Liityin muutama vuosi sitten kirkkoon. Tuntui silloin järkevältä. Taistelin vaikean päihdeongelman kanssa ja jotenkin uskonto vetosi. Pyörittelin päässäni aika hardcore uskonnollisia fantasioita liittyen siirtymisestä vanhoihin kirkkokuntiin ja siellä luostarielämään. Pelkäsin elämää ja silloin haaveilin lopun elämän viettämisestä keljassa jotain rukouksia hymisten.
Näin oli mietteet siis vielä jonkin aikaa raitistumisenkin jälkeen. Kuitenkin kun raittius saa tukevamman pohjan ja kun uskaltautuu vähän jo elämäänkin mukaan, ainakin omalla kohdallani, alkaa tuo uskonto tökkimään ja pahasti. On pakko tunnustaa, että en voi mitenkään uskoa jumalaan, ainakaan teistiseen sellaiseen, jollainen kristinuskon jumalakin on.
Tästä on nyt tullut henkinen taistelukenttä. Haluaisin vapautua uskonnosta kertakaikkisesti, elämä kun on niin lyhyt että olisi tärkeämpää ja hauskempaakin pohtimista. Joku osa kuitenkin vastustaa ajatusta pesäeron tekrmisestä uskontoon. Olenhan vapaasta tahdosta kirkkoon liittynyt, on tullut kirkon piirissä eläviä tuttavia, läheisiäkin sellaisia jne. Ylipäätään henkinen pallottelu alkaa tuntua raskaalta. En usko teistiseen jumalaan. Kristinuskon monet opit kuten kristuksen sovituskuolema tuntuvat joko järjettömiltä tai suorastaan vasrenmielisiltä. Historian Jeesuksesta olen kiinnostunut, mutta ei hänenkään vaiheidensa tutkimisessa tarvktse uskovaista leikkiä. Miksi siis en uskalla, kehtaa tms erota kirkosta ja uskonnosta?????? Onko samanlaisen rumban onnistuneesti läpikäyneitä kohtalotovereita??? Tää kuulostaa ehkä joltain teinivuodatukselta, mutta olen 50-vuotias raavas mies. Luulisi jo olevan enempi järkeä...
Näin oli mietteet siis vielä jonkin aikaa raitistumisenkin jälkeen. Kuitenkin kun raittius saa tukevamman pohjan ja kun uskaltautuu vähän jo elämäänkin mukaan, ainakin omalla kohdallani, alkaa tuo uskonto tökkimään ja pahasti. On pakko tunnustaa, että en voi mitenkään uskoa jumalaan, ainakaan teistiseen sellaiseen, jollainen kristinuskon jumalakin on.
Tästä on nyt tullut henkinen taistelukenttä. Haluaisin vapautua uskonnosta kertakaikkisesti, elämä kun on niin lyhyt että olisi tärkeämpää ja hauskempaakin pohtimista. Joku osa kuitenkin vastustaa ajatusta pesäeron tekrmisestä uskontoon. Olenhan vapaasta tahdosta kirkkoon liittynyt, on tullut kirkon piirissä eläviä tuttavia, läheisiäkin sellaisia jne. Ylipäätään henkinen pallottelu alkaa tuntua raskaalta. En usko teistiseen jumalaan. Kristinuskon monet opit kuten kristuksen sovituskuolema tuntuvat joko järjettömiltä tai suorastaan vasrenmielisiltä. Historian Jeesuksesta olen kiinnostunut, mutta ei hänenkään vaiheidensa tutkimisessa tarvktse uskovaista leikkiä. Miksi siis en uskalla, kehtaa tms erota kirkosta ja uskonnosta?????? Onko samanlaisen rumban onnistuneesti läpikäyneitä kohtalotovereita??? Tää kuulostaa ehkä joltain teinivuodatukselta, mutta olen 50-vuotias raavas mies. Luulisi jo olevan enempi järkeä...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Uskonnosta ei ole kuin haittaa, mutta kaltaisellesi alkoholistille se voi olla valitettavasti ainoa vaihtoehto, ainakaan uskonto itsessään ei vahingoita sinua fyysisesti kuten alkoholin yletön juominen, mutta toisaalta uskonto hajoittaa psyykettäsi enemmän kuin viina koskaan. Sinulla on vaikea ongelma lopun elämääsi, eräs tapa käsitellä alkoholismia on hukuttaa elämänsä työhön ja harrastuksiin (muihin kuin juomiseen tai jossa viina on läsnä). Urheilu on eräs hyvä tapa, mutta rapajuoppona terveytesi ei ehkä salli tätä vaihtoehtoa, liity vaikkapa shakkikerhoon tai ala opiskelemaan kansanopistossa kieliä tai pitsinnypläystä, kyllä ne rahat riittää jos riittävät viinaakin.
Jahas että tällainen vastaus. Olen ollut 6 vuotta ilman mitään päihteitä joten fysiikka sallii vaikka mitkä harrastukset. Fysiikka on ikäisekseni todella hyvässä kunnossa,mutta pää ei. Tuo on hyvä pointti että uskonto on monelle holistille ainoa vaihtoehto, mutta sehän edellyttää silloin sitä uskoa, joka minulta puuttuu. Kai se on tämä riippuvuuksiin taipuvainen aivokoneisto joka tässäkin jyllää. Samoin kuin päihteiden kanssa on uskonnostakin jollakin tasolla riippuvainen, vaikka toisaalta tiedostaa elämän olevan paljon parempaa ilman niitä.
Tottakai kirkosta pitää kehdata voida erota, jos siltä tuntuu
Ei se vain aina niin helppoa ole; älä turhaan potki asiasta itseäsi. Käyt rauhassa läpi vain. Osaltaan nämä pohdinnat liittynevät myös elämänkaareen - noin viisikymppisenä kun sitä tahtoo olla käytävänä oma kehitystehtävänsä läpi mietintöineen. Se voi olla ravisteleva prosessi, mutta sen arvoinen - valtaosa pitää elämäänsä mielekkäämpänä viiden kympin paremmalla puolella kuin nuorempana.
Asiat voisi ehkä erottaa toisistaan. Kirkkoon voi kuulua ilman uskoakin, jos allekirjoittaa kirkon moraalin ja toiminnan (itse en allekirjoita enkä siten tahdo kirkkoon kuulua), ja toisaalta uskoa voi ilman kirkkoakin. Silloin sinulla olisi kaksi pienempää päätöstä tehtävänä, joista tosin oikeastaan vain toinen on päätös - sinähän et usko, halusit tai et.
Niin, Heikki Räisänen on kai ollut kulttuurikristitty-käsitteen lanseeraajana juuri tuollainen, ei uskova, mutta kristinuskoon ja kirkkoon myönteisesti suhtautuva. Ja vielä pappismies.
Entä jos Jumalan armo vetää sinua parannukseen? Sen sijaan että yrität erilleen Jumalasta ja Kirkosta mikset yrityäisi lähentyä. Mielestäni olet uskossa, toisilla se syystä tai toisesta on tuollaista taistelua. Tuomaskaan ei uskonut ennen kuon sai työntää sormensa naulanreikiin Herransa käsissä. Silti häntä ei moitittu. Suosittelen sinulle suomalaisille hieman vierasta rapaa, eli mikset rukoilisi Herran Äitiä Mariaa, hänen luonaan moni levoyon sielu on saanut rauhan.
Kiitos, mutta ei kiitos. Kun en pysty uskomaan jumaliinkaan, en näe syytä opetella uskomaan Maria-kulttiinkaan. Evankeliumeissahan Mari ei kovin isossa osassa edes ole, isoin rooli taitaa olla Luukkaan sepitteellisissä Jeesuksen syntumä- ja lapsuuskertomuksissa. Jeesuksella oli kireät välit niin äitiinsä kuin muuhunkin perheeseensä. En näe mitään syytä lähteä nostamaan Mariaa asemaan, jossa hänelle osoiteraan rukouksia.
Saanko ehdottaa?
http://ateisti.fi/index.php/lawrence-krauss/item/180-dawkinsin-maailma
Katson tuon aina parin kuukauden jälkeen uudestaan.
pkl
"Luulisi jo olevan enempi järkeä..."
On hyvä merkki että osaa kyseenalaistaa omat ajatuksensa ja uskomuksensa. Ilman sitä ei ymmärtääkseni voi kehittyä.
Mutta menen omaan kiikkutuolipsykologiseen sepustukseeni:
Evoluutio on muokannut meihin vastavuoroisuuden ja yhteisöllisyyden. Kun saamme jotain, vaikka pyytämättä, niin koemme, että olemme vastavuoroisesti jotain velkaa.
Jos ihmiset olisivat kavereita tai ystäviä vain sillä ehdolla, että kuuluu kirkkoon tai muuhun yhteisöön, niin sellaiset kaverit olisivat huonoja kavereita. En tosin usko, että sinulla sellaisia onkaan. Vai jättäisitkö itse puolestasi jonkun kaverisi vain siksi, että hän liittyisi tai eroaisi kirkosta tai vastaavasta. Et varmaankaan.
Tuntuu, että syyllistätä itseäsi siitä, että olet saanut apua ihmisiltä ja organisaatiosta, mutta et kykene vastalahjaksi jakamaan heidän uskoaan, loppuelämäsi ajan.
Mutta olisiko tuossa avun kokemisessa velaksi mitään järkeä? Mielestäni ei.
Esim, jos itse tukisit jotain ihmistä, olisitko itse vailla häneltä vastapalvelusta, saati että olettaisit hänen jakavan arvomaailmasi?
Et, koska eihän se edes olisi auttamista vaan velanantoa.
Eli jos pystyt ja koet haluavasi, niin olet rehellinen itsellesi ja myönnät ettet usko, etkä myöskään voi loukata tuolla uskon puutteellasi ainakaan itseäsi etkä mielestäni myöskään muita.
Olet kuitenkin päässyt irti päihteistä ja siksipä
Onnittelut siitä ja kaikinpuolin hyvää kesää Sinulle!
Kiitos ja hyvää kesää sinullekin. Viisas vastaus, tuota pitää pohtia ihan kunnolla.
Kiitos. Sitä viisautta sinun kannattaisi ehkä käydä etsimässä ihan ammatti-ihmisiltä eli jos pystyy, niin aina kannattaisi mennä ammattiauttajalle.
Ihmiset häpeävät mielestäni kohtuuttoman paljon aikaisemmin tekemiään, ei edes välttämättä virheitä vaan asioita joihin he ennen uskoivat tosissaan mutta myöhemmin kasvoivat asiasta ulos. Itse pyrin olemaan itselleni armollisempi enkä vaadi itseltäni jatkuvaa oikeassa olemista, sillä se ei ole mielestäni realistinen vaatimus. Tehdyistä virheistä ja eletystä elämästä koetan toki oppia mutta turha stressi ja itsensä ruoskiminen on vain pahasta.
Yksi vastaavanlainen suurta häpeää ihmisissä aiheuttava asia on mielestäni avioero. Itseä syytetään ja kumppania mollataan ja vanhoja tunteita hävetään ja vähätellään. Miksei voisi vain ajatella, että 20 vuotiaan lapsen on pirun vaikea tietää mikä 50 vuotias aikuinen minä elämältäni haluaa. Tunteeni olivat avoituessa voimakkaita, rakkautemme aitoa ja koimme monta hienoa hetkeä yhdessä mutta nyt homma ei enää toimi joten viettäkäämme toiset 30v elämästämme jonkun toisen kanssa (tai vaikka yksin) ja olkaame ylpeitä elämästämme elämästä ja sen varrella opituista asioista. Miksi pitää aina hävetä?
Mikset sinäkin voisi siis ajatella, että elit vaikeita aikoja elämässäsi, teit sen hetkisen tilanteesi kannalta parhaaksi kokemiasi ratkaisuja ja selvisit tilanteesta voittajana. Nyt tilanteesi on kuin toisella ihmisellä etkä ole enää henkisesti niin haavoittuvaisessa tilassa ja teet ratkaisusi elämässäsi nyt hyvin toisesta näkökulmasta. Tee mitä tunnet parhaaksi kirkosta eroamisen suhteen. Eroaminen on yhden aikakauden loppu joten anna itsellesi lupa olla haikea erosta johtuen. Käy vaikka puhumassa jonkun kanssa tunteistasi, sillä aina se tulee kuitenkin viinaa saati itsensä tappamista halvemmaksi ja kannattaa siten ehdottomasti, jos tuntuu että tarvetta on. Myös uusi harrastus voisi olla hyvä idea. Uskon että kirkosta eroaminen on sinulle hyvin raskas toteuttaa sillä tuo aikaisempi toiveesi loppu elämäsi viettämisestä luostarissa, jonkun toisen laatimaa valmista kaavaa päivästä toiseen eläen on kovin toisenlaista kuin se, että yhtäkkiä alatkin itse päättää mitä haluat tehdä jokaista pienen pientä päätöstä myöden. Uskonnoton elämä ilman kristillisiä sokeasti noudatettavia perinteitä on raskasta, kun joutuu alituiseen seisomaan tekojensa takana mutta ainakin voit sanoa eläneesi oman elämäsi ihan itse.
"Miksi pitää aina hävetä?"
Tuhannen taalan kysymys, johon annan oman viiden sentin vastaukseni.
Väitän, että Suomessa hävetään määrättyjä asioita, koska tässä maassa on ollut sukupolvien ajan luterilais-elitistinen ajattelutapa, jossa meidät on opetettu häpeämään määrättyjä asioita. Tuon ajattelutavan on päättänyt tämän maan valtaapitävä eliitti yhdessä kirkkomme papiston kerman kanssa.
Kun sen ajattelutavan on lapsesta omaksunut, niin sitten epäonnistumiseksi lasketaan tuon oppimamme luterilaisen ajattelutavan mukainen asia, vaikka oma järki huutaisi ettei se sellainen asia olisikaan.
Samoin tuntuu, että juuri tähän maahan eliitin ja papiston muokkaama luterilaisuuden arvomaailma on ollut poikkeuksellisen vahvasti häpeän käyttöä korostava. Esimerkeistä saisi helposti vaikka sata paksua romaania ja kirkkomuseosta toiset sata.
Vaikkapa mainitsemasi avioero (tai esim työttömyys tai köyhyys). Tämä kansa on opetettu kokemaan nuo ja monet muut asiat sellaisiksi, joita pitää välttää mieluiten viimeiseen hengenvetoon asti ja niinpä meillä onkin melkein maailmanennätys itsemurhissa. Eli hyvin on oppi mennyt perille.
Tässä maassa ei ainakaan aiempina vuosikymmeninä vallinnut mikään vapautta, ymmärtämistä, myötäelämistä ja yksilöllisyyttä korostava kulttuuri, vaan sääntöjen noudattamista, ahdasmielisyyttä, henkistä kovuutta ja yhteisöllisyyttä, sekä uhrautuvaisuutta ja itsensä mitätöintiä korostava luterilainen kulttuuri. Osin se elää vieläkin koska nuo asiat muuttuu todella hitaasti. Ja kannattaa muistaa, että tuo kulttuuri on aina koskenut vain työväestöä ja osin keskiluokkaa, mutta ei koskaan ylintä eliittiä.
Tuo täällä vallinnut kulttuuri, missä miehet ei itkeneet, naisen paikka oli kotona ja lasten teko tärkein kansalaisvelvollisuus, on onneksi jo paljolti historiaa, mutta ei se kansankunnan päähän iskostettu arvojen kulttuuri vaihdu ihan yhdessä sukupolvessa.
Niinpä täällä esim aluksi onnellisen kolmikymmenvuotisen avioliitoon kehittyminen luonnolliseen eroonsa koetaan jonain epäonnistumisena vaikka sen voisikin kokea yhden elämänvaiheen luonnolliseksi loppumiseksi ja uuden elämänvaiheen alkamiseksi.
Ei ole mielestäni mikään ihme, että juuri luterilaisen opetuksen vastainen avioero on koettu puolison kuoleman jälkeen toiseksi vaikeimmaksi elämäntilanteeksi. Taustalla on meille opetettu tapa kokea avioero epäonnistumiseksi jota pitää välttää ja josta pitäisi senvuoksi kokea syyllisyyttä ja häpeää.
Miksi ihmeessä? Jokainen ihminen persoonineen on jatkuvassa muutoksessa ja jos kolmekymmentäkin vuotta on homma toiminut edes jotenkuten eikä se enää toimi, niin miksi se ainoa elämänsä pitäisi uhrata pysymällä suhteessa joka on jo tullut loppuunsa.
Elämänpituiset avioliitot ovat kristinuskon keksintöä joka toimi jotenkin silloin kun ei ollut paljon muitakaan vaihtoehtoja. Oli pakko olla siinä yhdessä liitossa, koska ei ollut sosiaaliturvaa tai vaihtoehtoja, kuin rikkailla.
Nuoremmilla tuntuukin olevan keskimäärin kovasti terveemmät ja humaanimmat arvot ja tavat kuin vanhemmilla ja noissa asioissa meillä varttuneemmilla olisikin usein opittavaa nuoremmilta.