ullan vuokrarästi osa1

Syksyinen lauantaiaamupäivä, aurinko paistaa matalalta, ja ilma on mukavan kirpeää. Katselen hengityksen höyryn lävitse talonumeroita, tämä osa keskustaa on minulle hieman tuntematonta. Löydän numeron 14, ja näppäilen ovikoodin. Pian olenkin tutkimassa nimitaulua rapussa. Asunnon 23 kohdalla lukee sukunimi, joka kuulosti tutulta.

Olin edellisenä iltana törmännyt kotimatkalla vanhaan kaveriini Makeen. Olimme päätyneet yhdelle vaihtamaan kuulumisia. Siinä oluttuopin äärellä Make oli alkanut tilittämään asunnosta jonka hän perinyt isotädiltään. Keskustassa hyvällä paikalla sijainnut asunto oli houkutellut Maken ”kiinteistöbisnekseen”, vuokralaiseksi olikin löytynyt helposti keskusta-asunnosta unelmoinut juuri opiskelut aloittanut opiskelijatyttö.

Loppuosa tarinaa olikin sitten helppo arvata: eihän opiskelijan tuloilla markkinahintaista vuokraa maksella. Sieltä Make oli tulossa, juttelemassa vuokrarästeistä. Tyttö oli mukava jne. soopaa, mutta mukavaa olisi nähdä vuokratulojakin, varsinkin kun vaimo alkaa kohta kysellä niiden perään.

Maken mukaan tyttö oli itse ehdottanut sitä… Tässä vaiheessa tarinaa huokaisin raskaasti kliseille, arvattavalle jatkolle, ja tilasin toisen oluen. Mutta sitten tarina saikin mollivoittoisemman sävyn. Eihän sankarivuokraisäntä ollut uskaltanut periä vuokraa luonnossa. Tarkemmin ajatellen tämä oli viisas veto, tuntien Maken luona asuvan pirttihirmun. Jos Maken vaimo saisi pienintäkään vihiä kuviosta, olisi kaulin kevyin lyömäväline.

Make on ehkä palveluksen tai pari pystyssä minulle menneisyydestä. Alakuloisena tuoppiin tuijottaen hän tarjosi minulle mahdollisuutta vuokranperintään. Pitäähän miestä auttaa mäessä tuumin, ja lupasin katsoa mitä asialle voisi tehdä. Tarjosin vielä Makelle tuopillisen, ja lähdin kotia.

Näitä miettien olin kiivennyt kerrokseen, ja soitin asunnon 23. ovikelloa. Mitään ei tapahdu, rapun hiljaisuutta ei riko edes naapurikyttääjien ovisilmien räpsyttely. Lopulta ovi aukeaa varovasti, ja asunnosta tulvivassa valossa seisoo minua hieman epäluuloisena katseleva tyttö. ”Moi! Olet varmaan Ulla?” Tyttö nyökkää. ”Make varmaan ilmoitti, että…” tyttö nyökkää, ja avaa ovea enemmän ”tuu sisään”.

Astun sisään ja riisun rennosti hattuni ja takkini. Eteisen naulakko näyttää hyvin täydeltä, joten tyydyn tipauttamaan ne lattialle. Käännyn ja saan mahdollisuuden tarkastella minua tuijottavaa tyttöä paremmin. Perusnätit meikittömät kasvot joita kehystää maantienväriset hiukset. ”Saanko tulla istumaan?” rikon hiljaisuuden, ja viittaan asunnon puolelle.

Tyttö hymyilee vaivautuneesti ”juu, tietysti, totta kai…”. Kävelen peremmälle asuntoon, joka näyttää koostuvan keittokomerosta, huoneesta ja alkovista. Huoneessa on pari isoa nojatuolia, joihin istuudumme. ”Kai Make ilmoitti, että tulen? ja millä asialla?” kysyn tytöltä joka vetää jalkansa ristiin alleen käpertyen nojatuoliin. Tyttö nyökkää, ja jää katselemaan lattiaa.

”hei… en minä sinua syö, tai tee sulle mitään väkisin” naurahdan, tyttö hymyilee ensimmäisen kerran ”no hyvä juttu”. Tytön aksentissa kuuluu voimakas murre, ja koko olemus huokuu jotenkin mukavaa maalaistyttöä. Vaikutelmaa korostaa vielä jättikokoinen t-paita leopardikuvioiset legginsit joihin tyttö on pukeutunut. Paita kätkee tytön hyvin sisäänsä, mutta kaksi mukavan kokoista maitorauhasta erottuu hyvin paidan altakin.