Väitän, että Suomessa hävetään määrättyjä asioita, koska tässä maassa on ollut sukupolvien ajan luterilais-elitistinen ajattelutapa, jossa meidät on opetettu häpeämään määrättyjä asioita. Tuon ajattelutavan on päättänyt tämän maan valtaapitävä eliitti yhdessä kirkkomme papiston kerman kanssa.
Kun sen ajattelutavan on lapsesta omaksunut, niin sitten epäonnistumiseksi lasketaan tuon oppimamme luterilaisen ajattelutavan mukainen asia, vaikka oma järki huutaisi ettei se sellainen asia olisikaan.
Samoin tuntuu, että juuri tähän maahan eliitin ja papiston muokkaama luterilaisuuden arvomaailma on ollut poikkeuksellisen vahvasti häpeän käyttöä korostava. Esimerkeistä saisi helposti vaikka sata paksua romaania ja kirkkomuseosta toiset sata.
Vaikkapa mainitsemasi avioero (tai esim työttömyys tai köyhyys). Tämä kansa on opetettu kokemaan nuo ja monet muut asiat sellaisiksi, joita pitää välttää mieluiten viimeiseen hengenvetoon asti ja niinpä meillä onkin melkein maailmanennätys itsemurhissa. Eli hyvin on oppi mennyt perille.
Tässä maassa ei ainakaan aiempina vuosikymmeninä vallinnut mikään vapautta, ymmärtämistä, myötäelämistä ja yksilöllisyyttä korostava kulttuuri, vaan sääntöjen noudattamista, ahdasmielisyyttä, henkistä kovuutta ja yhteisöllisyyttä, sekä uhrautuvaisuutta ja itsensä mitätöintiä korostava luterilainen kulttuuri. Osin se elää vieläkin koska nuo asiat muuttuu todella hitaasti. Ja kannattaa muistaa, että tuo kulttuuri on aina koskenut vain työväestöä ja osin keskiluokkaa, mutta ei koskaan ylintä eliittiä.
Tuo täällä vallinnut kulttuuri, missä miehet ei itkeneet, naisen paikka oli kotona ja lasten teko tärkein kansalaisvelvollisuus, on onneksi jo paljolti historiaa, mutta ei se kansankunnan päähän iskostettu arvojen kulttuuri vaihdu ihan yhdessä sukupolvessa.
Niinpä täällä esim aluksi onnellisen kolmikymmenvuotisen avioliitoon kehittyminen luonnolliseen eroonsa koetaan jonain epäonnistumisena vaikka sen voisikin kokea yhden elämänvaiheen luonnolliseksi loppumiseksi ja uuden elämänvaiheen alkamiseksi.
Ei ole mielestäni mikään ihme, että juuri luterilaisen opetuksen vastainen avioero on koettu puolison kuoleman jälkeen toiseksi vaikeimmaksi elämäntilanteeksi. Taustalla on meille opetettu tapa kokea avioero epäonnistumiseksi jota pitää välttää ja josta pitäisi senvuoksi kokea syyllisyyttä ja häpeää.
Miksi ihmeessä? Jokainen ihminen persoonineen on jatkuvassa muutoksessa ja jos kolmekymmentäkin vuotta on homma toiminut edes jotenkuten eikä se enää toimi, niin miksi se ainoa elämänsä pitäisi uhrata pysymällä suhteessa joka on jo tullut loppuunsa.
Elämänpituiset avioliitot ovat kristinuskon keksintöä joka toimi jotenkin silloin kun ei ollut paljon muitakaan vaihtoehtoja. Oli pakko olla siinä yhdessä liitossa, koska ei ollut sosiaaliturvaa tai vaihtoehtoja, kuin rikkailla.
Nuoremmilla tuntuukin olevan keskimäärin kovasti terveemmät ja humaanimmat arvot ja tavat kuin vanhemmilla ja noissa asioissa meillä varttuneemmilla olisikin mielestäni paljon opittavaa nuoremmilta.
Kun sen ajattelutavan on lapsesta omaksunut, niin sitten epäonnistumiseksi lasketaan tuon oppimamme luterilaisen ajattelutavan mukainen asia, vaikka oma järki huutaisi ettei se sellainen asia olisikaan.
Samoin tuntuu, että juuri tähän maahan eliitin ja papiston muokkaama luterilaisuuden arvomaailma on ollut poikkeuksellisen vahvasti häpeän käyttöä korostava. Esimerkeistä saisi helposti vaikka sata paksua romaania ja kirkkomuseosta toiset sata.
Vaikkapa mainitsemasi avioero (tai esim työttömyys tai köyhyys). Tämä kansa on opetettu kokemaan nuo ja monet muut asiat sellaisiksi, joita pitää välttää mieluiten viimeiseen hengenvetoon asti ja niinpä meillä onkin melkein maailmanennätys itsemurhissa. Eli hyvin on oppi mennyt perille.
Tässä maassa ei ainakaan aiempina vuosikymmeninä vallinnut mikään vapautta, ymmärtämistä, myötäelämistä ja yksilöllisyyttä korostava kulttuuri, vaan sääntöjen noudattamista, ahdasmielisyyttä, henkistä kovuutta ja yhteisöllisyyttä, sekä uhrautuvaisuutta ja itsensä mitätöintiä korostava luterilainen kulttuuri. Osin se elää vieläkin koska nuo asiat muuttuu todella hitaasti. Ja kannattaa muistaa, että tuo kulttuuri on aina koskenut vain työväestöä ja osin keskiluokkaa, mutta ei koskaan ylintä eliittiä.
Tuo täällä vallinnut kulttuuri, missä miehet ei itkeneet, naisen paikka oli kotona ja lasten teko tärkein kansalaisvelvollisuus, on onneksi jo paljolti historiaa, mutta ei se kansankunnan päähän iskostettu arvojen kulttuuri vaihdu ihan yhdessä sukupolvessa.
Niinpä täällä esim aluksi onnellisen kolmikymmenvuotisen avioliitoon kehittyminen luonnolliseen eroonsa koetaan jonain epäonnistumisena vaikka sen voisikin kokea yhden elämänvaiheen luonnolliseksi loppumiseksi ja uuden elämänvaiheen alkamiseksi.
Ei ole mielestäni mikään ihme, että juuri luterilaisen opetuksen vastainen avioero on koettu puolison kuoleman jälkeen toiseksi vaikeimmaksi elämäntilanteeksi. Taustalla on meille opetettu tapa kokea avioero epäonnistumiseksi jota pitää välttää ja josta pitäisi senvuoksi kokea syyllisyyttä ja häpeää.
Miksi ihmeessä? Jokainen ihminen persoonineen on jatkuvassa muutoksessa ja jos kolmekymmentäkin vuotta on homma toiminut edes jotenkuten eikä se enää toimi, niin miksi se ainoa elämänsä pitäisi uhrata pysymällä suhteessa joka on jo tullut loppuunsa.
Elämänpituiset avioliitot ovat kristinuskon keksintöä joka toimi jotenkin silloin kun ei ollut paljon muitakaan vaihtoehtoja. Oli pakko olla siinä yhdessä liitossa, koska ei ollut sosiaaliturvaa tai vaihtoehtoja, kuin rikkailla.
Nuoremmilla tuntuukin olevan keskimäärin kovasti terveemmät ja humaanimmat arvot ja tavat kuin vanhemmilla ja noissa asioissa meillä varttuneemmilla olisikin mielestäni paljon opittavaa nuoremmilta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minun äitinikin vielä sanoi risulla kintuille ripsiessään, ettei se kipee mitään, mutta se häpee. Sitä istutettiin lapseen pienestä ja siitä kasvaneesta huonommuuden tunteesta eroon pääseminen kesti liian kauan.
Nyttemmin olen oppinut nauttimaan elämästä ilman uskonnollista painolastia, käyttämään tervettä järkeä ja ennenkaikkea: ajattelemaan itsenäisesti. Olen eronnut, enkä kokenut sitä epäonnistumisena vaan uuden elämän alkuna.