MIllaista on uskominen ja kuka on oikeassa uskossa? Kerron muutaman oman ajatuksen ja samalla miksi ajattelen niin.
Ensimmäiseksi: Vaikeita kysymyksiä! Usko on hyvin henkilökohtainen asia emmekä me ihmiset ole toistemme sydänten tutkijoita vaan yksin Jumala näkee sydämeen.
Moni sanoo ettei "pysty uskomaan vaikka haluaisi" ?
Uskon että tällainen kokemus on totta hyvin monelle. Mutta miksi sitten jotkut eivät "pysty" uskomaan vaikka tahtoisivatkin? Koko ajatus tuntuu äkkiseltään vähän absurdilta.
Olen tätä useasti mietiskellyt ja tullut oikeastaan sellaiseen tulokseen että jos ihminen oikeasti haluaisi uskoa, muttei "kykene" niinkuin todistaa, niin liittyykö tämä siihen millainen käsitys meillä kullakin on uskossa olemisesta?
Arkkityyppi taitaa olla sellainen että todistetaan palavasti, miten on koettu jokin yliluonnollinen uskoontulokokemus, valonvälähdys tms. jonka jälkeen on koko elämän suunta muuttunut kertaheitolla. Varmaan joillekin on noin käynytkin, en yhtään epäile mutta vaikuttaako tällainen ennakkokäsitys siten että heikkoa tai hapuilevaa uskoa ei pidetä uskona lainkaan? Voimakkaasti uskoontulostaan todistavilla tuntuu olevan jonkinlainen monopoli määritellä millaista uskominen tai uskoon tuleminen on. Ymmärrän kyllä hyvin että kun joku löytää näin äkillisesti peltoon kätketyn aarteen, saa siitä iloita ja todistaakin vapaasti.
Mutta siitä ei tule toisten vetää sitä johtopäätöstä että vaatimattomampi usko ei olisi uskoa lainkaan. Ihmiset ovat yksilöitä ja reagoivat asioihin eri tavalla. Moni uskoo hiljaisesti tykönään, pitämättä uskostaan meteliä muille. Uskominen on paljastunut varsinkin sellaiselle jolla on paljon elämänkokemusta ja vastoinkäymisiäkin; -uskon heikkoudeksi!
Mitä enemmän ymmärrän, sitä vähemmän huomaan uskovani. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan ettei kyse olekaanminusta itsestäni tai uskoni määrästä vaan Jeesuksesta Vapahtajasta joka jakaa meille armoaan ylenpalttisesti, jopa tuhlailevasti sillä sen varassa olemme kaikki luodut. Kun katsoo taaksepäin, huomaa että että nuorena oli voimaa ja varmuutta. Sitä ajatteli olevansa varmaan hyvinkin totinen uskovainen. Usko on syvenevää synnin ja armon tuntemista, sanoo Katekismus. Juuri niin ihmiselle käy uskon tiellä. Ei se läheskään aina ole ollut riemutanssia tai tuntemisissa olemista, vaan uskoa ilman näkemistä, luottamista silloinkin kun ei inhimillisin silmin siltä voinut nähdä.
Kyllä Jeesus jaksaa antaa anteeksi! Jokapäiväiselle lankeajallekin.
Armo on sellainen asia että se tapahtuu meistä riippumatta. Se tapahtuu Jumalan tahdosta ja hyvyydestä ja siksi sitä riittää niinkuin eräs kaunis hengellinen laulu sanoo: "Niin alhaalla ei kenkään kulje, ettei siellä Jeesus ois" . Ei sellaista syntiä ole jota veri ei pesisi pois. Luther kuvasi seurakuntaa sairaalaksi, Jos Herra Jeesus ajaisi luotaan sairaat ja huonot matkamiehet, ei Hänelle jäisi ketään.
Ei Jumala mittaa uskon määrää. Kristuksen tähden kaikilla maailman luoduilla on lupa uskoa tuntemisista riippumatta. Kristus Jeesus tuli maailman Vapahtajaksi ja sovitti kaikkein synnit, yhtäkään pois sulkematta.
Synti meitä tosin kiusaa ja tekee matkan hitaaksi, askeleen painavaksi. Sen tähden meidän tulee jokapäiväisessä parannuksessa kilvoitella ja tunnustaa Jumalalle syntimme, mutta Hän joka on lupauksen antanut, on uskollinen eikä hylkää meitä.
Sen tähden on lupa uskoa, tältä paikalta tarttua Herran Jeesuksen viitanliepeeseen ahdistuneen isän tavoin, joka rukoili lapsensa puolesta: "Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani!"
Ei Jeesus hylkää yhtäkään joka Häneen turvaa!
https://www.youtube.com/watch?v=IEILtVQiGpQ
Ensimmäiseksi: Vaikeita kysymyksiä! Usko on hyvin henkilökohtainen asia emmekä me ihmiset ole toistemme sydänten tutkijoita vaan yksin Jumala näkee sydämeen.
Moni sanoo ettei "pysty uskomaan vaikka haluaisi" ?
Uskon että tällainen kokemus on totta hyvin monelle. Mutta miksi sitten jotkut eivät "pysty" uskomaan vaikka tahtoisivatkin? Koko ajatus tuntuu äkkiseltään vähän absurdilta.
Olen tätä useasti mietiskellyt ja tullut oikeastaan sellaiseen tulokseen että jos ihminen oikeasti haluaisi uskoa, muttei "kykene" niinkuin todistaa, niin liittyykö tämä siihen millainen käsitys meillä kullakin on uskossa olemisesta?
Arkkityyppi taitaa olla sellainen että todistetaan palavasti, miten on koettu jokin yliluonnollinen uskoontulokokemus, valonvälähdys tms. jonka jälkeen on koko elämän suunta muuttunut kertaheitolla. Varmaan joillekin on noin käynytkin, en yhtään epäile mutta vaikuttaako tällainen ennakkokäsitys siten että heikkoa tai hapuilevaa uskoa ei pidetä uskona lainkaan? Voimakkaasti uskoontulostaan todistavilla tuntuu olevan jonkinlainen monopoli määritellä millaista uskominen tai uskoon tuleminen on. Ymmärrän kyllä hyvin että kun joku löytää näin äkillisesti peltoon kätketyn aarteen, saa siitä iloita ja todistaakin vapaasti.
Mutta siitä ei tule toisten vetää sitä johtopäätöstä että vaatimattomampi usko ei olisi uskoa lainkaan. Ihmiset ovat yksilöitä ja reagoivat asioihin eri tavalla. Moni uskoo hiljaisesti tykönään, pitämättä uskostaan meteliä muille. Uskominen on paljastunut varsinkin sellaiselle jolla on paljon elämänkokemusta ja vastoinkäymisiäkin; -uskon heikkoudeksi!
Mitä enemmän ymmärrän, sitä vähemmän huomaan uskovani. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän huomaan ettei kyse olekaanminusta itsestäni tai uskoni määrästä vaan Jeesuksesta Vapahtajasta joka jakaa meille armoaan ylenpalttisesti, jopa tuhlailevasti sillä sen varassa olemme kaikki luodut. Kun katsoo taaksepäin, huomaa että että nuorena oli voimaa ja varmuutta. Sitä ajatteli olevansa varmaan hyvinkin totinen uskovainen. Usko on syvenevää synnin ja armon tuntemista, sanoo Katekismus. Juuri niin ihmiselle käy uskon tiellä. Ei se läheskään aina ole ollut riemutanssia tai tuntemisissa olemista, vaan uskoa ilman näkemistä, luottamista silloinkin kun ei inhimillisin silmin siltä voinut nähdä.
Kyllä Jeesus jaksaa antaa anteeksi! Jokapäiväiselle lankeajallekin.
Armo on sellainen asia että se tapahtuu meistä riippumatta. Se tapahtuu Jumalan tahdosta ja hyvyydestä ja siksi sitä riittää niinkuin eräs kaunis hengellinen laulu sanoo: "Niin alhaalla ei kenkään kulje, ettei siellä Jeesus ois" . Ei sellaista syntiä ole jota veri ei pesisi pois. Luther kuvasi seurakuntaa sairaalaksi, Jos Herra Jeesus ajaisi luotaan sairaat ja huonot matkamiehet, ei Hänelle jäisi ketään.
Ei Jumala mittaa uskon määrää. Kristuksen tähden kaikilla maailman luoduilla on lupa uskoa tuntemisista riippumatta. Kristus Jeesus tuli maailman Vapahtajaksi ja sovitti kaikkein synnit, yhtäkään pois sulkematta.
Synti meitä tosin kiusaa ja tekee matkan hitaaksi, askeleen painavaksi. Sen tähden meidän tulee jokapäiväisessä parannuksessa kilvoitella ja tunnustaa Jumalalle syntimme, mutta Hän joka on lupauksen antanut, on uskollinen eikä hylkää meitä.
Sen tähden on lupa uskoa, tältä paikalta tarttua Herran Jeesuksen viitanliepeeseen ahdistuneen isän tavoin, joka rukoili lapsensa puolesta: "Herra, minä uskon, auta minun epäuskoani!"
Ei Jeesus hylkää yhtäkään joka Häneen turvaa!
https://www.youtube.com/watch?v=IEILtVQiGpQ
Vastaukset 26
Vanhimmat
Ajan merkit
_________
Johanneksen evankeliumi:
6:44 Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.
Lohdullista Sanaa !!
Johanneksen evankeliumi:
6:39 Ja minun lähettäjäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä.
Usko on luja luottamus, mitä toivotaan ja ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy, näin kirjoittaa Paavali opettaessaan seurakuntia.
Niinhän se on, että kun kasvaa uskossa, oma minä pienenee ja näin vanhemmiten myös allekirjoitan saman, minkä ap sanoo;
" Mitä enemmän ymmärrän, sitä vähemmän huomaan uskovani. Mitä vanhemmaksi tulen......jne ".
Sain ottaa Jeesusksen vastaan n. 25v vuotiaana, tämä tapahtui vuonna - 79.
Nykyisin luen Raamattua enemmän, kuin nuorempana ja olen huomannut, miten tieto lisää myös tuskaa, kuten Raamtussa ilmoitetaankin.
Vaikka kaikenlaisia kommelluksia on ollutkin, silti elämä hymyilee aika ajoin.
Minulle rukous on puhetta Jumalalle, sitä voi tehdä missä tahansa, kun on riittävä rauha asialle.
Itse ymmärrän asian niin että me emme ihmisinä voi määritellä sitä kuka on oikeassa uskossa ja kuka ei. Kyllä se on Jumalan hallinnassa senkin asian määritteleminen. Itse arvostan suuresti juuri noita maan hiljaisia kristittyjä, jotka eivät pidä melua uskostaan. Juuri heiltä olen itse saanut elämässäni suurinta apua ja ymmärrystä, rakkautta ilman ehtoja.
Ja toisaalta taas jos kaikki vaikenisivat, eihän kukaan ikinä kuulisi mitään evankeliumistakaan.
Se on sitten toinen asia, kenen pitäisi vaieta ja kenen pitäisi kertoa evankeliumi. Jos vaietaan kokonaan, luullaan, että ei-kristitty on toiminut hyvin. Mutta nämä ovat monimutkaisia asioita, ja itsekin pidän suuni yleensä kiinni koko asiasta, mielestäni olen niin huono Kristuksen mainosnainen. Voi silti käydä niinkin, että liian useiden vaikeneminen saa sitten taas toisten "meuhkaamisen" aikaan.
Tai sitten "meuhkaajat" saavat loputkin kristityt vaikenemaan, ne joiden pitäisi avata suunsa.
Ei uskontoon mitään mainostamista tarvita, tietoa on saatavissa nykyään ihan tarpeeksi muutenkin. Tyrkyttäminen saa ihmiset kääntymään vastaan.
En tarkoittanut mitään mainostamista, vaan se oli eufemismi. Olen huono Kristuksen edustaja mielestäni. Jokainen kristityksi tunnustautuva on jonkinlainen Kristuksen edustaja aina samalla. Heitä katsotaan nimenomaan suurennuslasin läpi. Toisaalta ei kukaan voi odottaa, että joskus olisi edustuskelpoinen kristitty, sillä eihän meistä kenestäkään täydellisiä tule.
1.Tietoa taas, sitähän on nyt vaikka mitä, ei välttämättä kaikki osaa erottaa niitä toisistaan. 2. kaikenlaista muutakin kyllä tuputetaan
Mutta kuvitellaan nyt alkutilanne ja alkuseurakunta. Eihän kukaan olisi koskaan kuullut mitään, jos ei kukaan olisi avannut suutaan.
No nyt kävi vanhanaikaisesti ja pitkä kirjoittamani viesti hävisi vahinkoklikkauksen seurauksena, argh. Yritetään uudestaan…
Kiitos nimimerkille ajan merkit hyvästä aloituksesta, hyvin samanlaisia ajatuksia olen pohtinut. Toisen ihmisen uskon kokemuksesta ei koskaan voi nähdä ja kuulla kuin ulkoisia merkkejä, eikä voi tietää, millainen se kokemus hänellä oikeasti on. Luulen, että monille käy niin että he luulevat muiden uskoa jotenkin vahvemmaksi kuin se onkaan. Sitten on se vaara, että aletaan sisäisesti epävarmana ulkoisesti esittää tai käyttäytyä jollakin tietyllä tavalla, jotta "näyttäisi" oikein uskovalta. Pahimmassa tapauksessa tämä tekee ihmiselle suuren ristiriidan sisäisen tunteen ja ulkoisen todellisuuden välillä.
Toivoisin kovasti, että seurakunta voisi olla paikka, jossa jokainen saisi olla uskossaan juuri sellainen kuin on. Jeesus meitä kaikkia siellä hoitaa, uskon määrästä ja laadusta riippumatta. Miten seurakunnista saisi yhä enemmän paikkoja, joissa jokaisen uskolle olisi tilaa sellaisena kuin se on?
Sinikka-pappi
Juuri näin minäkin ajattelen kuin Sinikkka-pappi. Onneksi ainakin minun seurakunnassani minun tavalleni uskoa on ollut tilaa. Olen sanut olla uskossani juuri sellainen kuin olen. Tässä suhteessa kehitys on varmasti mennyt parempaan suuntaan.
Uskominen on sitä kun aikuinen ihminen luo itselleen omnipotentin mielikuvitusystävän joka palkitsee luojansa ja kiduttaa ikuisesti luojansa suhteen toisinajattelevia.
Seurakuntien pitäisi luopua luterilaisuuden ja kristinuskon ylikorostamisesta, ja avautua yhtä lailla muslimeille, hinduille, shintolaisille ja muillekin maailman lukuisille uskonnoille. Samoin kaikille niille jumalille, mitä eri uskonnoissa palvotaan. Myös kaikille niille yksityisten ihmisten uskoille ja jumalille, jotka eivät kuulu tunnustettuihin uskontoihin.
Näin jokaisen ihmisen uskolle olisi tilaa sellaisena kuin se on.
Tarkoitatko, että hindulaisuus ja islam ovat yhtä hyviä uskontoja kuin kristinuskokin, kun kerran uskon määrällä ja laadulla ei ole väliä?
Avaus käsittelee hyvin tärkeää ja monille meistä kipeää uskomme laatua ja näkyvyyttä. Miten me tiedostamme omassa arjessamme Jeesuksen läheisyyden, johon uskomme? Raamatun Sanan mukaan jokaisella uskovalla on Pyhä Henki ja jokin armolahja, mutta kuinka moni tiedostaa Pyhän Hengen lohdutuksen, johdatuksen ja armolahjan(-lahjat), joita Jumala on hänelle antanut? Niinä aikoina, kun elämme rukousvastausten virrassa ja Jumalan varjeleva käsi on suojellut arkielämäämme monin tavoin, luottamuksemme Taivaalliseen Isäämme on vahvaa ja turvallista.
Entä ne ajat, jolloin Jumala tuntuu vaikenevan, meillä ei ole paikkaa seurakunnassa tai polkumme vie pimeään laaksoon – sairaudet, työttömyys, jonkun läheisen kuolema, puolison päihdeongelma, henkinen tai fyysinen väkivalta, mielenterveytemme horjuu, palamme loppuun tai koemme vakavan mielenterveyden ongelman, avioero tai luotettava ystävämme pettää meidät. Onko niin, että uskomme hyvään Jumalaan on luottamusta siihen, että Taivaan Isä aina johdattaa meitä niin hyvin ja suurenmoisesti, että me saamme iloita aina iloita siitä? Kun suuret koettelemukset kohtaavat meitä, rohkenemmeko tunnustaa, että itse asiassa olemme pettyneet Jeesukseen – siihen kuvaan Jeesuksesta, mikä meillä hyvinä aikoina oli?
Jeesus pelastaa meidät tavalla tai toisella, mitään samaa kaavaa uskoon tulemiseen ei ole. Se on tietysti sitä, että sydämeemme tulee usko siihen, että Jeesus on ristinkuolemallaan sovittanut syntimme ja maksanut syntivelkamme ja olemme päässeet Jumalan lapseuteen ja matkamme suunta on kotona Taivaassa. Mutta ne tavat: joku tulee uskoon kuin kissanpentu, jonka emo ottaa äkkiä niskakarvoista kiinni ja vie pesään. Moni ei tiedä päivää eikä kellonaikaa – henkilö vain huomaa uskovansa Jeesukseen ja Sana puhuttelee, mieli kääntyy rukoukseen, Raamatun julistusta haluaa kuulla.
Paavali puhuu erityisesti korinttolaiskirjeissä paljon omasta heikkoudestaan, peloistaan, ahdistuksistaan ja taisteluistaan – hän tunnustaa monissa kohdissa olevansa heikko. Kuka on vahva uskova – onko hän se, joka ei ole vielä kohdannut vaikeita koettelemuksen aikoja? Vai onko hän se, joka elää toistaiseksi terveenä ja menestyvänä menestysteologian pauloissa tai Hengen voimaa korostavassa äärikarismaattisessa liikkeessä? Missä ovat ne Paavalit tai Kalevi Lehtiset, jotka rohkenevat julistaa evankeliumi vereslihalla – jakaa avoimesti myös omia kokemuksiaan ja taistelujaan. Kenties kuulija saisi sydämeensä viestin: jos Jumala on tuota noissa taisteluissa auttanut, niin minullakin on vielä toivoa.
Lait ovat voimassa mutta miksi niitä saa muka rikkoa?
kirjoitit:
"Kyllä Jeesus jaksaa antaa anteeksi! Jokapäiväiselle lankeajallekin.
Armo on sellainen asia että se tapahtuu meistä riippumatta. Se tapahtuu Jumalan tahdosta ja hyvyydestä ja siksi sitä riittää niinkuin eräs kaunis hengellinen laulu sanoo: "Niin alhaalla ei kenkään kulje, ettei siellä Jeesus ois" . Ei sellaista syntiä ole jota veri ei pesisi pois. Luther kuvasi seurakuntaa sairaalaksi, Jos Herra Jeesus ajaisi luotaan sairaat ja huonot matkamiehet, ei Hänelle jäisi ketään."
Jeesus vahvisti Lait ja ilmoittimuutakin, mm:
Matteuksen evankeliumi:
5:21 Te olette kuulleet sanotuksi vanhoille: 'Älä tapa', ja: 'Joka tappaa, se on ansainnut oikeuden tuomion.'
19:18 Hän sanoi hänelle: "Mitkä?" Jeesus sanoi: "Nämä: 'Älä tapa', 'Älä tee huorin', 'Älä varasta', 'Älä sano väärää todistusta',
Markuksen evankeliumi:
10:19 Käskyt sinä tiedät: 'Älä tapa', 'Älä tee huorin', 'Älä varasta', 'Älä sano väärää todistusta', 'Älä toiselta anasta', 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi.'"
Luukkaan evankeliumi:
18:20 Käskyt sinä tiedät: 'Älä tee huorin', 'Älä tapa', 'Älä varasta', 'Älä sano väärää todistusta', 'Kunnioita isääsi ja äitiäsi.'"
Matt.25:41 "Menkää pois minun luotani, te kirotut, ikuiseen tuleen, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen."
"pitämään kaiken" tarkoittaa Jumalan ja Jeesuksen Lakia ja käskyjä myös käskyä parantaa sairaita ja herättää kuolleita
Matt. 28:19 - 20
Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.
Matt. 10:8
Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa pitalisia, ajakaa ulos riivaajia. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.
HUOM!
Jeesus ei ilmoittanut että Hän sovittaa kaikkien KAIKKI rikokset. Joten on ilmeistä että syntiin, rikoksiin pakotetujen teot Jeesus sovitti ja sellaisia ovat mm. sotilaat joiden "älä tapa" käskyn rikkomisista on esivalta vastuussa.
Armon ehdot on Jumalan ja Jeesuksen Laissa eikä armon jakamis oikeudet ole kirkollakaan.
Varmaan itse kukin uskoo omalla tavallaan tai on uskomatta.
Kun ajattelen omaa uskonelämääni, voisi sanoa että siihen on liittynyt monenlaista uskomista. Lapsen uskoa, nuorena epäilyä jopa uskon kieltämistä. Täysin vakavasti pystyin sanomaan että "Jumalaa ei ole olemassa. Se on vain sellaisten ihmisten höpinää, jotka pelkäävät kuolemaa. Ihminen kuolee ja siinä se on, mitään ei ole enää sen jälkeen".
Sittenpä Jumala halusikin näyttää, kuinka asia oikeasti on. Elämässä tuli monia menetyksiä, jouduin ns. haaksirikkoon. Siinä vaikeuksien keskellä kerran eräs henkilö kysyi minulta, "mikä on sieluntilasi", se pysäytti, kun oikeasti en tiennyt missä mentiin.
Aloin etsimään vastauksia. Lukemaan hengellistä kirjallisuutta. Tuli niitä "valon välähdyksiä", käsittämättömiä asioita, mitä ei voinut järjellä selittää. Sen kaiken seurauksena tulin uskoon. Se oli niin vahva kokemus, että sitä ei unohda. Tästä on aikaa yli neljäkymmentä vuotta.
Sitä vain joskus ihmettelen kun jotkut sanovat uskoon tulonsa jälkeenkin, että epäilevät. Ehkä se uskoon tuleminen minulla sitten on ollut niin vahva kokemus, että koskaan en sen jälkeen ole epäillyt Jumalan olemassa oloa.
Uskon että Hän on kanssani elämäni jokaisessa vaiheessa, myös silloinkin nuorena kun kielsin Hänet, ja luulin, ettei Häntä ole edes olemassa.
Nyt uskoni on sellaista vakaata vanhenevan ihmisen uskoa. Oikeastaan lisänä on entistä enemmän kuvioihin tullut taivasikävää, sellaista kuin siinä Kirkossa laulussa sanotaan "Isä, minä tahtoisin jo kotiin, minua väsyttää".
Kiitos Evitalle ihanasta todistuksesta!
Kiinnitin huomiota yhteen lauseeseen kirjoituksessasi:
"Sitä vain joskus ihmettelen kun jotkut sanovat uskoon tulonsa jälkeenkin, että epäilevät."
On tietysti kaikin puolin hyvä, ettet ole joutunut epäilysten ristiaallokkoon. Sellaisia hengen kiusauksia monet meistä kuitenkin kokevat. Uskonelämä on voinut olla hyvinkin "vahvaa" ja luottavaista, mutta suurten koettelemusten keskellä mieleen saattaa nousta kysymys, miksi Jumala ei enää vastaa minun rukouksiini, eikö Hän enää rakasta minua ja pidä minusta huolta.
Vuorisaarnassa Jeesus kuvaa kahta rakentajaa, joista toinen rakentaa pelastuksen kalliolle ja toinen kadotuksen hiekalle. Molempia taloja kohtaavat samat koettelemukset. Yleisesti niiden ymmärretään tarkoittavan seuraavia asioita: rankkasade - äkillinen elämänmuutos (sairaus, työttömyys, avioero, vakava loukkaantuminen jne), tulvavedet - maailmallisuus (halu palata entiseen elämäntyyliin, maallistua mieleltä ja ottaa etäisyyttä Jeesukseen) ja tuulet (hengen kiusaukset meidän mielessämme, tunto siitä, että Jumala ei enää kuule ja vastaa rukouksiini eikä auta minua).
Olet kertomasi mukaan kokenut monia menetyksiä, haaksirikonkin. Näyttää siltä, että elämässäsi on ollut moniakin rankkasadekuuroja. Kullekin meille tulee eteen koettelemuksia, toisille tuota ja muilla taas tätä lajia. On muistettava, ettei epäilys ole suinkaan samaa kuin epäusko. Äitinsä kohdusta saakka Pyhän Hengen koskettama Johannes Kastaja oli Jeesusta kastessaan nähnyt Pyhän Hengen laskeutuvan Jeesuksen päälle ja kuullut Jumalan puhuvan. Suullansa hän tunnusti kohdanneensi Messiaan. Kaikesta siitä huolimatta hän vankilaan jouduttuaan sai kokea epäilysten tuulten puhaltavan. Hän teki sen ainoan, oikean ratkaisun - hän halusi saada vahvistusta Jeesukselta.
Luuk. 7:19 "ja lähetti heidät kysymään Herralta: "Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?"
Jeesus vastasi Johannekselle:
"Niin hän vastasi ja sanoi heille: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: sokeat saavat näkönsä, rammat kävelevät, pitaliset puhdistuvat, kuurot kuulevat, kuolleet herätetään, köyhille julistetaan evankeliumia.
Ja autuas on se, joka ei loukkaannu minuun."
Varmaan Johannes Kastaja koki olevansa hyvin köyhä viruessaan vankilassa. Pidän erityisesti Jeesuksen sanoista viestin lopussa. Autuas, Jumalan omakseen hyväksymä, on se, joka uskoo Jeesukseen silloinkin, kun kärsimykset tulevat vastoin toiveitamma ja rukoustamme elämäämme.
Epäilys kuuluu tai voi kuulua uskon elämään, ja onkin lohduttavaa, että vaikka epäilisi, on silti Jumalan oma. Että ei ole yhtään sen huonompi uskova, vaikka epäileekin. On toki todella hienoa, jos ihminen voi olla niin varma kaikesta että ei koskaan epäile. Toisaalta, en usko, että on uskovaa joka ei epäilisi edes kerran elämänsä aikana. Saatanahan kiusaa kristittyjä.
Itse epäilen aika paljonkin välillä Jumalan olemassaoloa, mutta aina mä kuitenkin päädyn siihen, että Jumala on olemassa :). Jumala on auttanu mua mielenterveysongelmissa, kouluvaikeuksissa, ja muissa vaikeissa asioissa, mistä en olisi yksin selvinnyt. Sain juuri astmatestin tulokset ja ei ollu astmaa ja lääkäri jopa suositteli pitää koiramme mille olen allerginen. Olen todella kiitollinen Jumalalle kaikesta. Nytkin kun elän kiusauksien keskellä, olen rukoillut Jumalalta vahvistusta uskoon ja että en lankeaisi niihin synteihin.
Kun kielsin uskon, alko mun elämä menee päin per**tä. Tuli koulun kans ongelmii ja sit mielenterveysongelmii tms. Epäilin Jumalanolemassaoloo varmaa ainaki puol vuotta. Ja viime kesänä tulin uskoon. Nyt luotan Jumalaan ja sen myötä asiat on alkanu järjestyy. Rukoilen joka ilta ja kuuntelen joka pv pikkusaarnan ja piän uskoo yllä. Jos on vaikeeta niin Jumala auttaa. Jos ei auta niii OK, se on Jumalan tahto ja ihmisen on tyydyttävä kohtaloonsa. Kuitenkin Jeesus on niin lämminsydäminen, että kun ihminen on aivan ojassa esim ihminen toivottomana tulee Jeesuksen luo niin kyllä Jeesus ottaa KAIKKI avosylin vastaan. Toisin kuin vanhoillislestadiolaiset opettavat ettei kaikki saa uskoa. Tai tätä niiden ns vanhoillislestauskoa.
Raamatun mukaan usko tulee kuulemisesta, mutta kuulelminen tulee Kristuksen julistamisen myötä, ja tämä on sitä uskoa, jonka Jumalan Elävän Sanan kohtaaminen synnytää ja se siltää Jumalan rakkauden ja armon paljastettuna Kristuksessa, ja hänen julistamisensa myötä synnyttää kuulemisen seurauksena ihmisessä sydämen uskoa: Room.10:17.
"Entä ne ajat, jolloin Jumala tuntuu vaikenevan, meillä ei ole paikkaa seurakunnassa tai polkumme vie pimeään laaksoon – sairaudet, työttömyys, jonkun läheisen kuolema, puolison päihdeongelma, henkinen tai fyysinen väkivalta, mielenterveytemme horjuu, palamme loppuun tai koemme vakavan mielenterveyden ongelman, avioero tai luotettava ystävämme pettää meidät. Onko niin, että uskomme hyvään Jumalaan on luottamusta siihen, että Taivaan Isä aina johdattaa meitä niin hyvin ja suurenmoisesti, että me saamme iloita aina iloita siitä? Kun suuret koettelemukset kohtaavat meitä, rohkenemmeko tunnustaa, että itse asiassa olemme pettyneet Jeesukseen – siihen kuvaan Jeesuksesta, mikä meillä hyvinä aikoina oli?"
Tässä on iso asia, tai oikeastaan kaksikin. Ensin ne ajat kun tuntuu, että Jumala vaikenee ja toiseksi kaikki elämässä vastaan tulevat koittelemukset.
Kristillisen mystiikan piirissä puhutaan siitä, että Jumala voi viedä ihmisen hengelliseen yöhön. Se on vaihe, jossa ihmisestä tuntuu kuin Jumala olisi kokonaan poissa. Mikään ei puhuttele ja on ikään kuin hengellisesti tyhjä. Kristillisten mystikoiden mukaan tämä on yksi vaihe matkalla kohti Jumalan parempaa tuntemista. Hengellinen yö ikään kuin riisuu ihmisen jumalakuvan turhasta sälästä. Samalla kuivuus myös ohjaa näkemään sitä, mitä todella tarvitsee. Poissaolon kautta tulee tietoisemmaksi siitä, miten tarvitsee Jumalaa.
(Owe Wikströmin kirja Häikäisevä Pimeys on erittäin suositeltava esimerkiksi tähän teemaan liittyen.)
Toinen teema sitten, kärsimys. Entä kun elämä kristittynä ei olekaan helppoa ja Jumala ei tasoitakaan tietä edeltä? Olen vuoden verran fanittanut Juhani Rekolaa, joka on kärsimykseenkin liittyen tehnyt muutaman hienon huomautuksen.
Suhteessa kärsimykseen mennään helposti kahdella tavalla metsään. Ensimmäinen on se, että odotetaan Jumalan ratkaisevan kaikki ongelmat. Jumalasta tulee automaatti jolle siirretään kaikki vastuu. Toinen tapa mennä metsään on se, että kärsimyksessä aletaan piehtaroida. Ihmisen osaksi nähdään kärsiminen, josta vain on jotenkin selvittävä. Kärsimys jalostaa -henkisesti taivalletaan kohti taivaan riemua.
Sen sijaan Rekola sanoo hienosti:
"Risti, jota rakastetaan ei ole enää risti. Ristiä ei oteta. Ristiä ei valita. Risti annetaan pakolla kannettavaksi. Siksi se onkin risti ja vain siksi. Kärsimykseen ei sellaisenaan sisälly mitään arvoa. On aivan sama, kivitetäänkö ihminen kuoliaaksi kultakimpaleilla vai kivilohkareilla. (,,,) Ei saa puhua siitä, että kärsimys jalostaa tai kirkastaa. Sitä se ei koskaan tee. Vain ihminen voi ehdä jotain kärsimykselle - Jumalan avulla.
(Ruusumaaantaista pääsiäisaamuun)
Kristittynä elämisen pitäisi olla Kristuksen seuraamista - ota ristisi ja käy. Mutta Kristuksen tie on kärsimystie. Jeesuksen elämä johti kohti kärsimystä. Ei voi sanoa, että kärsimys jalostaa eikä sitä pidä ihannoida. Mutta kuitenkin kärsimys voi johtaa johonkin yllättävään ja johonkin suurempaan, mitä muuten ei voisi saavuttaa. Mutta jos niin käykin, niin voi sanoa vain jälkiviisaudella. Kärsimyksen ollessa akuuttia ainoa tehtävä voi olla yrittää lievittää sitä.
Vilppu H.
pappi
Ihan hyviä ajatuksia. Toisaalta joskus mietin, onko länsimaissa kärsimys lieventynyt niin paljon, että ei ole tarvinnut huutaa avuksi Jumalaa.
Kuvitellaan nyt jotain keskiajan ihmisen elämääkin. Sehän oli kärsimystä alusta loppuun ja elämä aika lyhyt. Nyt kun hammasta särkee, lähdemme kiireesti hammaslääkärille tai otamme särkytabletin pahimpaan hätään. Nälkä meillä ei ole, paitsi köyhemmillä ja ehkä aliravituilla vanhainkodeissa. Vesi on puhdasta. Kaikki on itsestään selvää. Toki meillä on sitten muut kärsimykset. Olen oikeastaan aika tyytyväinen, ettei Jumala kovin helpolla ole päästänyt. Voisin hyvinkin ylpeä, Jumalasta täysin riippumaton ihminen, joka ylpeilisin sillä, että minä en usko satulolentoihin.
En tiedä onko kysymys niin paljon kärsimyksen lieventymisestä (mikä on hyvä asia) vaan siitä, että länsimaissa ihmiset ovat pitkälle etääntyneet kuolemasta. Kuolemaa kohtaa enää harvoin muuten kuin silloin, jos aivan läheinen ihminen kuolee.
Aikaisempina vuosisatoina kuolema oli enemmän läsnä ihmisten elämässä, elämän rajallisuus oli paljon kouriintuntuvampaa ja se puolestaan ohjasi pohtimaan enemmän Jumalaa.
Nykyajassa länsimaissa ihmisten kärsimys on muuttunut. Siitä on tullut yksityisempää. Aikaisemmin kärsimys saattoi olla avoimemmin nähtävissä, oli kyse sitten nälästä, sairauksista tai kuolemasta. Nykyään kärsimyksen takana voi olla esimerkiksi mielenterveysongelmia, riippuvuus tai yksinäisyys. Näistä mikään ei välttämättä näy samalla tavalla ulospäin. Silti ihminen voi kärsiä paljon.
Vilppu H.
pappi
Luinkin jostain, että lapsia ja nuoria ei oteta enää hautajaisiin mukaan. Nuorenahan luulee muutenkin olevansa kuolematon.
Parahin Vilppu,
On tuo jotenkin koomista ajattelua, että kun asiat menevät hyvin ja olo on onnellinen, se on Jumalan ansiota ja palkintoa Jumalaan uskomisesta. Jumala silloin tasoittelee tietä (miltäköhän?) ja antaa kaikkea hyvää. Ja sitten kun asiat mevät ikävästi ja toiveiden vastaisesti, syynä on Jumalaan uskomattomuus tai ihmisen omat virheet. Silloin Jumala lakkaa ilmeisesti tietä tasoittamasta.
Eikös tässä ajattelussa ja logiikassa mikään tunnu olevan pielessä.
Minulla oli monta vuotta sitten kokemus, jossa aivan kuin videokuva olisi pysähtynyt
ja olisi otettu yksittäinen valokuva ympäristöstäni. Tuo valokuva jäi mieleeni
ja muistan sen vielä vuosienkin jälkeen. Kokemuksena se tuntui jonkinlaiselta
voimakkaalta ahaa-elämykseltä. Kyseessä ei siis ollut pelkkä kuva vaan siihen liittyi
myös merkityskin.