Yhtenä oletusasetuksena meille on tarjolla jumala, joka on kaiken ”takana” ja yläpuolella, kaiken alku ja syy, persoonallinen henkiolento, kaikkivoivaksi ja rakastavaksi väitetty isähahmo, joka on kaikkialla ympärillämme ja sisällämme ja jota ei voi muuten havaita kun uskomalla hänen olemassaoloon (!). Tämä kristinuskon jumala väitettävästi tarjoaa ikuisen autuuden ja sielunpelastuksen heille, jotka tunnustavat Jeesuksen veriuhrin. Kuoleman jälkeen siirrytään joko taivaisten valtakuntaan tai helvettiin. No missä tämä taivas sitten on? Tai helvetti? Siellä taivaassa ollaan olevinaan luojaan seurassa. Onko taivas sitten samanlainen ilmiö kun jumala itse: joka puolella ympärillämme muttei millään tavoin havaittavissa tai paikannettavissa avaruudellisesti johonkin? Onko ihmisen sielu samanlainen ilmiö kun jumala: henkinen ”mikrosiru” fyysisessä vartalossa joka kuolemassa irtaantuu ruumistaan ja palaa sen jälkeen jumalalliseen ”emolaivaan”?
Taivas on siis paikka, jota ei voi paikantaa, mutta siellä on tarjolla maallisia iloja ilman maallista kärsimystä? Mutta niihin iloihin me tarvitaan ruumis, aistielimet! Jos sielu kokee ja aistii ilman ruumista, kuten NDE yhteydessä väitetään, mihin ihminen ylipäätään tarvitsee fyysisen ruumiinsa aistitoiminnot? Kun ihmisen aivot väitetään vaan ”sielun” prosessointikoneistoksi (kuten olen huomannut jonkun tekevän), ikään kuin muistitikuksi, joka on tietokoneessa kiinni, niin edelleenkin, miksi meillä on silmät, korvat, kosketus-, maku- ja hajuaisti? Eikö riittäisi aivot sellaisenaan, jos ”sielu” aistii omin avuin?
Tämä kaikki pätee myös helvettiin. Voidaksemme kärsiä ikuisista tuskista, meillähän pitää olla ruumis. Meille maalaillaan ahkerasti mielikuvia helvettillisistä koettelemuksista, jossa kärsiviä raadellaan, pilkotaan, keitetään, grillataan ja höystetään se sitten rikinkatkulla ja miljoonilla loputtomilla tuskanhuudoilla. Maallisesti ajatellen loputon ikuisesti jatkuva kipu ja tuska on mahdottomuus, koska ihmisen kivunsietokynnys on rajallinen. Kipu on elimistön varoitussignaali eikä mahdollinen loputtomiin jatkuvana. Erittäin voimakkaana koettuna ihminen menee kipushokkiin. Helvetissä ihmisellä pitäisi siis olla kärsimystä varten räätälöity ”sielunruumis”, joka aistii kivun, säryn ja tuskan aina ja ikuisesti. Siis oikeasti?!
Jumala ja ”sielu” eivät siis koostu atomeista, mutta niillä on kuitenkin ulkoiset tunnistettavissa olevat muodot, koska taivaassa väitettävästi tapaamme edesmenneet läheisemme ja joittenkin käsityksien mukaan jopa kuolleet lemmikkimme ja itse Jeesuksen sekä tunnistamme heidät? Minkälainen se taivainen habitus siis oikein on? Onko 5-vuotiaana kuollut lapsi aina sen näköinen ja ikäinen, kun hän oli kuollessaan. ”Sielua” tosi väitetään joskus myös iättömäksi, ikuiseksi, kuten jumalaakin, mutta jos puhutaan edesmenneiden rakkaiden tunnistamisesta, me puhumme ulkoisesti erottuvista piirteistä. Vai nuuhkivatko havaintokykymme ulottumattomissa olevan ”energian” muodostavat ”sielut” siellä taivaassa toisiaan ja tunnistavat siten toisensa?
Onko persoonallisuus sama kun ”sielu”? Minkälainen on tässä elämässä persoonallisuushäiriöstä kärsivän ”sielu” tuonpuoleisessa? Taivaassa ja helvetissä kaikki biologiset tosiasiat tuntuvat kumoutuvan, mutta edelleenkin puhumme fyysiseen elämään liittyvistä tosiasioista kuten ruumis, nautinto ja kärsimys. Meillä on paikat, jotka ovat ”jossakin” ja jossa meillä on ”ruumis” kaikkine aisteine eikä sitä voi havaita, todeta tai mitata millään tavoin? Ja siihen pitäisi uskoa?
Kaikissa niissä käsityksissä näkyy ihmismielen mielikuvituksellinen ja taikauskoisuuteen taipuva mieli, myös kyvyttömyys rationaaliseen ajatteluun kun vastassa on heikko tietopohja, kyvyttömyys yhdistää ja linkittää elämän eri ilmiöitä yhteen ja tietysti myös kuolemanpelko. On melkoista älyllistä laiskuutta ja epärehellisyyttä lopettaa ajatteleminen ja aloittaa perusteeton, sokea uskominen. Occamin partaveitselle riittää töitä, kunhan käytämme sitä.
Taivas on siis paikka, jota ei voi paikantaa, mutta siellä on tarjolla maallisia iloja ilman maallista kärsimystä? Mutta niihin iloihin me tarvitaan ruumis, aistielimet! Jos sielu kokee ja aistii ilman ruumista, kuten NDE yhteydessä väitetään, mihin ihminen ylipäätään tarvitsee fyysisen ruumiinsa aistitoiminnot? Kun ihmisen aivot väitetään vaan ”sielun” prosessointikoneistoksi (kuten olen huomannut jonkun tekevän), ikään kuin muistitikuksi, joka on tietokoneessa kiinni, niin edelleenkin, miksi meillä on silmät, korvat, kosketus-, maku- ja hajuaisti? Eikö riittäisi aivot sellaisenaan, jos ”sielu” aistii omin avuin?
Tämä kaikki pätee myös helvettiin. Voidaksemme kärsiä ikuisista tuskista, meillähän pitää olla ruumis. Meille maalaillaan ahkerasti mielikuvia helvettillisistä koettelemuksista, jossa kärsiviä raadellaan, pilkotaan, keitetään, grillataan ja höystetään se sitten rikinkatkulla ja miljoonilla loputtomilla tuskanhuudoilla. Maallisesti ajatellen loputon ikuisesti jatkuva kipu ja tuska on mahdottomuus, koska ihmisen kivunsietokynnys on rajallinen. Kipu on elimistön varoitussignaali eikä mahdollinen loputtomiin jatkuvana. Erittäin voimakkaana koettuna ihminen menee kipushokkiin. Helvetissä ihmisellä pitäisi siis olla kärsimystä varten räätälöity ”sielunruumis”, joka aistii kivun, säryn ja tuskan aina ja ikuisesti. Siis oikeasti?!
Jumala ja ”sielu” eivät siis koostu atomeista, mutta niillä on kuitenkin ulkoiset tunnistettavissa olevat muodot, koska taivaassa väitettävästi tapaamme edesmenneet läheisemme ja joittenkin käsityksien mukaan jopa kuolleet lemmikkimme ja itse Jeesuksen sekä tunnistamme heidät? Minkälainen se taivainen habitus siis oikein on? Onko 5-vuotiaana kuollut lapsi aina sen näköinen ja ikäinen, kun hän oli kuollessaan. ”Sielua” tosi väitetään joskus myös iättömäksi, ikuiseksi, kuten jumalaakin, mutta jos puhutaan edesmenneiden rakkaiden tunnistamisesta, me puhumme ulkoisesti erottuvista piirteistä. Vai nuuhkivatko havaintokykymme ulottumattomissa olevan ”energian” muodostavat ”sielut” siellä taivaassa toisiaan ja tunnistavat siten toisensa?
Onko persoonallisuus sama kun ”sielu”? Minkälainen on tässä elämässä persoonallisuushäiriöstä kärsivän ”sielu” tuonpuoleisessa? Taivaassa ja helvetissä kaikki biologiset tosiasiat tuntuvat kumoutuvan, mutta edelleenkin puhumme fyysiseen elämään liittyvistä tosiasioista kuten ruumis, nautinto ja kärsimys. Meillä on paikat, jotka ovat ”jossakin” ja jossa meillä on ”ruumis” kaikkine aisteine eikä sitä voi havaita, todeta tai mitata millään tavoin? Ja siihen pitäisi uskoa?
Kaikissa niissä käsityksissä näkyy ihmismielen mielikuvituksellinen ja taikauskoisuuteen taipuva mieli, myös kyvyttömyys rationaaliseen ajatteluun kun vastassa on heikko tietopohja, kyvyttömyys yhdistää ja linkittää elämän eri ilmiöitä yhteen ja tietysti myös kuolemanpelko. On melkoista älyllistä laiskuutta ja epärehellisyyttä lopettaa ajatteleminen ja aloittaa perusteeton, sokea uskominen. Occamin partaveitselle riittää töitä, kunhan käytämme sitä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.