poliittisessa nousukierteessä olleen Paavo Väyrysen.

Päiväkirjasarjan kaksi viimeistä osaa kertovat yksiselitteisesti Neuvostoliiton korkeimman johdon halunneen Kekkosen jatkavan loputtomiin. Myös kevään 1975 tapahtumat saavat luontevan selityksen, sillä Moskova prässäsi kovaa, jotta Kekkonen saataisiin jatkoon. Sosiaalidemokraatit halusivat puolestaan katkaista Ahti Karjalaisen presidenttitien, ja heille sopi myös idänsuhteiden kannalta hyvin, että he ensimmäisinä kävivät pyytämässä Kekkosta jatkamaan. Muut puolueet tulivat sitten kiltisti perässä.

Keskustapuolueessa käytiin tunnetusti kahden tohtorin taistelua Urho Kekkosen seuraajan paikasta. Vastakkain olivat raitis puheenjohtaja Johannes Virolainen ja alkoholisoitunut Ahti Karjalainen. Kekkonen haukkuu pitkin päiväkirjaa Karjalaisen juopottelua, mutta yhtä lailla hän näyttää inhoavan Virolaista, jota myös Stepanov näykkii.

Kaiken tapahtuneen valossa sopii jälleen kerran ihmetellä, miten ihmeessä keskustapuolueen K-linja kehtasi lähteä ajamaan loppuun palanutta ja Nkp:n talutusnuorassa kulkenutta Karjalaista keskustapuolueen ehdokkaaksi vuoden 1982 presidentinvaalissa.

Toinen asia, jota sopii toivoa, on, että presidentti Kekkonen pystyi hallitsemaan luomansa monimutkaisen ja vaarallisen tavan hallita ja johtaa Suomea. Aivan kokonaan se ei voinut onnistua, sillä niin lähituntumaan presidentti päästi itänaapurin edustajat.

[email protected]"