Tästä oli nyt puhe tuolla ketjussa. Väite elää, että feminiinisyyteen kuuluu pehmeät asiat kuten empatia ja hoivaaminen ja maskuliinisuuteen kovat asiat kuten agressiivisuus ja tappeleminen.
Nämä ovat stereotyyppejä, jotka kumpuavat muutamista tosielämän ilmiöistä, mutta mielestäni tässä on väärinymmärrys, sillä olen sitä mieltä, että agressiivisuus ja empatia on suurelta osin persoonallisuustasolla. Persoonallisuus on mielestäni sukupuoleton. Me olemme persoonallisuus sukupuoli. Eli sukupuoli värittää lopputulosta.
Meillä voi olla hyvin feminiininen nainen. Hän voi vaikuttaa tiettynä hetkenä hellältä, ihanalta ja empaattiselta, mutta toisena hetkenä hän on valmis repimään silmät jonkun päästä. Onko hän siis feminiinen vai maskuliinen? Mielestäni hän on agressiivinen ja feminiinen, ei maskuliinen.
Meillä voi olla hyvin maskuliinen nainen, joka tykkää miehisistä asioista, pukeutuu huolettomasti, mutta ei tappele, itkee helposti ja on empaattinen kaikkia kohtaan aina.
Niin kuin mieheys antaa agressiiviselle persoonalle isot aseet, antaa naiseus aidosti empaattiselle ihmiselle hyvän aihion toimia, ja koska loput miehet ja naiset teeskentelevät olevansa kovaa ja pehmeää, meille tulee kuva, että maskuliinisuus on agressiivisuutta ja feminiinisyys on empaattisuutta.
Ei, ei, ei! Maskuliinisuus rationaalisuutta, uhrautuvuutta(altruismia, arvottomuuden tuntoa) ja halua dominoida, feminiinisyys on tunneajattelua, itsekkyyttä(passiivisuutta, omanarvontuntoa) ja halua hoivata (tuottaa onnellisuushormonia).
Nämä ovat siis ääripäät, joiden väliin me kaikki kuulumme. Todella maskuliininen mies ei välttämättä ole millään tavalla väkivaltainen tai uhkaava, mutta jos hänellä on ikävä persoonallisuus, se on kaikella tavalla ikävä yhdistelmä.
On asioita jotka helposti sekoittavat tätä soppaa. Esim. meillä voi olla dominoiva, rationaalinen ja uhrautuva naisjohtaja, joka tiukan paikan tulessa purskahtaa itkuun, ja sitten vedämme siitä johtopäätökset.
Naisille ei kuitenkaan ympäristö opeta, että itkeminen on äärimmäisen paha asia niin kuin miehille. "miehet ei itke". Miehet itkeekin piilossa. Mika Häkkinenkin menetti hermonsa ja itki, mutta aitojen takana. Luuli olevansa piilossa. Miehet itkevät kyllä.
Mikäasia johtuu sukupuolisesta kehityksestä kohdussa ja mikä pelkästään persoonasta ja voiko näitä erottaa toisistaan kun kerran miesten ja naisten aivot poikkeavat johdotuksiltaan. Mielestäni voi. Ja perusteluni on seuraava:
Vaikka me olemme silminnähden fyysisestikin joka solullamme miehiä ja naisia, on meille piirteitä joita ei voi yhdistää kumpaakaan sukupuoleen. Voit helposti erottaa samanlaiset piirteet niin siskon ja veljen naamoissa kuin persoonallisuuksissakin.
Minä pystyn helposti erottamaan omasta persoonastani ne piirteet, jotka ovat äidiltäni ja ne piirteet, jotka ovat isältäni. Molempien persoonaa on minussa. Minä en siis ole maskuliinisuuden hallitsema, vaan minä olen maskuliinisuuden värittämä. En tunne, että maskuliinisuuteni toisi minulla tippaakaan agressiivisuutta. Agressiivisimmat puoleni ovat äitini puolelta, diplomaattisimmat puoleni ovat isäni puolelta. Äitini onkin selvästi agressiivisempi kuin isäni.
Koittakaa tehdä itsetutkistelua asiasta. Mistä empatia tulee, mistä agressiivisuus tulee, tunnistatko niissä sukulaisiasi. Mitä maskuliinisuus ja feminiisyys oikeasti on. Miten ne esiintyvät omassa suvussasi. Millaisia ovat miehet äitisi puolella ja taas naiset isäsipuolella.
Nämä ovat stereotyyppejä, jotka kumpuavat muutamista tosielämän ilmiöistä, mutta mielestäni tässä on väärinymmärrys, sillä olen sitä mieltä, että agressiivisuus ja empatia on suurelta osin persoonallisuustasolla. Persoonallisuus on mielestäni sukupuoleton. Me olemme persoonallisuus sukupuoli. Eli sukupuoli värittää lopputulosta.
Meillä voi olla hyvin feminiininen nainen. Hän voi vaikuttaa tiettynä hetkenä hellältä, ihanalta ja empaattiselta, mutta toisena hetkenä hän on valmis repimään silmät jonkun päästä. Onko hän siis feminiinen vai maskuliinen? Mielestäni hän on agressiivinen ja feminiinen, ei maskuliinen.
Meillä voi olla hyvin maskuliinen nainen, joka tykkää miehisistä asioista, pukeutuu huolettomasti, mutta ei tappele, itkee helposti ja on empaattinen kaikkia kohtaan aina.
Niin kuin mieheys antaa agressiiviselle persoonalle isot aseet, antaa naiseus aidosti empaattiselle ihmiselle hyvän aihion toimia, ja koska loput miehet ja naiset teeskentelevät olevansa kovaa ja pehmeää, meille tulee kuva, että maskuliinisuus on agressiivisuutta ja feminiinisyys on empaattisuutta.
Ei, ei, ei! Maskuliinisuus rationaalisuutta, uhrautuvuutta(altruismia, arvottomuuden tuntoa) ja halua dominoida, feminiinisyys on tunneajattelua, itsekkyyttä(passiivisuutta, omanarvontuntoa) ja halua hoivata (tuottaa onnellisuushormonia).
Nämä ovat siis ääripäät, joiden väliin me kaikki kuulumme. Todella maskuliininen mies ei välttämättä ole millään tavalla väkivaltainen tai uhkaava, mutta jos hänellä on ikävä persoonallisuus, se on kaikella tavalla ikävä yhdistelmä.
On asioita jotka helposti sekoittavat tätä soppaa. Esim. meillä voi olla dominoiva, rationaalinen ja uhrautuva naisjohtaja, joka tiukan paikan tulessa purskahtaa itkuun, ja sitten vedämme siitä johtopäätökset.
Naisille ei kuitenkaan ympäristö opeta, että itkeminen on äärimmäisen paha asia niin kuin miehille. "miehet ei itke". Miehet itkeekin piilossa. Mika Häkkinenkin menetti hermonsa ja itki, mutta aitojen takana. Luuli olevansa piilossa. Miehet itkevät kyllä.
Mikäasia johtuu sukupuolisesta kehityksestä kohdussa ja mikä pelkästään persoonasta ja voiko näitä erottaa toisistaan kun kerran miesten ja naisten aivot poikkeavat johdotuksiltaan. Mielestäni voi. Ja perusteluni on seuraava:
Vaikka me olemme silminnähden fyysisestikin joka solullamme miehiä ja naisia, on meille piirteitä joita ei voi yhdistää kumpaakaan sukupuoleen. Voit helposti erottaa samanlaiset piirteet niin siskon ja veljen naamoissa kuin persoonallisuuksissakin.
Minä pystyn helposti erottamaan omasta persoonastani ne piirteet, jotka ovat äidiltäni ja ne piirteet, jotka ovat isältäni. Molempien persoonaa on minussa. Minä en siis ole maskuliinisuuden hallitsema, vaan minä olen maskuliinisuuden värittämä. En tunne, että maskuliinisuuteni toisi minulla tippaakaan agressiivisuutta. Agressiivisimmat puoleni ovat äitini puolelta, diplomaattisimmat puoleni ovat isäni puolelta. Äitini onkin selvästi agressiivisempi kuin isäni.
Koittakaa tehdä itsetutkistelua asiasta. Mistä empatia tulee, mistä agressiivisuus tulee, tunnistatko niissä sukulaisiasi. Mitä maskuliinisuus ja feminiisyys oikeasti on. Miten ne esiintyvät omassa suvussasi. Millaisia ovat miehet äitisi puolella ja taas naiset isäsipuolella.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olipa pohdiskelua. Luin aikoinaan Kaija Junkkarin kirjaa "Naiseksi joka olet" jossa tuota teemaa pohdittiin mielestäni aika hienosti, ja näkökulmasta joka ainakin mulle oli uusi. Jokaisessa ihmisessä on naisellinen ja maskuliininen puolensa, ja kokonaiseksi ihmiseksi tullaan nimenomaan niiden tiedostamisen, tuntemisen kautta. Tunteminen tässä yhteydessä tarkoittaa siis sanan koko merkitystä, tunne-elämää ja ns.rationaalista tiedostamista.
Voi olla tietty vaikeaa ns.ateistin tms. "pakanan" tarttua kristilliseen kirjallisuteen (oli mullekin joskus), mutta aika kauan eläneenä tullut huomaamaan ettei oikein missään muualla pohdita asioita sillä tasolla.