Raiteilta pois

Siltähän tuo tuntuu...välillä on niin yksin että tekee mieli huutaa et joku tänne ja äkkiä....mutta sitten kun se joku tuleekin niin lähen äkkiä karkuun....ei uskalla enää näyttää tunteita vaikka niitä olisikin...asenne on sellainen että en tartte ketään...vaikka oikeesti tarttenkin....

johtua myös iästä. Jossakin vaiheessa ihminen alkaa kiinnittämään enemmän huomiota itseensä, eikä elä muiden kautta, vaan itsensä. Se on ihan normaalia valmentautumista vanhemmuuteen. Ihmisessä tapahtuu fyysisiä ja psyykkisiä muutoksia siihen, mitä luonto odottaa, vaikka ei itse sitä lisääntymistä suunnittelisikaan. On aika ottaa itse vastuuta. On ihan tervettä irrottautua muista ihmisistä ja ymmärtää, ettei heidän kauttaa saa sitä mitä elämältä odottaa, vaan itsensä. Panosta itseesi ja siihen mitä haluat tehdä. Jos voit tehdä sen jonkun kanssa, niin hyvä. Mutta jos et, niin ei haittaa. On terveelistä, että elämä muuttuu siihen, että tekee itselleen hyvää, eikä painoarvona ole enää muut ihmiset. Näin voi antaa myös muille paljon pyyteettömämmin, kun teko on itse tarkoitus, eikä esim. tee sitä vain sen takia, että säilyttää ystävyyden tms.

Tiedän mitä tuolla raiteella olo on, pitkään samalla rataosuudella matkasin, jokainen ihminen oli mahdollisuus johon en osannut tarttua.Tuli ihminen, hyvin hiljaa, ei vaatinut, antoi aikaa, kuitenkin viestittäen välittämistään. Nyt huomaan etsiväni sivuraidetta jonne ehkä uskaltaisin hänen kanssaan - ehkä, mutta se on minulta jo hyvin paljon...