Pelkään ihmisiä

Kuulostaa vähän tutulle.

Mulla ei ehkä ihan noin paha oo, kyllä sillein pystyn lähtemään kylille, mutta joskus vaikka just kauppa tai joku missä on todennäkösesti ihmisiä paljon, saa mut kans hirveen ahdistuneeks. Erityisesti miespuoliset henkilöt vielä enemmän. Sitten kun nään sen kaiken ihmismäärän saa mun kädet hikoamaan ja sydämen hakkaamaan ja kuljen ihan katse maassa ja "seiniä pitkin".

Joskus koulussa astuin yhestä ovesta sisään käytävälle, ja se käytävä oli ihan täynnä jengiä, muistaakseni kaikki jätkiä, ni siinä seisoin ehkä pari sekkaa ihan jähmettyneenä ja ilma pakeni keuhkoista, kädet vapis, sydän jätti varmaan kolme lyöntiä väliin ja olin ihan kauhuissani, sit vaan huomasin käveleväni niin vauhilla kun pystyin toiseen päähän käytävää meiän luokkaan, istuin alas vapisin ja melkein huohotin, olin ihan järkyttyny. Oli aika lähellä ettei itku päässy. Sain sitten onneks rauhoteltua itteni kun oli vasta muutama tuttuu luokkalainen tullu oottamaan tunnin alkua eikä ollu sitä jäätävää jengiä ympärillä.

Kävin muutaman kerran psykologilla ja siellä selvitettiin mistä se mun juttu johtuu, no se selvis ja sit me vähän mietittiin keinoja et miten sais hallittua niitä "kohtauksia". No sain ihan hyviä ohjeita ja käytinkin niitä, mut sit jotenki ne ohjeet jäi ja on vieläki aika ahdistavaa käyä vaikka kaupassa yksin tai olla jossain yksin. Mut jos on jonkun kanssa ni ei oo niin kovaa hätää. Ei se siis oo vielä menny pois, mun pitäs ite vähä ottaa itteeni niskasta kiinni, mut on ollu vähän muuta mietittävää ni ei oo jaksanu. Siis kyllä pärjään ja voin mennä yksin kauppaan, mutta en todellakaan nauti siitä. Käyn niin nopsaa kun vaan voi ja kassa on aika kamala paikka.

Kantsii yrittää miettiä just et mistä se on voinu saaha alkunsa et mmistä toi sun juttu johtuu ja sit mietit että miten voisit selvitä niistä tilanteista. Harmi kun en enäämuista niitä mun omia ohjeita,ne on kyl josssain yläällä mut en tiiä missä. Just oli jotenkin ainakin yks et kokeilen torjua ne fyysiset oireet ja koitan vaan yksinkertaisesti rauhotttaa itteeni ja lasken ihan rauhassa kymmeneen jos meinaa pulssi ja hengitystiheys nousta ja sit vaan mielessä hoen että ei oo mitään hätää. Miettii myös että mitä voi olla niin kamalaa tai mitä niin pelottavaa voi sattua ja jos sattuu niin millä todennäköisyydellä ja niin edelleen..

Anteeks mun vähän seko teksti ku kirjotin niin vauhilla tän. :D Toitte oli apua, voi olla tosin et sulla on jotenkin erilainen se sun juttu.

Hei!

Pelko ja ahdistus kuuluvat elämään, mutta silloin kun ahdistuneisuus muuttuu suoranaiseksi paniikiksi tai haittaa selkeästi elämää, voidaan puhua ahdistuneisuushäiriöstä.

Suosittelen kääntymään asiassa ensi sijaisesti omien vanhempien puoleen tai vaihtoehtoisesti koulu- tai työterveyshuollon pakeille. Esimerkiksi kouluterveydenhoitaja tai -psykologi osaavat varmasti auttaa sinua. Usein jo asiasta kertominen saattaa vähentää ahdistuneisuutta, kun häpeälliseltä ja masentavalta tuntuvasta asiasta saa puhua jollekulle. Kouluterveydenhoitajia ja -psykologeja sitoo sinua koskevien tietojen ehdoton salassapitovelvollisuus - voit siis huoletta puhua näille tahoille kaikkein vaikemmistakin tunteista ilman pelkoa siitä, että joku "saisi tietää".

Omiin oireisiin ja niihin liittyviin tunteisiin sekä niiden käsittelyyn on saatavissa lyhyt- tai pidempikestoista keskusteluapua, esimerkiksi psykoterapiaa. Terapeutin kanssa on mahdollista pureutua omiin ahdistaviin tunteisiin sekä niiden taustalla oleviin ajatusketjuhin sekä pyrkiä sitä kautta lisäämään itseymmärrystä ja itseluottamusta. Keskusteluapu auttaa usein myös lievittämään oireita.

Keskusteluavun lisäksi tai vaihtoehtona sille ahdistuneisuusoireisiin voidaan harkita lääkehoitoa. Lääkehoito tulee tarkkaan määritellä hoitavan tahon kanssa, mutta yleisesti tehokkaina ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa pidetään SSRI-luokan lääkkeitä (paroksetiini, essitalopraami) sekä MAOI-estäjiä (moklobemidi), jotka ovat yleiseltä nimikkeeltä ns. masennuslääkkeitä.

Näitä lääkkeitä pidetään turvallisina eikä niillä ole merkittäviä haittavaikutuksia. SSRI-luokan lääkkeiden vaikutus alkaa hiljalleen 2-4 viikon kuluessa lääkkeen aloittamisesta. Lääkkeet lievittävät tehokkaasti sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää ahdistuneisuutta ja jännittyneisyyttä sekä lisäävät spontaaniutta sosiaalisissa tilanteissa. Tilannekohtaiseen ahdistuneisuuteen ja pelko-oireisiin voidaan määrätä myös verenpainelääkkeinäkin käytettyjä beetasalpaajia (mm. propranololi), jotka vähentävät tehokkaasti usein jännittäviin tilanteisiin liittyvää sydämentykytystä sekä erilaisia vatsaoireita.

Toivottavasti tästä viestistä oli sinulle jotain apua. Hyvää kesää!

Taas sinne hiton kauppaan pitäisi päästä, mutta joku siinä aina tökkii näin viikonloppuisin. Ei jotenkin kehtaa lähteä ja sitten alkaa sellaisiakin ajattelemaan että ne kassaneidit varmaan ihmettelee kun ostelen aina suunnilleen samoja juttuja.

Olen saanut passkaa niin paljon niskaan vaikka yritin olla rohkea. Nyt välttelen kaikkia sosiaalisia tilanteita parhaani mukaan. Yksin on paras olla ja oman puolison kanssa. En todellakaan kykene työelämään... pitäs olla niin sosiaalinen jatkuvasti. No way. Koulutkin tuntuu liian pahoilta paikoilta kun ihmisiä on joka nurkassa.

Mulla oli nuorempana vuosikausia paniikkihäiriötä.
Pankkiinkin kun piti mennä niin mun piti käydä ensin ottamassa pari tuoppia että vähän rentouduin.

Jälkeenpäin kun olen asiaa miettinyt niin mulla johtui se pelko liikkua ihmisten joukossa omasta itsetunnosta.
Ajattelin aina että muut katsovat mua ja ajattelevat musta jos vaikka mitä.
Saatuani itseni ajan kanssa hyväksymään oman itseni myös kaikki paniikkioireet katosivat.
Ajatusmaailmani on nykyään sellainen että en välitä muita ihmisistä sillä tavalla että saattaisivat arvostella minua mielessään vaan että kaikki ovat samalla viivalla ja yhtä lailla ihmisiä me kaikki ollaan.

Esim. silloin aikoinaan oli juuri niin että jos piti vaikka kävellä joku käytävä jonka varrella istui paljon porukkaa niin se oli aivan kamalaa, tuntui jopa että selviääkö siitä pyörtymättä.
Nykyisin on helpompi kun en oikeasti ajattele lainkaan että olisin kaikkien katseiden kohteena, ja vaikka kaikki katsoisivatkin niin mitä väliä sillä on.

Nämä ovat tosi vaikeita asioita ja tuntuvat pahalta silloin kun tällaisesta kärsii, mutta voin kokemuksesta sanoa että kyllä pystyy selviämään kun tutkii omaa sisintään ja miettii mikä siinä jännittää ja pelottaa.
Jos pääsee jonnekkin juttelemaan peloistaan ja jännityksestä niin siitäkin on apua, koska voi yhdessä miettiä ratkaisukeinoja tilanteeseen.
Toisia ihmisiä ei voi muuttaa mutta omia ajatuksiaan ja tuntemuksiaan omasta itsestään ja epävarmuudesta pystyy muokkaamaan.
Kaikki tämä vaatii kovaa työstämistä ja sisua ja jaksamista, etenkin jaksamista koska muutos ei tapahdu hetkessä, matkalla tulee monta kertaa takapakkia. Mutta jokainen epäonnistuminen on myös oppimiskokemus.