Nykyään on tapana päivitellä, kuinka kieleemme virtaa jatkuvasti suoria lainoja germaanisista kielistä. Tämä kehitys on kieltämättä huolestuttavaa, ja sitä pitäisi kaikin keinoin jarruttaa, mutta täytyypi todeta, että on sitä ennenkin osattu. Ehkä näkyvin epäsuomalaisuus, joka on pesiytynyt kirjakieleemme (ja sen jälkeen sitten jopa puhuttuun nykykieleenkin) jo ajat sitten, on kirjain d. En keksi yhtäkään syytä, miksi tuota kirjainta pitäisi käyttää muissa kuin vierasperäisissä sanoissa.
D:tä käytetään suomen kielessä enimmäkseen astevaihteluissa (tahtoa>tahdon, tietää>tiedän ja niin edelleen). Kun tiedetään, että suomen kirjakieli luotiin pääosin yhdistämällä länsi- ja itämurteiden piirteitä toisiinsa, sopii kysyä, minkä perinteisen murteen äännevalikoimaan d kuuluu. Vastaus on: ei minkään. Vain tietyissä Porin seudun piskuisissa murteissa d:tä on äännetty, mutta tämäkään ei liene historiallinen piirre, vaan ruotsalaisen fonetiikan vaikutuksen aikaansaama myöhäinen muutos. Astevaihtelussa on Suomen murteissa ollut seuraavia edustuksia: 1) englannin kielen th-äänteen kaltainen äänne tietyissä Rauman seudun murteissa; 2) r (l) hämäläis- ja eteläpohjalaismurteissa; 3) katoedustus (tietää>tii(j)än) savolais-, kaakkois-, ja peräpohjalaismurteissa). Näistä yksikään ei anna perusteita d:n käyttämiseksi kirjakielessä - äänne on suomen kielelle kerrassaan vieras.
Kyse onkin siitä, että d on normitettuun kirjakieleemme perusteettomasti tungettu germaanilaina. Puhutussa kansankielessä sitä ei ole esiintynyt, ennen kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Eikä d:tä edelleenkään halua väestön enemmistö käyttää - vai mistä kertoo se tosiseikka, että länsisuomalaisissa puhekielissä tavataan nykyään itäsuomalaista katoedustusta? Ärrää ei kehdata lausua ja d:n lausumista pidettäisiin turhana tärkeilynä.
Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Mielestäni olisi ollut aivan järkevää, jos savolainen katoedustus olisi normitettu kirjakieleemme - niin ylivoimaiseksi se on puhutussakin kielessä (kiitokset älyttömälle d:lle) tullut.
D:tä käytetään suomen kielessä enimmäkseen astevaihteluissa (tahtoa>tahdon, tietää>tiedän ja niin edelleen). Kun tiedetään, että suomen kirjakieli luotiin pääosin yhdistämällä länsi- ja itämurteiden piirteitä toisiinsa, sopii kysyä, minkä perinteisen murteen äännevalikoimaan d kuuluu. Vastaus on: ei minkään. Vain tietyissä Porin seudun piskuisissa murteissa d:tä on äännetty, mutta tämäkään ei liene historiallinen piirre, vaan ruotsalaisen fonetiikan vaikutuksen aikaansaama myöhäinen muutos. Astevaihtelussa on Suomen murteissa ollut seuraavia edustuksia: 1) englannin kielen th-äänteen kaltainen äänne tietyissä Rauman seudun murteissa; 2) r (l) hämäläis- ja eteläpohjalaismurteissa; 3) katoedustus (tietää>tii(j)än) savolais-, kaakkois-, ja peräpohjalaismurteissa). Näistä yksikään ei anna perusteita d:n käyttämiseksi kirjakielessä - äänne on suomen kielelle kerrassaan vieras.
Kyse onkin siitä, että d on normitettuun kirjakieleemme perusteettomasti tungettu germaanilaina. Puhutussa kansankielessä sitä ei ole esiintynyt, ennen kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä. Eikä d:tä edelleenkään halua väestön enemmistö käyttää - vai mistä kertoo se tosiseikka, että länsisuomalaisissa puhekielissä tavataan nykyään itäsuomalaista katoedustusta? Ärrää ei kehdata lausua ja d:n lausumista pidettäisiin turhana tärkeilynä.
Mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Mielestäni olisi ollut aivan järkevää, jos savolainen katoedustus olisi normitettu kirjakieleemme - niin ylivoimaiseksi se on puhutussakin kielessä (kiitokset älyttömälle d:lle) tullut.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Asun lännessä, ja "tahdon" ääntyisi "tahon", mutta oikeasti se sanotaan että "haluan". Eikä puheessa täällä käytetä muutenkaan kirjaimia, vaan äänteitä.
Haluan piilotetut sanat kirosanat.
R
Respa tietoturva.
Lapsen kaatumisilla tekevät mummo kaatumisia, on huono lattia WLAN.
Lapset kaatuu, on perhet liitetty laittomasti lapsi lukko eliminointi, joukko jako.
Ilmari koodi joukko.
kielihän muuttuu!
mikä on alkuperäistä?
kaikki liikkuu, mikään ei pysy ikuisesti
paikallaan.
"Kyse onkin siitä, että d on normitettuun kirjakieleemme perusteettomasti tungettu germaanilaina. Puhutussa kansankielessä sitä ei ole esiintynyt, ennen kuin vasta aivan viime vuosikymmeninä."
Ensinnäkin tarkennusta: se, mitä monet sanovat kirjakieleksi, on nimeltään yleiskieli. Kirjakielellä tarkoitetaan sellaista kielenkäyttöä, jota tavataan vain kirjoituksissa, mutta ei juurikaan puhekielessä.
Ja kun puhekielessäkin - niin yleiskielessä kuin sen hiemaan murteellisimmissa versioissakin - D on jo käytössä ja ollut jo melko pitkään, niin silloin voi sanoa, että D kuuluu suomenkieleen. Ja aivan perustellusti, sillä kaikki kielet muuttuvat - myös suomenkieli. Ja hyvä, että uusia äänteitä on tullut kieleemme - jotkuthan niistä ovat siihen aikanaan kuuluneet, mutta välillä kadonneet - sillä näin meidän ja tulevien sukupolvien on helpompi oppia muita kieliä, joissa nuo äänteet ovat käytössä.
Silloin, kun murretta haluaa puhua, voi aivan hyvin jättää sen D:n pois ja käyttää ko. murteen ilmauksia ja lausuntamuotoja.
Ei kai "suomen kieli" sentään ole yhdyssana?
Ei ainakaan kielioppaiden mukaan (esim. Ikola, Itkonen).
Muuten yhdyn käsityksiisi.
"Ensinnäkin tarkennusta: se, mitä monet sanovat kirjakieleksi, on nimeltään yleiskieli. Kirjakielellä tarkoitetaan sellaista kielenkäyttöä, jota tavataan vain kirjoituksissa, mutta ei juurikaan puhekielessä."
Puhuinkin nimenomaan _kirjakielestä_ ja sen vaikutuksesta puhuttuihin kieliin (murteisiin, yleiskieleen).
"Ja kun puhekielessäkin - niin yleiskielessä kuin sen hiemaan murteellisimmissa versioissakin - D on jo käytössä ja ollut jo melko pitkään, niin silloin voi sanoa, että D kuuluu suomen kieleen."
Kuuluu tietysti (tosin uskon katoedustuksen olevan
huomattavasti yleisempi kuin d), mutta se ei muuta
tosiasiaa, että se on aikoinaan perusteettomasti otettu kirjoitettuun kieleen, minkä vuoksi sitä nykyään puheessakin tapaa.
"Ja aivan perustellusti, sillä kaikki kielet muuttuvat - myös suomenkieli"
Muuttuvat, mutta kielen puhtaus varsinkin niin perustavaa laatua (yök, mikä sanavalinta, mutten parempaakaan keksinyt) olevassa asiassa kuin äänneopissa on vaalimisen arvoista. Edelleen, d:n käyttöönotto oli tässä mielessä virhe - lisäksi se oli normittajien luoma muutos, ei kansan.
"jotkuthan niistä ovat siihen aikanaan kuuluneet, mutta välillä kadonneet"
D ei.
"sillä näin meidän ja tulevien sukupolvien on helpompi oppia muita kieliä, joissa nuo äänteet ovat käytössä."
Et kai sanonut tätä tosissasi? Ei tuo voi eikä saa
olla mikään peruste suomen kielen muuttamiselle - yhtä hyvinhän voisimme saman tien alkaa puhua vaikkapa englantia. Suomen kansalliskieli on suomi, ja se ansaitsee erityistä suojelua osakseen. Vierasperäisiä äänteitä voi harjoitella sitten vieraita kieliä opiskellessa.
"Silloin, kun murretta haluaa puhua, voi aivan hyvin jättää sen D:n pois ja käyttää ko. murteen ilmauksia ja lausuntamuotoja."
Harmi vain, ettei murteita oikein nykyään kehtaa käyttää juuri missään tilanteessa...
Suomenkieli (keskellä sanaa pienellä kirjoitettuna) on yhdyssana. Samoin englanninkieli tai saksankieli.
Etkö ole aikaisemmin törmännyt yhdyssanoihin, joissa ensimmäinen osa on genetiivimuodossa? Sellaisia ovat mm. matematiikanopettaja, naudanmaksa, italianpata.
""Ja aivan perustellusti, sillä kaikki kielet muuttuvat - myös suomenkieli"
Muuttuvat, mutta kielen puhtaus varsinkin niin perustavaa laatua (yök, mikä sanavalinta, mutten parempaakaan keksinyt) olevassa asiassa kuin äänneopissa on vaalimisen arvoista. Edelleen, d:n käyttöönotto oli tässä mielessä virhe - lisäksi se oli normittajien luoma muutos, ei kansan."
Eikö ne normittajat kuulukaan kansaan?
""jotkuthan niistä ovat siihen aikanaan kuuluneet, mutta välillä kadonneet"
D ei."
Kyllä muinaissuomessa on D:kin ollut, jopa th (kuten englannin sanassa "this") - taitaa vain olla vaikea murrefriikin hyväksyä.
"Suomenkieli (keskellä sanaa pienellä kirjoitettuna) on yhdyssana"
Ei ole milloinkaan.
"Samoin englanninkieli tai saksankieli."
Eivätpä ole. Tarkista mistä tahansa kielioppikirjasta, nuohan opetetaan jo peruskoulussa!
"Eikö ne normittajat kuulukaan kansaan?"
Ymmärsit varmaankin, mitä tarkoitin.
"Kyllä muinaissuomessa on D:kin ollut, jopa th (kuten englannin sanassa "this") - taitaa vain olla vaikea murrefriikin hyväksyä."
No ei ole d:tä ollut - th-spirantti astevaihtelussa kylläkin, ja juuri tätä äännettä alettiin joskus 1600-luvulla merkitä ruotsin mallin mukaisesti d-kirjaimella kirjoitetussa kielessä. Otahan asioista selvää, ennen kuin täällä omia keksintöjäsi totuutena julistat!
Olen aina ollut kiinnostunut ja tehnyt havaintoja puhekielen perusteella puhujan historiasta ja sijoittumisesta suomalaiseen murremaakuntiin tai tarkemmin pitäjiin jopa kyleihin.
Olen tosiiaan harrastelija näissä asioissa, mutta jaksan keskittyä asioihin. Korvani on aika hyvä suodatin.
Esimerkki: tapasin henkilön ensi kertaa ja illan keskuteluiden perusteella hän jossain vaiheessa kysyi: olenko kotoisin x kylästä x pitäjästä? Vastasin myönteisesti. Kysyjä oli elänyt 20 vuotta synnyinkylässäni, muuttanut sitten muualle. Siis kysyjä murteen perusteella sijoitti minut oikeaan kylään, ilman mitään ennakoivia havaintoja edes mahdollollisista sijoittumisesta.
Kysyjä oli alunperin Uudeltamaalta ja minä Hämeestä.
Joo, täytyypä minunkin myöntää, että varsin usein tarkkailen ihmisten puhetapaa ja yritän sen perusteella pohdiskella, mistä he ovat kotoisin. En voi väittää, että olen todellinen murreasiantuntija, harrastushan tämä minullakin on, mutta olen yllättänyt monet ihmiset arvaamalla heidän kotiseutunsa likipitäen oikein - siitäkin huolimatta, että he ovat yrittäneet peitellä huomattavimpia murteellisuuksia puheessaan.
Yleiskielen leviäminen ja murteiden tasoittuminen tekevät tosin kotiseutuarvuutteluista vuosi vuodelta vaikeampia, mutta näyttää siltä, että voimakkaimmat alueellisuudet pysyvät puhutussa suomessa vielä pitkään. Esimerkiksi lounaissuomalaisen tai savolaisen tunnistaa jo melkein pelkästä puheen sävelkulusta.
Ikola sanoo Nykysuomen käsikirjassa, että kielten nimien kirjoittamista erilleen SUOSITELLAAN.
Mainitsemaasi englannin th-äänteien kaltaista äännettä merkittiin aluksi dh:lla, myöhemmin pelkällä d:llä. Kun tuo äänne alkoi kaota murteista ja korvautua lännessä r:llä ja l:llä, iässä pelkällä kaolla, ruvettiin suomen d:tä lukemaan samalla tavalla kuin esim. ruotsin ja saksan d luetaan. Olet oikeassa, olisi ollut parempi, että savolainen katoeustus olisi normitettu kirjakieleemme.
Jos kerran vastustat kieleemme jatkuvasti tunkeutuvia germaanilainoja, niin miksi sitten nimimerkkisi loppuosa on "friikki"?
Pääsit kyllä näpäyttämään! Valitettavasti ihminen ei aina toimi aivan loogises... siis järjellisesti, kuten nimimerkkivalintani osoittaa. En kuitenkaan enää viitsi vaihtaa sitä.
Kun tuo nyt tuli puheeksi, niin puolustelen itseäni sen verran, ettei sana 'friikki' taida olla edes pahimmasta päästä - onhan se sentään mukautettu ääntämykseemme. Etenkin yritysmaailmassa käytetään aivan suoria lainoja englannista, vaikka kotimaisia vaihtoehtoja olisi lähes aina tarjolla. Valitettavasti jotkut typeryydet (vaikkapa 'case' eli 'tapaus', 'esimerkki') päätyvät sitten laajempaankin käyttöön... Toki tietokonemaailmakin suoltaa jatkuvasti vierasperäistä aineistoa kieleemme.
Suomalaisten enemmistön mielipide asiasta on varmaankin, että 'so what', mitä väliä sillä on, mitä sanoja käytetään. Mutta ei se noin yksinkertaista ole! Jos oma kieli ei ole vaalimisen arvoinen asia, niin mikä sitten ylipäätään on? Olemme todistettavasti ylpeitä suomalaisuudestamme - silloin meidän täytyy olla ylpeitä myös kielestämme, sillä suomalaisuuteenhan se epäilemättä kuuluu. Ja totuus on myös, milloin kieli alkaa menettää merkitystään, silloin alkaa myös sen edustaman kulttuurin rappio!
Tämä kyssäri tulee nyt kyllä myöhään tähän keskusteluun, mutta haluaisin silti tietää, miten mielestäsi pitäisi kirjakielessä tai yleiskielessä d korvata esim. seuraavissa sanoissa: tiedetään (tiietään?, tiijetään?, tie'etään?), syödään, juodaan. Siis sanoissa, joihin tulisi monta eri vokaalia peräkkäin. Miten ne äännettäisiin?
Eiköhän d ole jo peruuttamattomasti osa suomea, niin
kirjoitetussa kuin osittain jopa puhutussakin kielessä. Kunhan lähinnä teoretisoin ja näpäyttelin entisaikojen kielenkehittelijöitä. ;-)
Hmm... Tiietään, syyään, juuaan, tieretään, syörään, juoraan... Kuinka vaan. Ovathan nuo lausuttavissa, vai mitä? Katoedustushan on vallalla Suomessa tänäkin päivänä, joskaan ei ehkä noissa sanoissa muuta kuin itämurteiden käyttäjillä.
Taitanpa totellakin liittyä yhtistykseen pehmeän teen tukahtuttamiseksi äitinkielestämme.
http://www.kotus.fi/julkaisut/ikkunat/2001/kielii2001_45.shtml
Miten erottaisimme toisistaan esim. sanojen hyöky ja hyöty heikkoasteiset muodot, jos t:täkin vastaisi heikossa asteessa kato?
"Miten erottaisimme toisistaan esim. sanojen hyöky ja hyöty heikkoasteiset muodot, jos t:täkin vastaisi heikossa asteessa kato?"
Asiayhteydestä.
Narsistinen lähetys tapa
Huumori