Aina silloin tällöin täälläkin kysellään avioliittoon vihkimisestä eri kristillisiin kirkkokuntiin kuuluvien kesken. Tässä hieman selvennöstä asiaan.
Kirkollisessa vihkimisessä tai avioliiton siunaamisessa aviopuolisot haluavat julkisesti tunnustautua Jumalan luomaan elämänjärjestykseen, ilmaista kiitollisuutensa avioliiton lahjasta ja pyytää yhteiselämälleen Jumalan siunausta.
Suomessa kirkollinen ja siviilivihkiminen ovat vaihtoehtoisia. Molemmilla on yhteiskunnallinen pätevyys. Kirkollinen vihkimisoikeus on niillä kirkoilla ja uskonnollisilla yhteisöillä, joille valtioneuvosto on sen myöntänyt.
Kirkollisesti vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä. Jos vain toinen vihittävistä on evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, kirkollinen vihkiminen on mahdollinen, kun ev.lut. kirkkoon kuulumaton osapuoli on jonkin muun kristillisen kirkon tai uskontokunnan jäsen. Samoin kristillinen vihkiminen voidaan toimittaa myös silloin, kun toinen kihlakumppaneista kuuluu ulkomailla toimivaan kristilliseen kirkkokuntaan.
Piispainkokous on vuonna 1988 määritellyt ne uskontokunnat Suomessa, joiden jäsenet voidaan vihkiä kirkollisesti. Nämä ovat Ortodoksisen kirkkokunnan lisäksi: Finlands svenska adventkyrka, Finlands svenska baptistsamfund, Finlands svenska metodiskyrka, Katolinen kirkko Suomessa, Kristillisten tekojen kirkko, Luterilainen sanan yhdyskunta, Ortodoksinen Pyhän Nikolauksen seurakunta, Suomen adventtikirkko, Suomen anglikaaninen kirkko, Suomen baptistiyhdyskunta, Suomen piispallinen metodistikirkko, Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko, Suomen vapaa ev.lut. seurakuntaliitto, Suomen vapaakirkko ja Yksityinen kreikkalais-katolinen kirkollinen yhdyskunta Viipurissa. Myös Suomen helluntaiherätys kuuluu tähän ryhmään edellyttäen, että kyseinen helluntaiseurakunta voi antaa tarvittavat todistukset vihittävästä jäsenestä.
Myös kirkon jäsenet voivat solmia siviiliavioliiton. Tällainen avioliitto voidaan erikseen kirkollisesti siunata. Se on myös mahdollista, jos kirkollinen vihkiminen on tapahtunut muussa kristillisessä yhdyskunnassa kuin luterilaisessa kirkossa.
Avioliittoaikomus tai solmittu avioliitto kuulutetaan seurakunnalle sunnuntain päiväjumalanpalveluksessa asianosaisten suostumuksella. Kuulutukseen liittyy seurakunnan esirukous.
Lisätietoa kirkollisten toimitusten sivuilla:
http://www.evl.fi/toimitus/haat.html
Kirkollisessa vihkimisessä tai avioliiton siunaamisessa aviopuolisot haluavat julkisesti tunnustautua Jumalan luomaan elämänjärjestykseen, ilmaista kiitollisuutensa avioliiton lahjasta ja pyytää yhteiselämälleen Jumalan siunausta.
Suomessa kirkollinen ja siviilivihkiminen ovat vaihtoehtoisia. Molemmilla on yhteiskunnallinen pätevyys. Kirkollinen vihkimisoikeus on niillä kirkoilla ja uskonnollisilla yhteisöillä, joille valtioneuvosto on sen myöntänyt.
Kirkollisesti vihittävien tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä. Jos vain toinen vihittävistä on evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, kirkollinen vihkiminen on mahdollinen, kun ev.lut. kirkkoon kuulumaton osapuoli on jonkin muun kristillisen kirkon tai uskontokunnan jäsen. Samoin kristillinen vihkiminen voidaan toimittaa myös silloin, kun toinen kihlakumppaneista kuuluu ulkomailla toimivaan kristilliseen kirkkokuntaan.
Piispainkokous on vuonna 1988 määritellyt ne uskontokunnat Suomessa, joiden jäsenet voidaan vihkiä kirkollisesti. Nämä ovat Ortodoksisen kirkkokunnan lisäksi: Finlands svenska adventkyrka, Finlands svenska baptistsamfund, Finlands svenska metodiskyrka, Katolinen kirkko Suomessa, Kristillisten tekojen kirkko, Luterilainen sanan yhdyskunta, Ortodoksinen Pyhän Nikolauksen seurakunta, Suomen adventtikirkko, Suomen anglikaaninen kirkko, Suomen baptistiyhdyskunta, Suomen piispallinen metodistikirkko, Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko, Suomen vapaa ev.lut. seurakuntaliitto, Suomen vapaakirkko ja Yksityinen kreikkalais-katolinen kirkollinen yhdyskunta Viipurissa. Myös Suomen helluntaiherätys kuuluu tähän ryhmään edellyttäen, että kyseinen helluntaiseurakunta voi antaa tarvittavat todistukset vihittävästä jäsenestä.
Myös kirkon jäsenet voivat solmia siviiliavioliiton. Tällainen avioliitto voidaan erikseen kirkollisesti siunata. Se on myös mahdollista, jos kirkollinen vihkiminen on tapahtunut muussa kristillisessä yhdyskunnassa kuin luterilaisessa kirkossa.
Avioliittoaikomus tai solmittu avioliitto kuulutetaan seurakunnalle sunnuntain päiväjumalanpalveluksessa asianosaisten suostumuksella. Kuulutukseen liittyy seurakunnan esirukous.
Lisätietoa kirkollisten toimitusten sivuilla:
http://www.evl.fi/toimitus/haat.html
Vastaukset 14
Vanhimmat
Tuo ohje kuuluu luterilaisuus-palstalle eikä tänne.
Meille katolilaisille sekä avioliiton perimmäinen luonne että käytännön vihkimisjärjestelyt ovat toiset.
Avioliitto on sakramentti, jossa mies ja nainen sitoutuvat toisiinsa loppuiäkseen rakastaakseen toisiaan kuten Kristus rakastaa Kirkkoaan. He jakavat sakramentin toisilleen ensimmäisen kerran juhlallisesti Kirkon edustajan (yleensä papin) edessä, mutta myös jokapäiväisessä yhteisessä elämässään. Vihkimisen ehtona on, että heidän täysin vapaaehtoisena aikomuksenaan on solmia erottamaton, uskollinen ja uudelle elämälle avoin liitto.
Katolilainen voi piispan luvalla mennä naimisiin toiseen kirkkokuntaan kuuluvan kristityn (tai erityistapauksissa jopa ei-kristityn) kanssa, jos on varmaa, ettei se vaaranna hänen uskoaan ja hän sitoutuu tekemään kaikkensa, että liitosta syntyneet lapset saavat katolisen kasvatuksen.
Jos pari toivoo kirkollista vihkimistä, on syytä ottaa yhteyttä kirkkoherraan vähintään puoli vuotta ennen suunniteltua ajankohtaa. Hänen kanssaan käydään muutamia keskusteluja, joissa hän antaa opetusta avioliiton sakramentista ja varmistaa, että parin aikeet ovat oikeat.
Jos katolilainen vihitään siviiliavioliittoon, on hän Jumalan ja Kirkon silmissä edelleen naimaton ja siis elää synnissä, jos harjoittaa suhteessaan seksiä. Sama on tilanne silloin jos hän elää avoliitossa. Ja vaikka hän saisi maalliselta oikeudelta kirkollisesti solmitusta liitostaan avioeron, on hän Jumalan ja Kirkon silmissä edelleen naimisissa puolisonsa kuolemaan asti.
Tulee tässä mieleen että miten katolilaiset voivat helposti kiertää näppärästi lakien koukerot rullalle.
Ei eroa virallisesta vaimosta mutta muutaa asumaan toisen naisen kanssa. Mikäli ei seksiä harrasteta, niin siinä ei lain kirjaimen mukaan ole mitään väärää. Jos sitten kiusaus käy isoksi ja tulee seksiä harrastettua, niin sen kuin vain menee ja ripittäytyy niin siinä se. Taas kelpaa ehtooliselle.
Tämmöinen käytäntö näyttää olevan ihan yleinen esimerkikisi Italiassa ja papit sanovat että se on ihan OK.
Tosin en kehoita ketään näin tekemään. Em. juttu on vaan eräs niistä ihmeellisitä jutuista, joka minua ihmetyttää suuresti. Siis se että siis se että papit sanovat homman olevan ok.
Lisää edelliseen jottei tule vääriä mielikuvia.
Siis minusta yksikään täysjärkinen pappi ei voi antaa synninpäästöä edellisessä puheenvuorossa kuvailemassani asiassa, vaan pitäisi huomauttaa että ensin pitäsi tekoja katuakin ja muuttaa erilleen jne ja sitten vasta antaa synninpäästö.
Asiaan tutustuinkin sitä kautta kun eräs vanha pappistuttuni Italiassa kertoi mitä oli kuullut ripissä ja ei ollut anatanut synninpäästöä em. laisessa asiassa. Kaveri oli kuulemma ollut vihainen ja sanut että menee sitten jonnekin muualle ripittäytymään ja oli kuulemma ollut eka kerta kun ei ollut synninpäästöä saanut.
Tosin minusta pappien ei pitäisi ylipäänsäkään kertoa muille mitä kuulevat ripissä.
Tässä vaan näkee, kuinka vähän ymmärrystä joillakin on. Ehtoollinen nähdään jonakin, joka "minun on pakko saada", oli mikä oli.
Jos se vaatii ripittäytymistä (hyvä, että sen edes ymmärtävät), niin sitten ripittäydytään ja saadaan synninpäästö, paitsi että olet ihan oikeassa: ei tommonen ripin väärinkäyttö OIKEASTI tee kenestäkään synniltä päässyttä.
Kaksi seikkaa:
1) Tuommoinen käyttäytyminen on ilmiselvästi ristiriidassa kommuunion vastaanottamisen kanssa. Ne, jotka noin toimivat, eivät osoita mitään kunnioitusta pyhää eukaristiaa kohtaan, vaan päinvastoin melkeinpä profanoivat sen. Mutta miksi oi miksi heillä on se pakkomielle, että heidän on käytävä kommuuniolla. Eihän eukaristia ole väline!!!
2) Ai ai niitä pappeja, jotka eivät enää uskollisesti ja rohkeasti puolusta ja varjele sakramentteja. Rippi ei ole synninpäästöautomaatti vaan sakramentti! Ja kahta pahempi on se, jos antaa "uskoville" väärän kuvan siitä, että he olisivat tuollaisessa tilanteessa kelvolliset ottamaan vastaan kommuunion.
siviilivihkimiseen. Tiedän sen olevan varsin yleinen esimerkiksi Espanjassa.
Katkeaako ehtoollisyhteys?
Maxhan tähän jo vastasikin:
"Jos katolilainen vihitään siviiliavioliittoon, on hän Jumalan ja Kirkon silmissä edelleen naimaton ja siis elää synnissä, jos harjoittaa suhteessaan seksiä. Sama on tilanne silloin jos hän elää avoliitossa."
Eli siis siviililiitolla ei ole mitään tekemistä avioliiton sakramentin kanssa, vaan se on pelkkä paperinpalanen. Näin ollen on aivan sama, omistaako henkilö tuon paperin vaiko eikö. Seksi avioliiton ulkopuolella on vakava synti ja tosiaankaan silloin ei ole ok tulla vastaanottamaan Herraa ja näin syödä ja juoda tuomiota itselleen.
Usein näissä keskusteluissa tulee tunne, että Ehtoollista ei oikein ymmärretä. En tarkoita kirjoittajia, vaan ylipäänsä monilla paikoin esiintyvää asennetta, että Kristuksen ruumiiseen ja vereen on kaikilla jonkinlainen oikeus. Jotkut jopa kokevat, että kirkko käyttää ehtoolliselta poissulkemista jotenkin rangaistuskeinona. Helposti näyttää unohtuvan itsensä tutkimisen tärkeys ja se, että asia on vakava: Syömme elämäksi tai kuolemaksi.
Kun nyt aloin paasata, niin myös sitä 'miten vähimmällä pääsee'- asennetta ihmettelen. Eli siis esim. ajatus siitä, että menen ripittäytymjään kerran vuodessa voidakseni yhä ajatella olevani 'hyvä katolilainen' on outo. (Mikä ylipäänsä on tuo hyvä katolilainen?) Jos kysymys on Jumalan rakastamisesta, eikö silloin nimen omaan halua tehdä enemmän, yrittää rakastaa paremmin... Ei kysellä, mikä on vähin mahdollinen tai etsiä jotain porsaanreikiä.
Taisi jo mennä ohi aiheen... sori siitä. :)
Tulipa vielä mieleeni, että tuon siviilivihkimisen voi käsittää toisellakin tavalla: Joissain maissa kirkko ei hoida virallista puolta yhteiskunnan suuntaan, joten joko siviilivihkimen tai, joillain paikoin, vihkilupa on oltava etukäteen. (Tällöin se siviilivihkiminen kuitenkin tapahtuisi kai todella lähellä kirkollista vihkimistä ja olisi käytännössä enemmänkin vihkilupa kuin siis katolilaiselle mikään avioliitto.)
Espanjasta minulla ei ole aavistustakaan muuten, kuin että siellä on ikävä kyllä iso joukko 'suomalaisten luterilaisten tyyppisiä' katolilaisia. Eli siis joissain asioissa ollaan yhteydessä kirkkoon, muttei muuten sen enempää sitouduttu sen opetukseen. (Taikka usein edes tiedetä, mikä se opetus on.)
tavallisen syntisen, että joku tai jotkut voivat antaa konkreettisia sanktioita joita ei lainsäädännössä ollenkaan ole mainittu.
Tarkoittaako vastauksesi nyt sitä ettei siviiliavioliittoon vihityllä tai virallisen lainsäädännön mukaan avioliitosta eronneella, joka on mahdollista ainakin kaikissa Euroopan maissa; ei milloinkaan ole asiaa katoliseen ehtoollispöytään.
Toki järjestöistä voidaan erottaa sääntöjä vastaan toimineet. Uskonnollisen yhteisön ulkopuolelle lopullisesti sulkeminen vaan tuntuu minusta melkoisen vieraalta.
Tuon ehtoollisen vakavuuden kyllä ymmärrän, enenemänkin käsityksemme poikkeavat, jos ne nyt lopultakaan poikkeavat, synnistä ja anteeksiannosta. Voiko kirkko yleensäkään asettaa esteitä anteeksiannolle?
Ymmärrän meidän joissakin tapauksissa voivan vihata syntiä. Synnin tekijää ei mielestäni milloinkaan voida vihata, vaan velvollisuutemme on häntä auttaa ja tukea rukouksin sekä teoin.
Tässä on nyt jotakin ristiriitaa, jota en halustani huolimatta kykene ymmärtämään.
Voit olla varma kiitollisuudestani kaikille jotka minulle vaivautuvat vastaamaan.
Suomessa katoliseen uskoon suhtaudutaan luterilaisella ehdottomuudella. Espanjalaiseen mentaliteettiin kuuluu suurempi suvaitsevaisuus joka ei sellaisenaan liene sittenkään suurikaan synti.
Kovasti harras tunnelma on ainakin heidän jokapäiväisissä messuissaan joihin itsekin olen mielihyvin voinut osallistua.
Katolisen Kirkon tehtävä ei ole jakaa mehua ja pullaa vaan antaa uskoville esimerkki kristillisestä elämästä. Sen ideaalit ovat korkealla (samaa ei voi sanoa kaikista kristillisistä yhteisöistä) ja niistä ideaaleista pidetään myös kiinni.
Kirkolle on myös annettu valta sitoa syntejä - jättää ne antamatta anteeksi - ehkäpä olisi hyödyllistä meditoida sitä hetken, ennenkuin palaa taas Martinuksen teksteihin....
Tässä se juuri on, hyvä Turust!
Ei kysymys ole siitä, että kirkko määrää, kirkko vain ja ainoastaan hallinnoi sitä, minkä Kristus sille jätti tehtäväksi. Ei kirkko kiellä keltään mitään sen takia, että se kirkkoa, paavia, piispoja jne. ilahduttaisi, vaan siksi, että vain siten se voi olla uskollinen sille tehtävälle ja aarteelle, jonka Kristus apostoleiden hoitoon jätti: uskon talletukselle (depositum Fidei).
Toisaalta tässä tehtävässä kirkko on "kaikkivaltias". Se ei alistu minkään maallisen instituution alaisuuteen päättäessään siitä, miten se on järjestäytynyt ja mitä sen milloinkin on tehtävä.
Tänä päivänä ihmiset eivät oikein tunnun osaavan erottaa sitä, ettei valta aina ole sen/siltä lähtöisin, joka sitä käyttää. Niinpä esim. naispappeuskysymyksessä kirkko ei väitä, että se ei halua vihkiä naisia papeiksi vaan että sillä ei ole oikeutta tehdä niin.
Sama asia eukaristian suhteen. Kirkko "hallinnoi" eukaristiaa, niin kuin kaikkia sakramentteja, Kristuksen mandaatilla. Sen tehtävä ei ole keksiä rajoituksia, vaan uskollisesti kaikissa tilanteissa pyrkiä seuraamaan perustajansa tahtoa, jonka ainoa pätevä ja kelvollinen tulkki maan päällä se sitä paitsi on. Siksi se ei voi muuttaa mustaa valkoiseksi, eli esim. sanoa, että avoliitossa elävä ihminen olisi kelvollinen vastaanottamaan kommuuniota. Ja koska niin ei ole, se ei kommuuniota tällaiselle ihmisella jaa.
Kirkko hoitaa tehtävänsä hyvin vain silloin, kun se on ehdottoman uskollinen perustajansa tahdolle. Eikä kirkko koskaan (ainakaan periaatteessa) ole rakastamatta ja hyväksymättä ainoataan ihmistä, joka on sen näkyvän ykseyden ulkopuolella. Sakramentit vain eivät ole se väline, jolla tämä ulkopuolisuus muuttuu. (Paitsi tietysti a) kaste; ja b) rippi.)
"Suomessa katoliseen uskoon suhtaudutaan luterilaisella ehdottomuudella. Espanjalaiseen mentaliteettiin kuuluu suurempi suvaitsevaisuus joka ei sellaisenaan liene sittenkään suurikaan synti."
Todellinen suvaitsevaisuus ei voi olla sitä, että mikä tahansa on ok. En voi hyväksyä ajatusta, että minun tulisi jotenkin vähätellä sen merkitystä, että uskoa yritetään elää kirkon opetuksen mukaan.
"Kovasti harras tunnelma on ainakin heidän jokapäiväisissä messuissaan joihin itsekin olen mielihyvin voinut osallistua."
Ensinnäkään asioita ei mitata 'hartaan tunnelman' perusteella. Messussa tulisi aina olla harras tunnelma! Toisekseen tulee mieleen, että arkipäivien Messuissa käyjistä suurempi prosentti (kuin pelkästään sunnuntaisin Messussa käyvistä) tuntee kirkon uskoa ja pyrkii elämään sen mukaan. Siitäpä tarve päivittäiseen Messuun ja arvostus sitä kohtaan.
"Tarkoittaako vastauksesi nyt sitä ettei siviiliavioliittoon vihityllä tai virallisen lainsäädännön mukaan avioliitosta eronneella--ei milloinkaan ole asiaa katoliseen ehtoollispöytään."
Ehtoollista ei voi koskaan vastaanottaa vakavan synnin alaisena. Joskus tämä synti on muillekin näkyvä, joskus ei. Henkilön tulisi itse rehellisesti ja parhaansa mukaan tutkia oman sielunsa tilaa ennen jokaista ehtoollista.
Pelkässä siviiliavioliitossa elävä on kirkon silmissä ihan yhtä vähän naimisissa kuin muuten vain avoliitossa elävä. Näin ollen henkilö siis syyllistyy aviorikokseen, joka on vakava synti.
Eronneen tilanne on erilainen. Aviopuolisostaan erossa eläminen ei ole synti, vaikkakaan ei toki myöskään suositeltavaa ilman vakavaa syytä. Näin ollen henkilö voi osallistua ehtoolliseen siinä kuin muutkin. Ongelma tilanteesta tulee vasta siinä vaiheessa, jos henkilö esim. muuttaa yhteen tai menee naimisiin jonkun toisen kanssa. Tämä siis katsotaan aviorikokseksi ja henkilön ei tule mennä ehtoolliselle.
"Toki järjestöistä voidaan erottaa sääntöjä vastaan toimineet. Uskonnollisen yhteisön ulkopuolelle lopullisesti sulkeminen vaan tuntuu minusta melkoisen vieraalta."
Ehtoollisen kieltäminen ja kirkosta erottaminen eivät ole sama asia. Myös moni muu pidättäytyy välillä ehtoolliselta, tunnistaen, että ei ole armon tilassa. (Tietää tehneensä vakavan synnin, josta ei ole vielä ehtinyt katua ja saada synninpäästöä.) Esim. kirkon ulkopuolella toisen avioliiton solmineella tilanne on erilainen vain siinä, että hän usein ei ole valmis katumaan ja aloittamaan uudelleen. Jos tälläisessä tilanteessa oleva henkilö muuttaa erilleen uudesta 'puolisostaan', katuu ja käy ripittäytymässä, hän on ehtoollispöytään yhtä sopiva kuin kuka muu tahansa.
"Voiko kirkko yleensäkään asettaa esteitä anteeksiannolle? "
Ei kirkko aseta esteitä anteeksiannolle. Eihän Jeesuskaan syntisen naisen kohdattuaan sanonut "Ei se mitään... Annan sinulle anteeksi. Voit jatkaa elämääsi niin kuin haluat". Kysymys oli päinvastoin siitä, että nainen katui ja antoi Herransa johdattaa hänet pois synnistä. Ihan samoin toimii kirkko, joka on aina valmis ottamaan syntisen -siis meistä jokaisen- takaisin täyteen yhteyteen kanssaan.
"Ymmärrän meidän joissakin tapauksissa voivan vihata syntiä. Synnin tekijää ei mielestäni milloinkaan voida vihata, vaan velvollisuutemme on häntä auttaa ja tukea rukouksin sekä teoin."
Tästä olemme täysin samaa mieltä. Jos kuitenkin ymmärrät ehtoollisen vakavuuden, niin kuin sanot, tuskin haluat väittää, että olisi kenenkään auttamista kehottaa vakavassa synnissä elävää ehtoolliselle. Kysymys ei siis todellakaan ole siitä, että synnintekijää vihattaisiin, päinvastoin. (Asiat tapahtuvat sitä paitsi muutenkin hiljaisesti. Ehtoollisjonossa kuka tahansa voi saada papilta siunauksen. Ei kukaan ala huutaa, että tällee tyypille ei muuten anneta ehtoollista, jne.)
Suuremmissa katolisissa hiippakunnissa on erityisiä ryhmiä, joiden tehtävänä on tukea esim. eronneita henkilöitä. Ero ymmärretään aina surullisena ja isona asiana, ovat siihen johtaneet syyt mitkä tahansa.
jopa odotuksiani syvemmälle. Parin päivän ankaran pohdinnan jälkeen olen päätynyt tulokseen, ettei minulla ole syytä lähteä näissä asioissa kiistelemään katolisen kirkon dogmeista.
Kiitän kovasti kaikkia vastanneita. Ymmärrän taas hieman enemmän katolilaisuutta.