Ensimmäinen koulupäivä,muistatko?

Olipa pönttö jakkupuku vaan vielä suurempi pönttö kaverisi äiti. Oikea pönttöjen pönttö. Emäpönttö.
Olisihan asian voinut kuiskata muuallakin, kuin molottaa suureen ääneen lasten kuullen.

Itse en muuta muista, kuin että menin kouluun ilmoittautuman napurin tytön ja hänen äitinsä kanssa. Muuta en päivästä muistakaan.

Minä menin kouluun naapurissa asuvan tokaluokalle menevän kaverin kanssa . Ei päässyt äiti saattamaan kun töihin piti mennä. Ja mää olin meidän ekaluokan open lellivauva.

Kyllä muistan sen syyskuisen päivän v. 1963, kun isä toi minun eka kertaa kouluun. Koulumatkaa oli reilut kolme kilometriä ja se kulki soiden ja korpien kautta. Oli vain sellainen vuosikymmenien saatossa tallautunut hevoskärrytie. Matkalla isä varoitteli etten saa lähteä sivupoluille ja taisipa merkkaillakin värimuovilla reittiä. Tarkoituksena oli, että olisin ollut asuntolassa ainakin alkuviikot, mutta eihän siitä mitään tullut. Olin niin ujo ja arka, etten millään olisi jäänyt kouluun yksin.
Kotimme naapurustossa ei ollut ïkätovereita ja leikkiminen toisten kanssa ei luonnistunut. Jännitin, ujostelin ja pelkäsin koulussa niin paljon, että pelkkä paikalla olo imi kaikki keskittymiskykyni ja voimani. Luulivat alussa että olet tollo, sillä lukemaan opin vasta kevätlukukaudella ja samoin laskeminen alkoi koulussakin sujumaan. Tavallaan heräsin kuin unesta ja sen jälkeen ei ollut oppimisvaikeuksia.
Koulu oli pieni supistettu kansakoulu ja kotiläksyjä oli paljon. Opettajana oli nuori ylioppilastyttö Sirkka, epäpätevä mutta erittäin napakka ja hyvä opettaja. Asuntolanhoitaja-keittäjällä oli punainen mekko ja hän oli isokokoinen silmälasipäinen nainen. Muistan kun hän yhdessä opettajan kanssa yritti manipuloida minua jäämään asuntolaan. Taisi riittää lämpöä sinäkin syksynä.

40-luvun lopulla, naapurin hepun kanssa lähdimme hyvissä ajoin koska vanhempamme tiesivät muutaman kilometrin matkan vievän aikaa varsinkin metsien kautta kierrellen.

Ehdimme ajoissa. Kuuntelimme alkuopastuksen ja huomioimme varsinkin tunnin lopun kellon soiton.
Kello soitti ja saman naapurin hepun kanssa kiertelimme kotiin.
Seuraavana päivänä selvisi, että kellon soitto merkitsi välitunnin alkua eikä kotiin lähtöä.

En muista ensimmäistä koulupäivääni. Ukkini veli oli talonmiehenä koulussa ja hänen vaimonsa keittäjänä. Näin jälkeenpäin olen ajatellut josko keittäjä olisi laittanut hernerokan joukossa yhen läskipalan enemmän lautaselleni, en tiijä.

Olipa Sinulla ikävä kohtelu, voi hyvänen aika, toivottavasti jatkossa meni paremmin..

Mutta, muistanhan minä, olin ensimmäinen kouluun menijä meijjän pesueesta, äidin kanssa mentiin, hän saatteli pihaan ja sen jälkeen piti pärjätä omillaan, kotona oli jo kolme muuta ja äidillä oli kiire heidän luo.

Koulu oli toista vuotta käytössä ja se näytti hienolta. Opettaja oli vanaha, tai ainakin minusta tuntui siltä, ja ilkeän näköinen, - hän oli isäni kasvatti äiti, ja isän serkun pojan eukko, sanon eukko koska kuulin isältäni niin paljon pahoja asioita tästä naisesta.

Nuorempaa lasta ei paljon kotona huomioida. Siispä en tiennyt kun eka päivänä koulussa kysyttiin mikä syntymäpäiväni oli. Hävetti, mutta tosiaan en muista että syntymäpäiviäni olisi koskaan vietetty, ei ainakaan niin että olisi kerrottu että tämä on nyt päivä se ja se ja se on sinun syntymäpäiväsi... Kouluun menin isosiskoni ja vielä isomman sisareni kanssa, joka oli jo oppikoulussa eli hänen koulunsa alkoi vasta syyskuun eka päivänä. Kansakoulu alkoi elokuun puolella, olisiko ollut 23. elokuuta.

Opettaja mittasi meidän ekaluokkalaisten pituutta siinä käytävällä, osoitti paikkaa kenellä enemmän edessä kenellä takana. Katsoi kai vähän kotitaustojakin (tiesi tietenkin) - huomasin kun katsoin kuvaa myöhemmin. Käytävällä vastaan tuli poika jota en ollut koskaan nähnyt ja joka hengitti suun kautta syvään, hengitys kuului. Se tuntui omituiselta. Juuri sen pojan viereen jouduin istumaan. Tai pääsin. Ei hänessä mitään vikaa ollut. Takapenkkiin. Siitä luokasta ja opettajasta on kivat muistot. Eri juttu kun siirryttiin ylemmäs ja opettajan oma poika oli meidän luokalla. Ja se opettaja kyllä osasi pitää omansa puolta, vaikka yritti esittää muuta. Kyllä alle kymmenvuotias huomioi ja ymmärtää paljon enemmän asioita kuin luulisikaan.

"Olipa Sinulla ikävä kohtelu, voi hyvänen aika, toivottavasti jatkossa meni paremmin.."

Olihan se tilanne! Tosi köyhän perheen poikana juuri ja juuri pääsin istumaan pulpettiin kun häädettiin toiseen luokkaan muiden katsellessa.

Katsoin juuri ensimmäistä koulukuvaa ja muistiini palasi pulpettitoverini kaunis tummahiuksinen Helena.

Jostain syystä vaimokseni sain vähän samannäköisen ja aina kun jonkun nimi on Helena niin muisti palaa.

En muista muuta kuin sen, että olin parasta A-luokkaa.
Jota kaikki kunnioittivat jo pienestä alkaen.
Ja sen mukaan tässä on eletty, 64-vuotiaaksi asti.
Kaikki lirkku-opettajanikin ovat jo kuolleet.
Vain Hymy-Poika patsas on enää muistonain.
Ja ansiokkaat vanhempani.
He elivät pää pystyssä, eivätkä lähettäneet minua Ruotsiinkaan.
Vaikka sota oli jo loppunut ennen-kuin edes synnyin.
Minä menin sit Ruotsiin ihan ite.
Onneksi osasin sieltä poiskin ihan itse.
Ei päässyt itkuakaan.
Eikä näin vanhanakaan pääse.
Outoa että joillakin kusta lirahtaa vielä näppäimistöllekin.
Vanhat ihmiset saisivat hävetä surkeuttaan.
Pidätellä, ja laskea vasta haudassa.

H.

En muista ihan ensimmäistä koulupäivää, mutta sen muistan että viihdyin koulussa ja Saara- opettajamme oli ihanan äidillinen ja sydämellinen ihminen. :)

Koska en muista niin ei kai se kovinkaan traumaattinen kokemus ollut.

En tarkalleen muista, mikä niistä olisi ollut se ensimmäinen aamu, kun minut pölläytettiin lämpöisestä sängystä kesken parhaitten unieni, nostettiin eväslaukku olalleni ja laitettiin kävelemään raskain askelin se 4km:n taival unen tupperoisena. Se tapahtui niin satoja kertoja sitten jatkossa joka säällä ja tuntui aina yhtä karmealta rääkiltä.

Muistan,
aloitin kouluni 58, pirkan päivänä se aina siihen aikaan alkoi
ja ensimmäinen kouluni oli Jyväskylän yliopiston harjoituskoulu,
se oli lähinnä ja lyhyen matkan päässä,
punatiiliset rakennukset isoine ikkunoineen olivat jo vähän entuudestaan tuttuja
matkalla oli joku iso puu ja kiehnäsin sen ympärillä aikani
kun niin pelotti mennä yksin.
äiti oli taas ommellut mekon tädin vanhasta mekosta ja letitkin oli.
Opettajani oli Kaarina, pieni ja niin sievä nuori nainen.
Viimeiseen penkkiriviin jouduin pitkänä tyttönä istumaan,
kaksi poikaa istui samassa rivissä, toinen oli matti, toinen joku leisimo,
Siellä oli jo silloin eilliset pulpetit,
sitten kun siirryin gygnaeukseen, niin siellä oli taas vanhanaikaiset kahdenistuttavat,

oliskin kiva piipahtaa vanhassa opinahjossa, kyselemässä vieläkö lähettelevät joulupaketteja pohjoiseen yms

silloin myös opettaja sai pamauttaa karttakepillä päähän, jos ei riittävästi huomioinu opettajaa

Hyvin muistuu vielä mieleen!
Oli lämmin syysaamu ja koulun pihalla kymmeniä outoja koululaisia.
Omassa luokassanikin varmaan 25 ennestään tuntematonta tyttöä ja poikaa.
Koska olen aina ollut ujo, niin päivä oli pelkkää kidutusta.
Kotona sitten sanoin äidilleni, että huomenna en kyllä enää sinne mene!
Kaikki vain kiusaavat ja huutelevat.

Äiti vilkaisi minuun huokaisten ja virkkoi siihen:
"Mutta onhan sinun sinne pakko mennä.
Olethan jo sentään 36 vuotias ja koulun opettaja!"

Että mä silloin inhosin koulunkäyntiä...

nälkäisenä ja väsyneenä, pienen kodin lapsena ei jaksanut nostaa aina ja edes huomata,karttakeppiä,jos opettajalta tipahti kesken opetuksen, muuta ei silloin tarvittu ja pam!, sen muistaa koko lopunikänsä..ei lapsen tarvinnu manipuloida kun muutenkin oli ihan liiankin arka