Aalto, Ekholm ja von Schirach ruumiiden kimpussa

Kolme dekkaria, kolme kirjoittajaa, saman teeman muunnelmia

Sattumaa tai johdatusta, kuin vain. Peräkkäin osuivat käsiini ja lukuvuoroon sangen erimittaisten tekijöiden dekkarit. Tai dekkari on liian ahdas tulkinta, kai nämä menee jännitysviihteen laajan viitan alle.

Kaikkia kirjoja yhdistää peruskuvio. Murha tai tappo, syyttäjä miettii vielä, tapahtuu nykyajassa parin vuoden tarkkuudella. Oivaltavan ja uutteran tutkintatyön jälkeen kaikissa osoittautuu motiivin johtuvan aikojen takaa, toisen maailmansodan tuoksinassa tapahtuneesta. Tämä ei ole liiallinen juonipaljastus, koska sen älykäs lukija hoksaa hetkohtpian, Päätaloa lainatakseni. Tai oikeammin hänen ykkösvaimoaan. Siis järjestyksessä.

Marja-Sisko Aalto: Murha tuomiokapitulissa

Notaari Aallon nimet on kansalle tullut tutuiksi muista kuin kirjallisista yhteyksistä. Tuttuuteen luottaa kustantajakin. Harvoin esikoiskirjoittajan nimi on kymmenen kertaa isommalla kuin kirjan nimi. Tuomiokapitulin istuntoa lie harvoin käytetty ruumiin löytymishetkenä sanataiteessa. Niin vain kalmo tipahtaa ikkunalaudalta, verhojen siimeksestä, kesken arvoisan kapitulin aamukaffeen. Kerronnaltaan Aaltoa voisi sanoa turvalliseksi jaarittelijaksi. Paljoa ei tapahdu, Kuopiota ja maakuntaa maalaillaan laveasti, vilahtelevia sivuhahmoja tulee ja menee kun tutkinta pyörii vanhojen muistajien haastattelujen varassa. Toki globalisaatio tuntuu tässäkin, lennähdetään jopa Välimeren perukkaan liikuttavan auvoisessa loppukohtauksessa. Lukijalle Murha tuomiokapitulissa on helppoa ja leppoisaa vaihtelua kaikenmaailman tehojännärien rinnalla. Ehkä Aallon ei ainakaan vielä kannata jättää virkaansa.

Ferdinand von Schirach: Collinin tapaus

Asianajaja von Schirachilta on aiemmin käännetty novellikokoelma Rikoksia ja muistelen pitäneeni kuivan asiallisesta tyylistä. Kaikkien sanataiteilijoiden vaihteluna. Rakenteeltaa Collinin tapaus kuuluu niihin rikoskirjoihin, joissa tekijä tiedetään heti. Vanhan teollisuusjohtajan murhannut mies ei puhu mitään ja oikeusavustajaksi määrätty nuori juristi Caspar Leinen on ihmeissään kuinka homma hoidetaan oikeustieteen kirjaimen ja hengen mukaisesti. Lisämutkaa tuo epäily jääviydestä, Caspar kun on nuorena seurustellut murhatun lastenlasten kanssa ja pelannut shakkiakin isoisän iloksi. Ehkä von Schirach ei olekaan tarkoittanut kirjaa murhajännäriksi tai oikeussalidraamaksi, vaan kuvaukseksi kuinka Saksa toisen maailmansodan jälkeen pelasti puolueen ylimmän kerroksen kohtalon lainsäädännön pikku muutoksilla. Vain muutamat, kuten kirjailijan isoisä, saivat Nurnbergissä tuomion. Sillä rajoilla, olisiko tämän kirjan ainekset saatu mahtumaan hiemen leikellen novellimuotoon. Nyt sivuja on nykykirjaksi vähän, 164, eikä isommaksi venytys olisi tuonut mitään hyvää lisää. Toisaalta, ei kai missään määrätä romaanin minimikokoa.

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

Näistä kolmesta suurin ja mutkikkain on Kansalliskirjaston ylipääkirjastonhoitajana tunnetun Ekholmin esikoinen. Tässäkin ruumis löytyy kirjoittajan työpaikalta, Kansalliskirjaston komeankauniista kupolisalista. Tuhansista kirjoista muotoillun jatulintarhan päälle aseteltu tytön balsamoitu ruumis tuottaa ylivoimaisia ymmärrysongelmia Helsingin poliisilaitokselle. No, palveluthan on ulkoistettu ja yksityistetty, joten apuun pyydetään boheemi etsivätoimisto Kalju & Kihara. Valmistumaton monialaopiskelija Kalju edustaa älyä ja kulttuurin tuntemusta, Kihara taas mamutaustaista voimaa ja toimintaa. Vainajia ilmaantuu lisää, nyljettynä tai kapaloituna, poliisin ollessa aivan pihalla syistä ja tekijöistä. Välillä tuntuu kuin Ekholm tekisi pilaa niin Ruusun nimestä, Davincikoodista kuin remesmäisestä rientämisestä. Lukijana muutaman kerran jopa naurahdin sattuville sananpaukauksille. Sitä ei tapahdu usein.
Toki takana on vakava asia, loppuun käsittelemätön suuri taidevarkaus. Juuri tänään saimme lukea edes yhden Matissen päätyneen takaisin alkuperäisille omistajilleen liki kahdeksan vuosikymmenen rosvoretken jälkeen. Ammatilleen kunniaa tehden korostuu kirjassa arkistojen, valokuvien ja kirjastojen ylevä tehtävä ihmiskunnan yhteisenä muistina.

Kaikkia kolmea rohkenen suositella, täysin eri perustein