Olen niin vihainen itselleni kun ulkona on kaunis kesäpäivä ja minä vain nyhjötän sisällä, koska en uskalla mennä kävely- tai pyörälenkille. Mulla on agorafobiaa ja huonoja kokemuksia lenkillä olosta. Se on niin kamalaa kun kesken lenkin iskee paniikkikohtaus. Sydän muljuaa, hyperventiloin ja tuntuu etten saa hengitettyä, silmissä sumenee, valtaa kauhea kuolemanpelko ja olo muuttuu epätodelliseksi. En tiedä dissosioinko tuolloin, mutta tuntuu että menetän ns. sisäisen kosketuksen kehooni; aivan kuin mulla ei olisi edes kehoa. Silloin paniikki yltyy pahemmaksi ja tulee tunne että on pakko päästä kotiin ja heti. Tai muualle sisätiloihin rauhoittumaan.
En edes kunnolla tiedä mitä ja miksi pelkään. Katson kateellisena miten muut viettävät kaunista kesäpäivää ilman pelontunnetta. Olen vasta 28-vuotias. En haluaisi tuhlata nuoruuttani tällaiseen, mutta kun paniikki on jossain syvällä minussa. :(
En voi mennä ulos
14
2905
Vastaukset
- 000ööööö
Mulla on jotain vastaavaa kans. Ei nyt ihan paniikkikohtausta tule, mutta jotenkin silti ahdistaa juurikin tuo lenkillä oleminen ihan hirveästi ja siinä se, että koen olevani jotenkin ihmisten katseiden alla. Olis hyvä, jos pääsis johonkin metsään lenkkeilemään, mutta tietty asun kaupungissa ja melko runsaasti liikennöityjen väylien lähellä. Ehkä alan lenkkeilemään joskus yömyöhään tai aamuyön tunteina. Mua ei ahdista, jos olen jonkun toisen seurassa, mutta säännöllistä lenkkikaveria ei oo.
- kkkkkkkjjj
Mä en pysty lenkkeilemään edes metsässä tai vastaavassa missä ei ole muita ihmisiä, enkä myöskään kaverin kanssa. Paniikki iskee vaikka olisin kenen tahansa seurassa. Se on niin selittämättömän kamala tunne kun paniikkikohtaus iskee, tuntuu ettei missään ole hyvä olla ja kuolemanpelko on valtava. Ja tuo tunne että kadotan itseni on jotain niin hirveää, silloin tuntuu niin epätodelliselta ja unenomaiselta - niin minä itse kuin ympäristökin.
Olen yrittänyt järkeillä kohtauksen aikana että kaikki on vain tunnetta, ettei mulle ole tapahtumassa mitään, kaikki on vain oman mielen tuottamaa. Mutta kun ei auta, kohtaus tulee silti väkisin. Vasta kodin turvallisten seinien sisällä tunnen oloni rauhalliseksi ja turvalliseksi.
Ennen mulla ei ollut mitään vaikeuksia poistua kotoa, lenkkeillä, pyöräillä, matkustaa vähän kauemmas... En tiedä missä vaiheessa musta on tullut tällainen. Paniikkihäiriö ohjaa nykyään melkein kaikkia valintojani.
- 3+12
Psykiatrille ja lääkitys kuntoon.
- 000ööööö
Oletko apua hankkinut, puhunut kellekään ammattilaiselle? Pitkään jatkuessaan tuo todennäköisesti tulee vain pahenemaan, jos asialle ei mitään tee. Enkä tiedä auttaako tuollaisessa tilanteessa edes se, että vain altistaa itsensä noille tilanteille, kävi miten kävi, vai paheneeko olo entisestään.
- kkkkkkkjjj
En. Olen vain yrittänyt sinnitellä ilman lääkkeitä tai ammattiapua, ja tätä on jatkunut jo pitkään. Muutama vuosi sitten pystyin vielä liikkumaan aika hyvin ulkona, kunhan en mennyt mihinkään liian aukeaan paikkaan. Esimerkiksi siltojen ylittäminen kävellen tai pyörällä oli todella tuskaisaa ja ahdistavaa, mutta muuten olo oli ok suurimmalta osin. Pellot ja merenrannat olivat myös sellaisia joita välttelin. Nykyään kaikki vähänkin avarammat paikat ahdistavat hirveästi. Niinkin pieni asia kuin tien ylitys saa aikaan paniikin koska ympärillä on niin tyhjää. Tiedän että kuulostaa oudolta enkä itsekään voi ymmärtää.
Lääkkeitä en oikein haluaisi käyttää kun huolettaa ne kaikki sivuvaikutukset. SSRI-lääkkeistäkin on ollut niin paljon kaikkia juttuja.... Tosin tämäkin olotila on todella uuvuttava.. Kognitiivista terapiaa olen kanssa miettinyt, mutta onkohan sillä saatu hyviä tuloksia paniikkihäiriön suhteen?
- et ole yksin
Menkää ehdottomasti lääkäriin hakemaan apua.
Itse kärsin paniikkikohtauksista vuosia. Yritin ensin kieltää asian ja "järkeillä" itseni sen yli... Paniikki sai kuitenkin aina voiton. Lääkäriin en mennyt, koska en halunnut "hullun" leimaa.
Paniikkihäiriö paheni koko ajan. Lopulta olin niin ahdistunut, että päätin ottaa ne "hullun paperit" ja menin lääkäriin...
Lääkäri kertoikin minulle, miten yleistä paniikkihäiriö on :) Sanoi sitä ominaisuudeksi ihmisessä, ei sairaudeksi. Sain kaksi lääkettä; Venlafaxin päivittäiseen käyttöön ja Propral tarvittaessa.
Tästä on nyt jo 4 vuotta ja ainut mikä harmittaa on se, etten hakenut apua aiemmin!
Nykyään pystyn elämään lähes normaalisti. Vielä joskus tulee pieniä oireita, mutta ne pystyn käsittelemään :)
Summa summarum: Hakekaa apua! Meitä samanlaisia on ihan valtavasti :) - normaalia?
En tiedä, onko itselläni paniikkihäiriö vai mikä, mutta olen ihan hirveän ahdistunut omasta ulkonäöstäni. Olen koko ikäni ollut aika laiha, vaikka syön ihan normaalisti ja lääkäritkään eivät ole löytäneet minusta mitään sairautta, todennäköisesti nopea aineenvaihdunta, minulla on todella vaikea mennä tämän vuoksi ulos, kun tuntuu että kaikki nauravat minulle ja tuijottavat jalkojani. Jonkun seurassa pystyn menemään helpommin ulos, mutta en oikein yksin. Sukulaisille en voi edes mennä.
- Hmmmmm
Kuulostaa enemmän pakkoajatukselta kuin paniikkihäiriöltä.
- vain elämää
Ei meillä ole mitään Hae Apua -automaattia.
Itselläni vapaapäivät kuvuvat usein neljän seinän sisällä, kun en uskalla lähteä ulos. En pelkää mitään, mutta kauhea paniikki päällä.
Ei ole auttanut harjoitteleminen, harjoittelua on nyt hieman yli 60 vuotta. Ja terapioita ja muita hoitona noin 40, tyhjää kaikki.
Paniikin kanssa on vain elettävä.- Yksi monista
Itselläni on kanssa samoja oireita ja kiva kuulla että en ole näiden kanssa yksin.
Lääkitys on kohdallaan ja tukijoukkoja.tsempataan toinen toisia täällä palstalla.
- lydia
No ei se nyt ihan nuin onneksi kaikkien kohdalla oo, että paniikin kanssa on vain elettävä. Kyllä pelkojaan voi voittaa. Usein vain täytyy mennä niitä kohti. Minä olen tehnyt niin.Pelkäsin lentää ihan kauheasti, mutta sitten tein sen...ja sen jälkeen jopa uudestaan. Lähdin kaukolomalle. Jännitin toki sielläkin ja jouduin ottaan propralia, mutta kumminkin tein sen.
Hae apua, ja käy terapiassa. itseä eniten on auttanut psykoterapia.
Nyt kun oon yli 40v, kadun vain sitä että pelkäsin niin paljon nuorena.
Voimia , ja muista et ole yksin.- vain elämää
Et tainnut lukea, että olen "hakenut apua " yli 40 vuotta tuloksetta, oireet eivät ole hellittäneet yhtään. Aloitin hieman yli 20-vuotiaana, koska sitä aiemmin ei ollut mitään hoitosysteemejä 1950- ja 1960-luvulla, jotain raskasta mielisairaalahoitoa vain.
En pelkää mitään erityistä, vaan ahdistus ja paniikki on kroonistunut vuosikymmenten varrella, mikä tekee hoidosta vaikean. Ehkä, jos olisin saanut hoitoa esim. 10-vuotiaana, niin tilanne olisi toinen. En muista yhtään ahdistuksetonta päivää elämässäni.
Mutta kaikkeen tottuu. - Yksi monista
vain elämää kirjoitti:
Et tainnut lukea, että olen "hakenut apua " yli 40 vuotta tuloksetta, oireet eivät ole hellittäneet yhtään. Aloitin hieman yli 20-vuotiaana, koska sitä aiemmin ei ollut mitään hoitosysteemejä 1950- ja 1960-luvulla, jotain raskasta mielisairaalahoitoa vain.
En pelkää mitään erityistä, vaan ahdistus ja paniikki on kroonistunut vuosikymmenten varrella, mikä tekee hoidosta vaikean. Ehkä, jos olisin saanut hoitoa esim. 10-vuotiaana, niin tilanne olisi toinen. En muista yhtään ahdistuksetonta päivää elämässäni.
Mutta kaikkeen tottuu.En selviäisi jos en kävisi myös terapiassa ja terapiaa suosittelen.Tämän
halusin vielä kertoa. - vain elämää
Yksi monista kirjoitti:
En selviäisi jos en kävisi myös terapiassa ja terapiaa suosittelen.Tämän
halusin vielä kertoa.Minäkin menisin mielelläni vielä kerran terapiaan, mutta minulla ei ole varaa maksaa sitä. Olen maksanut elämäni varrella maltaita mielesterveyspalveluista, pisin terapia taisi olla n. 8 vuotta yksityisellä. Toki olen käyttänyt myös julisia palveluita, mutta siellä hoitohenkilökunta heittää ulos, jos ei parane. Hoitavat vain helppoja asiakkaita, joiden ongelmiin pääsee käsiksi. Ovat ensiksi innoissaan, kun saavat motivoituneen, verbaalisesti lahjakkaan asiakkaan, mutta kuinka ollakaan into lopahtaa. Kun ovat aikanas ihmetelleet, miten olet noin hyvin pärjännyt noin vaikeiden oireiden kanssa, heittävät ulos.
Minun on vaikea hyväksyä, että mitään keksusteluapua ei enää saa, Vaikka siitä ei olisi niin sanotusti hyötyä, niin en olisi yksin oireideni kanssa.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Tapio Suominen on kuollut
Urheilutoimittaja Tapio Suominen on kuollut. Suominen oli kuollessaan 60-vuotias. Selostajalegendan kuolemasta kertoo Y28519511Tapio Suominen oli sairauden uhri
Urheiluselostaja Tapio Suominen kuoli eilen keskiviikkona aamulla tapaturmaisesti Hattulassa. Toisen uutisen mukaan van993869- 1252306
- 1972003
Sydämeni on
varattu sinulle. Et ole minun, en ole sinun. Me on mahdottomuus. Mutta olet se joka on mielessäni ensimmäisenä kun herää1421900Rannalle! Uimaan!! Rinnat paljaiksi!!!
Järki kadonnut sekä niiltä feministeiltä, jotka vaativat saada esiintyä rinnat paljaina julkisilla uimarannoilla, kuten3041722Minä itkin kotona kun tajusin että
Pelkuruuteni takia kun en lähestynyt vaikka järjestit otollisen hetken ja myöhemmin huomasin lasittuneen katseesi miten101412Kok-edustaja: Yle aivopesee työntekijöitä
"– Yle ei vain sensuroi Kyllä isä osaa-sarjaa, vaan haluaa jaksojen määrää manipuloimalla HÄVITTÄÄ ”ongelman” todellisuu921395Muistutus t-Naiselle.
Olet ilkeä ja narsistinen k-pää. Annat itsestäsi kiltin kuvan ulospäin kelataksesi ihmiset ansaan. Sitten päsmäröit, hau1501207Ylen jälkiviisaat estotonta Kamala Harris suitsutusta
Kolme samanmielistä naikkosta hehkutti Kamala Harrisia ja haukkui Trumpia estottomasti. Nyt oli tarkoituksella valittu2461111