Enhän nyt vielä malta jättää teitä

Niin eilisessä kännisesä ilmoituksessa lupasin palstan jättää, mutta tänäisessä krapulassa olen jo täällä pistelehtinyt ja hieman viipyillytkin.
Aion etsiä täältä niin kauan , että löydän jämerää keskustalaista jormaa.
Ikävää, että keskustalaiset miehet ovat niin jämeriä heteroita.

Teenpä nyt yhden kerran avauksen itsestänikin, kun minä näyn tulleen ylivoimaisesti tärkeimmäksi osaksi tätä palstaa. Katsokaapa nyt etusivua: lähes puolet sillä olevista avauksista on tehty minusta, tai ainakin aiheista, joihin jotenkin liityn. Ja sellaisia ovat lähes kaikki ne avaukset, joiden edessä nuotio palaa.

Minunhan pitäisi kai olla hyvin imarreltu tuollaisesta huomiosta. Se on tullut minulle ilman omaa yritystäni sellaisen saamiseksi, ja nuo minulle huomiota antaneet eivät ole saaneet itselleen vähääkään huomiota - muuten, kuin pitämällä minua noin esillä!

Myönnän, että onhan tuollainen myös hieman hyväillyt mieltäni, mutta kun itsetuntoni ilman tuollaistakin on tarpeeksi vahva, en tuollaista tarvitse. En, kun luulen sen olevan kohtalokasta noille, joiden mielenkiinnon suurimmaksi ja samalla ainoaksi kohteeksi olen tullut, ilmeisesti näin ”etänäkin” tullut monen onnettoman tyhjän elämän ainoaksi sisällöksi.

Tuollaisen tajuaminen, tietoisuus siitä on alkanut painaa omatuntoani. Olen kysynyt itseltäni: voinko minä ottaa vastuuta noiden mielenterveyden lopullisesta ja korjaamattomasta luhistumisesta, jos minä olen siihen jotenkin syyllinen? Olen vastannut itselleni: en voi, vaikka se heidän mielenterveytensä olisi ollut kovin heikko jo entuudestaankin, muutamilla varmaan ihan geneettisistä mutta useimmilla elämässään kohtaamista toistuvista epäonnistumisista johtuen.

Niinpä lienee parasta, että jätän tämän palstan. Ainakin pitemmäksi aikaa. Ainakin omana tunnettuna itsenäni. En kyllä voi valitettavasti uskoa, että poistumiseni voisi palauttaa noiden minusta kaikkein eniten kiinnostuneiden mielenterveyden - ei tietenkään normaaliksi, mutta ei edes ennalleen - mutta ehkä poistumisellani estän tuollaisen joukon kasvamisen. Tämä toiveeni kertoo tietysti myös inhimillisyydestäni, mutta veronmaksajana minulla on sille itsekkäämpikin peruste.

Kun olen täältä kyllin kauan poissa, ehkäpä nuo tarkoittamanikin lopulta pystyvät minut unohtamaan. Ehkä jopa ne kymmenen vuoden takaiset kirjoitukseni, jotka itse olen jo täysin unohtanut, kun elämässäni on tuonkin ajan jälkeen tapahtunut niin kovin paljon. Mutta he eivät ole unohtaneet, kun heidän elämänsä on ollut tapahtumaköyhempää, ja siksi he niitä yhtenään esiin nostelevat.

Voi, voi - olinkohan nyt harkitsematon, kun sanoin etten aio pitempään aikaan esiintyä täällä omana itsenäni! Mutta täytyyhän minun jättää noille vain minun varassani eläville mahdollisuus jännittävään toimintaan, johon voivat paneutua kaikilla kyvyillään! Onneksi nuo minusta kaikkein kiihkeimmin kiinnostuneet eivät ole jaksaneet lukea tätä avaustani tarpeeksi pitkälle.