Hurmahenkisyys ei olekaan mikään ihan pieni ongelma nykyaikana. Jo Luther tunsi hurmahenkisyyden ja alkukirkon aikoina jo on ollut monenlaisia hurmahenkisiä lahkoja ja uskoja joita ihmiset ovat seuranneet.
Olen aina ihmetellyt että mikä saa ihmiset tuomaan uskontoon hurmahenkisyyden kun tuttu, turvallinen isien usko jota kirkossamme aina on opetettu, on luonut jo sukupolvien ajan perustan yksinkertaiselle, turvalliselle ja Raamatun mukaiselle uskolle.
Hurmahenkiä näyttää vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Ei maltetakaan enää pysyä uskomisessa ilman näkemistä, vaan tavoitellaan, kuvitellaan ja nykyään joissain piireissä jopa ihan tehtaillaan erilaisia kokemuskristillisiä tunnetiloja. Tähän keinoina monotonista, jatkuvaa suorastaan psykedeelistä "ylistämistä" tavalliselle yksinkertaiselle luterilaiselle jo suvivirsikin on mitä parhainta ylistämistä.
Minusta hurmahenkisissä uskoissa unohdetaan se että uskon tulee olla yksinkertaista ja lapsenomaista luottamista Taivaalliseen Isään ja uskomista evankeliumiin. Siinä pitäisi olla ihan riittämiin taivaan lapselle.
Kyllä minä silti ymmärrän mistä hurmahenkisyys juontaa ja miten se saa alkunsa: siihen joudutaan kun erotetaan Sana Hengestä. Sitten ollaan loputtomassa suossa erilaisine "korostuksineen" ja "kokemuksineen" joita ollaan ensin vaatimassa uskon merkkeinä itseltä, sitten toisilta.
Kokemuksilla tehdään uskomisesta ja armosta ehdollista, sidottua kokemiseen. Sanotaan ettei ole oikea usko ilman kokemisia.
Nämä ovat kieltämättä suorastaan pirullisia Raamatun vääristelijöitä kun oikein toden sanoo. Kun luotetaan yksin kirjoitettuun Sanaan, vältetään monet kaatumiset joita tämmöinen vauhtisokea nykyuskonto meille tarjoaa. Sitä mieltä olen yhä vankemmin.
Olen aina ihmetellyt että mikä saa ihmiset tuomaan uskontoon hurmahenkisyyden kun tuttu, turvallinen isien usko jota kirkossamme aina on opetettu, on luonut jo sukupolvien ajan perustan yksinkertaiselle, turvalliselle ja Raamatun mukaiselle uskolle.
Hurmahenkiä näyttää vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Ei maltetakaan enää pysyä uskomisessa ilman näkemistä, vaan tavoitellaan, kuvitellaan ja nykyään joissain piireissä jopa ihan tehtaillaan erilaisia kokemuskristillisiä tunnetiloja. Tähän keinoina monotonista, jatkuvaa suorastaan psykedeelistä "ylistämistä" tavalliselle yksinkertaiselle luterilaiselle jo suvivirsikin on mitä parhainta ylistämistä.
Minusta hurmahenkisissä uskoissa unohdetaan se että uskon tulee olla yksinkertaista ja lapsenomaista luottamista Taivaalliseen Isään ja uskomista evankeliumiin. Siinä pitäisi olla ihan riittämiin taivaan lapselle.
Kyllä minä silti ymmärrän mistä hurmahenkisyys juontaa ja miten se saa alkunsa: siihen joudutaan kun erotetaan Sana Hengestä. Sitten ollaan loputtomassa suossa erilaisine "korostuksineen" ja "kokemuksineen" joita ollaan ensin vaatimassa uskon merkkeinä itseltä, sitten toisilta.
Kokemuksilla tehdään uskomisesta ja armosta ehdollista, sidottua kokemiseen. Sanotaan ettei ole oikea usko ilman kokemisia.
Nämä ovat kieltämättä suorastaan pirullisia Raamatun vääristelijöitä kun oikein toden sanoo. Kun luotetaan yksin kirjoitettuun Sanaan, vältetään monet kaatumiset joita tämmöinen vauhtisokea nykyuskonto meille tarjoaa. Sitä mieltä olen yhä vankemmin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onko "hurmahenkisyyden" vaihtoehto se "hengetttömyys" mikä täyttää luterilaisen heimouskonnon muotouskovaisuuden uusilla messuillaan sekä liirumeilla ja laarumeillaan ?
Auts!
Toivottavasti ei.
En kuitenkaan puhuisi noin väheksyvästi liturgiasta ja messusta. Nehän ovat mitä parhain tapa viettää jumalanpalveluselämää, yksinkertaisten seurojen ja hartauksien lisäksi. En minä ainakaan kaipaa hartauselämääni mitään sirkusta.
Mutta eihän tällaista jumalanpalvelusirkusta enää mihinkään tavitakaan, vaan sitähän pyöritetään ympäri kirkkovuoden pakanuuden valekristillisessä muodoissa, eli siten tyydytetään uskonnollisen lihan tarpeita, itsevalituissa jumalanpalveluksissa, eli tavallaan siis kyseessä on sellainen uskonnollinen itsetyydytys jolla ei ole mitään arvoa Jumalan edessä: Kol.2:16-23.