Tässä jotain ajatuksia, jotka ehkä ovat se totuus, jonka kanssa voisin itse päästä tasapainoon. Sen ei tarvitse olla missään tekemisissä oikean totuuden kanssa (jos uskonnollista totuutta edes on olemassa).
1. Jos Jumala on olemassa, niin hän on voimiltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan sitä luokkaa, että hän ei voi olla turhamainen. Hän ei ole antanut ihmisille riittävää informaatiota siitä millainen hänen olomuotonsa on. Tämän johdosta Jumalan olomuodon ymmärtäminen ei voi olla uskonnon ydinasia. Toiset saavat ajatella Jumalan hengeksi ja toiset valkopartaiseksi ukoksi. Pääasia on se, että tunnustaa Jumalan omaksi luojakseen ja Jeesuksen lunastajakseen. Se riittää. Sen sijaan kiistely siitä, onko kolmiyhteinen Jumala Kristillisyyden tae, on suorastaan kornia.
2. Onko oma pelastuminen elämämme pääasia? Eikö tuo oman pelastumisen vouhottaminen ja muiden helvettiin tuomitseminen osoita epäkypsyyttä ja itserakkautta. Ainoa, mikä on konkreettista tällä hetkellä on oma elämämme ja se, miten elämme. Tärkeää on se, ketä rakastamme ja ketkä rakastavat meitä. Minä en tiedä miksi olemme täällä maan päällä, mutta kaikki elämä on ainutkertaista ja kallisarvoista. Konkreettisin tapa kunnioittaa sitä on elämä Jeesuksen vuorisaarnan mukaan. Jos haluat palvella Jumalaa, palvele lähimmäistäsi.
3. Mistä henkemme on peräisin? Minusta tuntuu siltä, että "äly" syntyy tai kehittyy fyysisen elämän tuloksena. Pieni vauva ei omaa tietoisuutta, se kehittyy ajan ja ymmärryksen myötä. Tietoisuus on kvanttimekaaninen ilmiö, joka on erotettavissa fyysisestä ruumiista - se on ihmisen henki. Usko on se voima, joka pitää älyn hengissä kuoleman hetkellä - Jos uskot eläväsi kuoleman jälkeen, niin tosiaan tulee tapahtumaan.
4. Uskonnon merkitys? Sellaisella uskonnolla ei ole mitään merkitystä, joka ei johda rakkauteen ja lähimmäisen palvelemiseen ja suvaitsevaisuuteen. Uskonnon pitää johtaa ihminen suhteeseen Luojansa kanssa. Jokainen ihminen luo oman käsityksensä ja suhteensa Jumalaan - se on osa omaa persoonaa eikä mikään uskonto saa siihen vaikuttaa. Uskonto luo pohjaa myös uskolle, jota tarvitaan. Uskon Jumalalle kelpaavan minkä tahansa uskon, jossa ihminen pyrkii luomaan suhdetta Luojaansa ja pyrkii vilpittömästi hyvään.
5. Jeesuksen merkitys. Sitä olen paljon miettinyt. Ehkä järkevintä on vaan tunnustaa Jeesus omaksi lunastajakseen ja luojakseen, jota ilman emme voisi elää nyt emmekä kuoleman jälkeen. Toisaalta, sekin on mahdollista, että Jeesus kävi opettamassa ihmisille sen tien, jolla pelastuu, eli tekemällä rakkauden tekoja. Jeesukseen uskominen viittaa silloin enemmän Jeesuksen opetuksien uskomiseen kuin itse Jeesukseen uskomiseen.
6. Kaste ja rituaalit? En usko näillä olevan mitään muuta merkitystä kuin symbolista sopimuksen allekirjoitusta. Kun löydät suhteesi Jumalaan ja ymmärrät oman asemasi sekä muutat elämäsi sellaiseksi että pyrit hyvään, tuo kaste on ikään kuin elämäsi käännekohta, merkkipaalu.
Minusta elämän pitää tunnustaa ainutkertaiseksi ja Pyhäksi. Elämässä on tärkeintä rakkaus, henkinen kehitys ja hyvään pyrkiminen (mm. lähimmäistä auttaen). Tuo sielun pelastumisen pakkomielle, opillisen väittelyt ja helvettiin tuomitseminen vaikuttaa lähinnä kapitalistisen markkinatalouden tuotokselta. Tämä "minäpäs pelastun kun olen tässä uskossa mutta te ette pelastukkaan"-mentaliteetti on verrattavissa suoraan ahneuteen ja oman edun tavoitteluun; hyi helvetti mitä meininkiä.
Olenko silloin saavuttanut jotain, jos pidän rakkautta ja hyvään pyrkimistä tärkeimpänä enkä välitä omasta pelastumisestani/ikuisesta elämästä?
Uskonnollinen totuus paljastuu ihmiselle siinä vaiheessa, kun myöntää itselleen, että "ei minun välttämättä tarvitse pelastua". Tärkeintä on tehdä oikein, ei omat päämäärät.
Jos totta puhutaan, niin jokaista ihmistä pelottaa se, että "onko kuoleman jälkeen elämää" - ei suinkaan se, että "pääsenkö paratiisiin vai helvettiin".
Jos vielä tajuaa sen, että elämässä pitää pyrkiä hyvään, kehittyä ja noudattaa omatuntoaan, niin silloin on tehnyt kaikkensa. Jeesukseen uskominen on aika monen uskovaisenkin kohdalla täydellistä "hauki-on-kalaa"-meininkiä. Papukaijana hoetaan, että minä uskon, minä uskon, mutta loppujen lopuksi kuitenkin pelätään kuoleman olevan lopullista.
Jos Jumala on olemassa, niin hänelle kelpaavat kaikki uskonnot ja ihmiset (jotka ovat eläneet omatuntonsa mukaan), koska hän ei ole antanut mitään työkaluja omien päämääriensä ymmärtämiseen
(tai kyllä työkaluja on, mutta niiden toimivuudesta ei ole takeita, niiden alkuperä on vähintäänkin arveluttava ja käyttöohjeita on tuhansittain).
Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin kuoleman hetki on silti arvoitus.... onko se loppu vai vain etappi? Sen näkee sitten silloin.
1. Jos Jumala on olemassa, niin hän on voimiltaan ja henkisiltä ominaisuuksiltaan sitä luokkaa, että hän ei voi olla turhamainen. Hän ei ole antanut ihmisille riittävää informaatiota siitä millainen hänen olomuotonsa on. Tämän johdosta Jumalan olomuodon ymmärtäminen ei voi olla uskonnon ydinasia. Toiset saavat ajatella Jumalan hengeksi ja toiset valkopartaiseksi ukoksi. Pääasia on se, että tunnustaa Jumalan omaksi luojakseen ja Jeesuksen lunastajakseen. Se riittää. Sen sijaan kiistely siitä, onko kolmiyhteinen Jumala Kristillisyyden tae, on suorastaan kornia.
2. Onko oma pelastuminen elämämme pääasia? Eikö tuo oman pelastumisen vouhottaminen ja muiden helvettiin tuomitseminen osoita epäkypsyyttä ja itserakkautta. Ainoa, mikä on konkreettista tällä hetkellä on oma elämämme ja se, miten elämme. Tärkeää on se, ketä rakastamme ja ketkä rakastavat meitä. Minä en tiedä miksi olemme täällä maan päällä, mutta kaikki elämä on ainutkertaista ja kallisarvoista. Konkreettisin tapa kunnioittaa sitä on elämä Jeesuksen vuorisaarnan mukaan. Jos haluat palvella Jumalaa, palvele lähimmäistäsi.
3. Mistä henkemme on peräisin? Minusta tuntuu siltä, että "äly" syntyy tai kehittyy fyysisen elämän tuloksena. Pieni vauva ei omaa tietoisuutta, se kehittyy ajan ja ymmärryksen myötä. Tietoisuus on kvanttimekaaninen ilmiö, joka on erotettavissa fyysisestä ruumiista - se on ihmisen henki. Usko on se voima, joka pitää älyn hengissä kuoleman hetkellä - Jos uskot eläväsi kuoleman jälkeen, niin tosiaan tulee tapahtumaan.
4. Uskonnon merkitys? Sellaisella uskonnolla ei ole mitään merkitystä, joka ei johda rakkauteen ja lähimmäisen palvelemiseen ja suvaitsevaisuuteen. Uskonnon pitää johtaa ihminen suhteeseen Luojansa kanssa. Jokainen ihminen luo oman käsityksensä ja suhteensa Jumalaan - se on osa omaa persoonaa eikä mikään uskonto saa siihen vaikuttaa. Uskonto luo pohjaa myös uskolle, jota tarvitaan. Uskon Jumalalle kelpaavan minkä tahansa uskon, jossa ihminen pyrkii luomaan suhdetta Luojaansa ja pyrkii vilpittömästi hyvään.
5. Jeesuksen merkitys. Sitä olen paljon miettinyt. Ehkä järkevintä on vaan tunnustaa Jeesus omaksi lunastajakseen ja luojakseen, jota ilman emme voisi elää nyt emmekä kuoleman jälkeen. Toisaalta, sekin on mahdollista, että Jeesus kävi opettamassa ihmisille sen tien, jolla pelastuu, eli tekemällä rakkauden tekoja. Jeesukseen uskominen viittaa silloin enemmän Jeesuksen opetuksien uskomiseen kuin itse Jeesukseen uskomiseen.
6. Kaste ja rituaalit? En usko näillä olevan mitään muuta merkitystä kuin symbolista sopimuksen allekirjoitusta. Kun löydät suhteesi Jumalaan ja ymmärrät oman asemasi sekä muutat elämäsi sellaiseksi että pyrit hyvään, tuo kaste on ikään kuin elämäsi käännekohta, merkkipaalu.
Minusta elämän pitää tunnustaa ainutkertaiseksi ja Pyhäksi. Elämässä on tärkeintä rakkaus, henkinen kehitys ja hyvään pyrkiminen (mm. lähimmäistä auttaen). Tuo sielun pelastumisen pakkomielle, opillisen väittelyt ja helvettiin tuomitseminen vaikuttaa lähinnä kapitalistisen markkinatalouden tuotokselta. Tämä "minäpäs pelastun kun olen tässä uskossa mutta te ette pelastukkaan"-mentaliteetti on verrattavissa suoraan ahneuteen ja oman edun tavoitteluun; hyi helvetti mitä meininkiä.
Olenko silloin saavuttanut jotain, jos pidän rakkautta ja hyvään pyrkimistä tärkeimpänä enkä välitä omasta pelastumisestani/ikuisesta elämästä?
Uskonnollinen totuus paljastuu ihmiselle siinä vaiheessa, kun myöntää itselleen, että "ei minun välttämättä tarvitse pelastua". Tärkeintä on tehdä oikein, ei omat päämäärät.
Jos totta puhutaan, niin jokaista ihmistä pelottaa se, että "onko kuoleman jälkeen elämää" - ei suinkaan se, että "pääsenkö paratiisiin vai helvettiin".
Jos vielä tajuaa sen, että elämässä pitää pyrkiä hyvään, kehittyä ja noudattaa omatuntoaan, niin silloin on tehnyt kaikkensa. Jeesukseen uskominen on aika monen uskovaisenkin kohdalla täydellistä "hauki-on-kalaa"-meininkiä. Papukaijana hoetaan, että minä uskon, minä uskon, mutta loppujen lopuksi kuitenkin pelätään kuoleman olevan lopullista.
Jos Jumala on olemassa, niin hänelle kelpaavat kaikki uskonnot ja ihmiset (jotka ovat eläneet omatuntonsa mukaan), koska hän ei ole antanut mitään työkaluja omien päämääriensä ymmärtämiseen
(tai kyllä työkaluja on, mutta niiden toimivuudesta ei ole takeita, niiden alkuperä on vähintäänkin arveluttava ja käyttöohjeita on tuhansittain).
Jos Jumalaa ei ole olemassa, niin kuoleman hetki on silti arvoitus.... onko se loppu vai vain etappi? Sen näkee sitten silloin.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Mutta et missään kohtaa onnistu venyttämään itseäsi uskosi jäykistä siteistä erilleen niin pitkälle että pystyisit sanomaan "JOS Jeesus on sitä mitä kristinusko väittää". Pystyt jotenkin kyseenalaistamaan Jumalan, jollaisesta sentään opettaa suurin osa maailman uskonnoista, mutta et vain yhden uskonnon opettajaa, Jeesusta, vaikka todellisuudessa ei pystytä varmuudella todistamaan, että Jeesus on ollut mitään sellaista mitä hänestä väitetään. Edes olemassa! Jeesus ei ole ensimmäinen uskonnollinen vapahtajahahmo maailmassa, eikä viimeinenkään.
Älä yritä esiintyä avoimena eri mahdollisuuksille, jos et sitä todellisuudessa ole. Kompuroit jo ensimetreillä.
voitko artikuloida viestisi vähän ymmärrettävämpään muoton?
Tuollaista minäkin olen tehnyt. Olin lähes paniikissa yrittäessäni määritellä Jumalan olemuksen ja samalla oikean uskon sisällön.
Vapauduin tuosta pakkomielteestä luettuani Mahatma Gandhin kirjoittaman kirjan jonka nimeä en nyt pysty muistamaan. Kirja on suomennettu, kooltaan pieni ja kansiltaan kirkkaan punainen. Löytynee kirjastoista näillä tuntomerkeillä.
Gandhi selittää melkoisen tyhjentävästi ettei ihmisellä ole mahdollisuutta määritellä Jumalan olemusta. Usko korkeampaan minulla on ollut läpi elämäni.
Nyt vanhempana olen havainnut eläväni, minulle jo lapsena opetetun luterilaisen moraalin mukaan. Yhtenä kauniina päivänä totesin olevani pohjimmiltani luterilainen, enkä enää kokenut tarpeelliseksi tätä kiistää. Koen myös voimakkaana velvoitteen, hyväksyä lähimmäiseni heidän uskostaan riippumatta.
Tänään elän siksi tasapainossa, että tuskin voin olla kaukana uskon totuudesta.
Oletko luovuttanut totuuden hakemisessa vai koetko löytäneesi totuuden?
Se, että olet hyväksyvä ja suvaitsevainen on todella hienoa. Arvostan sinua siinä!
Onko uskovaisen ihmisen parasta vaan jossain vaiheessa lyödä hanskat naulaan ja todeta, että "uskon nyt tähän, koska en voi kokonaisuutta ymmärtää"?
Olen yksinketaisesti ymmärtänyt etten voi kaikkea ymmärtää, en varsinkaan Jumalan yksityikohtaista olemusta.
Mieluimmin koen kokeneeni oivalluksen joka on tehnyt tarpeettoman pähkäilyn minulle turhaksi.
Uskon löytäneeni sen joka minulle on mahdollista. Olen siis löytänyt totuuteni. Mikäli se avautuu minulle nykyistä enemmän olen vastaanottavainen.
Minäkin olen saanut samanlaisia oivalluksia, että en voi ymmärtää. Mutta toisaalta, asia, jota en voi ymmärtää voi myös olla asia, joka kumpuaa mielikuvituksestani. Sitä en voi kieltää.
Olen silti edelleens sitä mieltä, että oivallukseni siitä, että minun ei tarvitse välttämättä pelastua, on hyvä!
lahko. Kirjoitin siitä juuri tuonne luterilaisuus palstalle. Tuossa mielentilassa kun kerrot olevasi vedät puoleesi meitä kokomaailman käännyttäjiä kuin hunaja kärpäsiä, joiden kanssa pitää olla vähintäänkin tarkkana.
Vilkaisepa tuota kirjoitustani. Luulen sen sinulle hyvin sopivan juuri nyt. Katsos käymälässä me täällä vaan olemme.
Näin äkkilukemalta pohdintasi pysyy turvallisilla vesillä, eikä kyseenalaista juurikaan mitään kirkon opetuksista.
Toisinsanoen pohdintasi kulkee normaalia takaperoista reittiä: ensin on totuus ja sille kehittelen sopivan selityksen. Päivastaisesti toimien olisi hyväksyttävä se epämiellyttävä mahdollisuus, että saattaisi päätyä aivan outoihin ja ennestään tuntemattomiin kuvioihin.
Voisiko ajatella, että piirrät muotokuvan nykyaikaisesta kansankirkon uskovasta jäsenestä.
>>Jos totta puhutaan, niin jokaista ihmistä pelottaa se, että "onko kuoleman jälkeen elämää" - ei suinkaan se, että "pääsenkö paratiisiin vai helvettiin".
Joo, minäkin koin jonkinlaisen helpotuksen, kun myönsin itselleni, että "ei minun tarvitse välttämättä pelastua". Siinä mielessä olen samalla linjalla kun sinäkin. Tuon em. myöntäminen oli loppujen lopuksi aika ison työn takana.
Jeesuksen sovitustyötä en todellakaan ymmärrä. Lisäksi pyhien kirjoitusten todenperäisyydestä ei ole *mitään* takeita. Sitten taas Raamatussa sanotaan, että "ihmisten viisaus on yhtä tyhjän kanssa Jumalan silmissä ja Jumalan viisaus vaikuttaa ihmisen mielestä hulluudelta". Tämä edelleen sekoittaa pakkaa: Olenko minä viisas vai hullu?
Olen pyrkinyt kaikin tavoin avarakatseisuuteen ja totuudenmukaisuuteen, mutta, pakko sanoa, alkaa tuntua enemmän ja enemmäs siltä, että Jumala on ihmisen luomus, kuten Raamattu ja muut pyhät kirjoitukset. Minusta tuntuu, että pystyisin itsekin kirjoittamaan hyvän "selityksen" elämän tarkoityukselle ja Jumalalle, joten miksi ei joku muukin olisi pystynyt. Tämä taas pistää koko Jumalkäsityksen epävakaaksi.
>>Tämä edelleen sekoittaa pakkaa: Olenko minä viisas vai hullu?
niin hullu ilman muuta. Kunnon kylähulluistakin alkaa olla täällä Turunkin seudulla melkoista pulaa. Ei kunnon kylähullua näköradiot läheskään pysty korvaamaan.
Kaikenlainen paskantärkeys ja jeesustelu on tällaiselle tavalliselle syntiselle pappismiehelle suoranainen kauhistus.
tarkoitan tietysti ulosteentärkeys. Anteeksi tuo alatyylinen sanontani.
Nyt hyvä Turust teit aika rankan paljastuksen... Tämä kasvattaa kunnioitustani sinua kohtaan entistä enemmän...
kohti itsenäistä uskonnollista selkeyttä. Tähän arvelen sinun pyrkivän. - Näinhän tulee ollakin. Kukaan ei voi pelastua toisen uskon avulla eikä toisen ihmisen parannuksen kautta. Uskonto on kunkin oma asia.
Silti uskonnollinen totuus on yksi, kuten totuus on kaikista muistakin asioista vain yksi. Makuasiat ovat erikseen.
Et voi määritellä Jumalaa oman mielesi mukaan, vaan hän on se mikä on. Hän ei voi suvaita syntiä vähimässäkään määrin. Siksi meidän on tehtävä parannus. Kun se on täydellinen, niin vasta sitten olemme kelvollisia hänen eteensä. Anteeksiantavainen hän kyllä on. Siksi hän antoi Poikansa täyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset niiden puolesta, joille sovitus kelpaa. Sen saadakseen ihmisen kuuluu ottaa vastaan evankeliumi juuri sellaisena kuin se on alun perinkin ollut. Kaste ja muut "rituaalit" kuuluvat siihen erottamattomasti.
Meillä on riittävä informaatio. Se on meille ilmoitettu, mutta kunkin tulee tehdä oma osansa, että sen löytää ja sitten pysyä siinä.
Minä Tapani olen sinusta ja sinun uskostasi mielissäni. Minä olen iloinen siitä, että olet tasapainossa ja yhteydessä Herraan. Sinä voit ilolla odottaa aikasi päättymistä ja rakkaittesi tapaamista....
Mutta minä en ole. Voisin helposti myöntää, että tuntemani Herra (tiedät kyllä mikä se on) on oikea, mutta sismmässäni silti epäilisin.
Minä haluan ymmärtää. Jos en voi ymmärtää, niin sitten varmaankin haen loppu ikäni....
Kirjoittelin totuuden löytämisen tavasta toisaallakin, mutta se on kummasti hävinnyt. Ainakin minulle Mormonin kirjan luku 32 oli sellainen, joka auttoi minua. Olisikohan sheriffi siirtänyt sen pois tältä palstalta, koska mainitsin kirkkoni?