Ukrainasta Wikipediassa.
Ruotsin viholliset aloittivat suuren Pohjan sodan 1700. Ruotsin kuningas Kaarle XII kuljetti pääarmeijansa Puolan kautta Ukrainaan vuonna 1708. Hänen puolelleen liittyi myös hetmanni Ivan Mazepa joukkoineen. Ruotsalaisten ja ukrainalaisten yritys Venäjän voittamiseksi romuttui Pultavan taistelun tappioon 1709: venäläiset Pietari Suuren joukot saivat suurvoiton käyttämänsä poltetun maan taktiikan ja suuremman armeijan ansiosta.
Itsenäisyys tavoitteeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ukrainan kasakoiden alue ja Venäjän keisarikunta 1751.
Sodan lopputulos muutti Venäjän suhdetta Ukrainaan. Liittosuhde muuttui vähitellen suoremmaksi hallinnoksi. Aluksi Pietari järjesti Ukrainan hallinnon uudelleen ja Katariina II lakkautti lopulta hetmanin aseman kokonaan. Puolalaisen aatelin aloittama maaorjuus levisi vähitellen Katariina II:n aikana koko Ukrainaan.
Puolan heikkous alkoi korostua 1700-luvulla Venäjän ja Preussin vahvistuessa. Puolan ensimmäisessä jaossa 1772 Itävalta sai itselleen Ukrainan läntisimmän osan, Itä-Galitsian ja Bukovinan, jotka olivat olleet Puolan hallussa nelisensataa vuotta. Puolan toisen, 1793 tapahtuneen, jaon ja kolmannen, 1795 tapahtuneen jaon seurauksena Venäjä sai Puolaan kuuluneet Länsi-Ukrainan alueet, Podolian ja Volynian.
Puolalaisen aatelin aloittama ja Katariina II:n laajentama sekä vahvistama maaorjuus lakkasi Ukrainassa ja Venäjällä vasta Aleksanteri II:n julistamalla vapautuksella 1861.
Kulttuuritietoisuus ja kansallisuusaate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taras Ševtšenkon muotokuva
Ukrainan kulttuuritietoisuus alkoi elää kansallisaatteiden mukana 1840-luvulla, mutta Nikolai I:n hallitus pyrkii kitkemään sitä. Tukahduttaminen kärjistyi Aleksanteri II:n aikana 1876, jolloin ukrainan käyttö kirjakielenä kiellettiin. Tästä huolimatta Taras Hryhorovytš Ševtšenko (1814–1861) nousi tällöin Ukrainan kansallisrunoilijaksi.
Talonpoikaistyytymättömyytenä jatkunut liikehdintä levisi tehtaisiin teollistumisen myötä ja sai yhä järjestäytyneempiä muotoja.
Ruotsin viholliset aloittivat suuren Pohjan sodan 1700. Ruotsin kuningas Kaarle XII kuljetti pääarmeijansa Puolan kautta Ukrainaan vuonna 1708. Hänen puolelleen liittyi myös hetmanni Ivan Mazepa joukkoineen. Ruotsalaisten ja ukrainalaisten yritys Venäjän voittamiseksi romuttui Pultavan taistelun tappioon 1709: venäläiset Pietari Suuren joukot saivat suurvoiton käyttämänsä poltetun maan taktiikan ja suuremman armeijan ansiosta.
Itsenäisyys tavoitteeksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ukrainan kasakoiden alue ja Venäjän keisarikunta 1751.
Sodan lopputulos muutti Venäjän suhdetta Ukrainaan. Liittosuhde muuttui vähitellen suoremmaksi hallinnoksi. Aluksi Pietari järjesti Ukrainan hallinnon uudelleen ja Katariina II lakkautti lopulta hetmanin aseman kokonaan. Puolalaisen aatelin aloittama maaorjuus levisi vähitellen Katariina II:n aikana koko Ukrainaan.
Puolan heikkous alkoi korostua 1700-luvulla Venäjän ja Preussin vahvistuessa. Puolan ensimmäisessä jaossa 1772 Itävalta sai itselleen Ukrainan läntisimmän osan, Itä-Galitsian ja Bukovinan, jotka olivat olleet Puolan hallussa nelisensataa vuotta. Puolan toisen, 1793 tapahtuneen, jaon ja kolmannen, 1795 tapahtuneen jaon seurauksena Venäjä sai Puolaan kuuluneet Länsi-Ukrainan alueet, Podolian ja Volynian.
Puolalaisen aatelin aloittama ja Katariina II:n laajentama sekä vahvistama maaorjuus lakkasi Ukrainassa ja Venäjällä vasta Aleksanteri II:n julistamalla vapautuksella 1861.
Kulttuuritietoisuus ja kansallisuusaate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taras Ševtšenkon muotokuva
Ukrainan kulttuuritietoisuus alkoi elää kansallisaatteiden mukana 1840-luvulla, mutta Nikolai I:n hallitus pyrkii kitkemään sitä. Tukahduttaminen kärjistyi Aleksanteri II:n aikana 1876, jolloin ukrainan käyttö kirjakielenä kiellettiin. Tästä huolimatta Taras Hryhorovytš Ševtšenko (1814–1861) nousi tällöin Ukrainan kansallisrunoilijaksi.
Talonpoikaistyytymättömyytenä jatkunut liikehdintä levisi tehtaisiin teollistumisen myötä ja sai yhä järjestäytyneempiä muotoja.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Oliko tuttua tekstiä?