Serkkuni, 40 v nainen, kuoli puoli vuotta sitten aivan yllättäen. Perusterve, työssä käyvä perheenäiti löytyi kotoa sairauskohtaukseen menehtyneenä.
Seuraava tarina on varmasti tuttu: hoidimme hautajaiset ja surujuhlat, perunkirjoitukset ja olimme perheen tukena. Kun oli tekemistä ja järjesteltävää, tuntui että selviän.
Nyt kun asiasta on puoli vuotta ja arki on taas aloillaan, kuolema on alkanut iskeä ajatuksiin. Voin sanoa, että työnteon, perheen ja lukuisien harrastusten keskellä "elämäsä parasta aikaa" viettävänä nelikymppisenä naisena ajattelen päivittäin menehtynyttä ystävääni.
Tuntuu aivan käsittämättömältä, ettemme enää koskaan tapaa, soittele, juhli. Yhtä käsittämätöntä on se, että itse olisin voinut olla samassa tilanteessa.
Välillä herään aamulla ja tämä kuoleman mysteeri on mielessä. Illalla saatan autoa ajaessa jopa mielessäni tivata, miksi et vastaa minulle miksi kuolit. Haluan tietää näetkö meidät.
En ole erityisen uskonnollinen vaan seuraan ajatuksiani tavallisena ihmisenä. Kuoleman lopullisuus ja mysteeri vaan pyörii päässä.
En ole pystynyt poistamaan ystäväni puhelinnumeroa puhelimestani. Joskus olen arkipäivän touhuissa melkein tempaissut puhelimen ja ajetellut, että soitan hänelle ja kerron jostakin tapahtumasta. Sitten muistan, että enhän enää voi soittaa.
Kuolema tuntuu tosi väärältä.
Seuraava tarina on varmasti tuttu: hoidimme hautajaiset ja surujuhlat, perunkirjoitukset ja olimme perheen tukena. Kun oli tekemistä ja järjesteltävää, tuntui että selviän.
Nyt kun asiasta on puoli vuotta ja arki on taas aloillaan, kuolema on alkanut iskeä ajatuksiin. Voin sanoa, että työnteon, perheen ja lukuisien harrastusten keskellä "elämäsä parasta aikaa" viettävänä nelikymppisenä naisena ajattelen päivittäin menehtynyttä ystävääni.
Tuntuu aivan käsittämättömältä, ettemme enää koskaan tapaa, soittele, juhli. Yhtä käsittämätöntä on se, että itse olisin voinut olla samassa tilanteessa.
Välillä herään aamulla ja tämä kuoleman mysteeri on mielessä. Illalla saatan autoa ajaessa jopa mielessäni tivata, miksi et vastaa minulle miksi kuolit. Haluan tietää näetkö meidät.
En ole erityisen uskonnollinen vaan seuraan ajatuksiani tavallisena ihmisenä. Kuoleman lopullisuus ja mysteeri vaan pyörii päässä.
En ole pystynyt poistamaan ystäväni puhelinnumeroa puhelimestani. Joskus olen arkipäivän touhuissa melkein tempaissut puhelimen ja ajetellut, että soitan hänelle ja kerron jostakin tapahtumasta. Sitten muistan, että enhän enää voi soittaa.
Kuolema tuntuu tosi väärältä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
40vee muka nuori aikuinen? Se on kyllä keski-ikäinen
"KylläTäänPitäisTietä"...Tätä samaa juuri meinasin kirjoittaa ja ihmetellä. Minä olen pitänyt että alle 30v on nuoria aikuisia, sit ollaan jo aikuisia...40 ollaan sit jo keskiikäisiä. Kyllä näin se menee.
Muuten itse aloittajan kirjoitukseen ...otan osaa suruusi. Niin se on että se suru iskee monesti sitten vasta myöhemmin kun on aikaa pysähtyä asiaa miettimään. Suru pitää sura ja käsitellä, muuten siitä ei pääse. Voimia
Kyllä 40-v. on ihan nuori aikuinen, jos vertaa esim. 100-vuotiaaseen.
Aloittaja ehkä unohtaa, että myös lapsia ja nuoria teini-ikäisiä kuolee sairauksiin, tapaturmiin, jne. Iäkkään ihmisen lähtö on helpompi käsittää ja hyväksyä, kun riittävän kauan täällä maan päällä ollut on jo lähtövuorossa. Lapsien, nuorten ja työikäisten aikuisten kuolemantapaukset ovat aina käsittämättömiä ja tuntuvat vääryyksiltä, kun meidän mielestämme heidän aikansa ei vielä olisi ollut.
Mutta ajasta ikuisuuteen siirtymisen päättää joku muu, oli se sitten mikä tai kuka tahansa, niin ihminen ei asialle voi muuta kuin sopeuta ajatukseen. Tiedän sellaisia menetyksen kokeneita, jotka ovat kertoneet, että eivät olisi jaksaneet suruaikaa käydä läpi, jos eivät olisi ottaneet avuksi ajatusta; taivaassa tavataan.
Itse koin ensimmäistä kertaa kuolemanpelkoa 15-kesäisensä, kun äitini keski-ikäinen noin 40-vuotias serkkupoika menehtyi yllättäen aivoverenvuotoon. Olin vain alkanut valittamaan kovaa pääkipua, sitten suorastaan huutanut kivusta ja pelosta. Mies oli komea, mutta aika kova ja kiroisa. Kuolleessaan hän oli nähnyt mustia pelottavia hahmoja, jotka kärkkyivät mukaaansa.
Olen tullut uskoon ja kuolema ei enää pelota. Kun ikää on, niin monta rakasta ja läheistä on jo joutunut saattamaan rajan toiselle puolelle.
Minulle ero ei ole kuin väliaikainen ja odotan tapaavani myös uskossa poisnukkuneita uskovia esivanhempia ja sukulaisia.
En osaa sanoa muuta lääketää kuoleman ja elämän pelkoon, kuin luja usko Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen. Eipä sitä muuta lääkettä ole ihmisellä iankaikkisuuden kynnyksellä. Ei siinä selittelyt ja filosofiat auta. Vastaus jää vain saamatta jo niihin jää.
Mihin "lähtöön valmis" uskoo, kun kristinuskomme ei opeta niin, että näkisit esivanhempia ja sukulaisia taivaassa kuoltuasi? Tämä uskonto ahdistaa ihmiset kertomalla, että vasta viimeisenä päivänä haudat aukeavat ja jälleennäkemisen riemu repeää. Ja kun kukaan ei tiedä viimeistä päivämäärää, se on sama kuin ei koskaan.
Ortodoksipappi sen sijaan kertoo hautajaisissa, että vain maallinen maja pannaan maahan, mutta sielu lentää taivaan tuuliin ja iloihin. Olenkin harkinnut uskontokunnan muutosta. Kannan olen muuttanut jo aikoja sitten.
Itse olen kyllä ihan luterilainen ja uskon Jeesukseen ja myös siihen, että tämä kuori, fyysinen olemuksemme jää maan poveen ylösnousemukseen asti, mutta kuolematon sielu ja henki menevät Jumalan luo taivaaseen, mistä ne on meille tähän kuolevaiseen ruumiiseen annettukin. Eli sielu ja henki menevät ensin heti kuoltuamme ihanaan taivaskotiin ja vasta viimein ylösnousemuksen päivänä herätetään se ruumiskin uudistettuna ja yhdistetään sieluumme ja henkeemme. Ei meitä mikään kirkkokunta tai seurakunta pelasta vaan henkilökohtainen usko armolliseen Jumala-Isäämme ja Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen, joka ristillä on meidän lunastanut tästä synnin maailmasta ja näin avannut meille tien takaisin kotiimme taivaaseen.
Kyllä 40-vuotias riippumatta sukupuolesta on ihmisten mielestä yleensä liian nuori kuolemaan. Yllättäen tapahtunut, perusterveenä elänyt ihminen kuolee, niin kyllä tuo varmasti lähimmäisille sanoinkuvaamattoman pahalle tuntuu. En tietenkään halua vähätellä kenenkään surua. Kyllä välillä tulee kysyttyä miksi lapsi, miks ei aikuinen, kun kuulee jonkin kamalan uutisen. Voisihan tämän kääntää myös aikuisen liian varhain kuolleen kohdalla, että miks en minä, joka olen sairastellut koko ikäni tai vastaavaa, mutta onko oikeus toisten myöskään arvostella, jos jonkun oman mummon kuolema on aiheuttanut valtavaa surua? Surevalle on annettava vapaus surra. Elämän on kuitenkin jatkuttava surun aikana, mutta surra täytyy, niin kuin itselleen on se luontevin. Voimia!
Rakkaan ihmisen menetys jättää suuren tyhjiön elämään. Paras ystäväni kuoli pari vuotta sitten 33 vuotiaana ja ei kulu päivääkään etten häntä ikävöi. Sinunlaillasi en ole pystynyt poistamaan vielä edes numeroa.
Ikävä ei lopu koskaan, mutta ei myöskään muistot. Terveiset sinne taivaaseen...