Tuota, onko normaalia, että minulta vaikka minulta kuoli juuri kaksi rakasta kissaani ja tärkeä pappani. En kuitenkaan osaa olla surullinen. En ole poissaoleva, en itke, en nuku huonosti, en kärsi masennuksesta, ei pelkoa muiden menetyksesta, ei voimattomuutta, eikä mitään muutakaan suruun liittyvää. Osaako joku siis sanoa, että vaikka kaikeke järjen mukaan minun kuuluisi olla surullinen, en vain osaa olla.
suruton
kaikki päättyy aikanaan
671
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Saatat olla vielä kipsissä, tavallaan jonkinlaisessa sokissa. Ehkä et ole sitten niin sillä tavalla kiintynyt noihin poismenneisiin.
Jos olisit rakastunut ja menettäisit hänet, tai oma lapsi kuolisi, suru olisi ihan erilainen.
Monesti suhde isovanhempiin ei ole niin psyykkisesti kiinteä. Myös eläinten kohdalla ei ole sellaista yhteyttä kuin rakkaan ihmisen kanssa.
Surun voimakkuuteen vaikuttaa paljon, millä tavalla on ollut kohteeseen kiintynyt.
Taitaapa olla trolli asialla. Aloittajan viesti on selkeästi provo, jota ei ole edes tarkoitettu vakavasti otettavaksi. Trolli suree sitä, ettei osaa surra.
Menisit pois kiusaamasta oikeasti surevia ihmisiä.
Samaa mieltä kuin trollallaa. Tunteeton sosiopaatti aloittajana. Kyllä hän se itse jo tietää.
Teksistä vain huomaa tahallisen virittelyn.
Sä olet ollut täällä jo kauan trollaamassa milloin minkäkin aiheen kanssa. Kannattaa pitää nyt pieni tauko.
Onkohan tämä se sama, joka jotain new age -kirjallisuutta lukee ja haukkuu läheisiään surevia ihmisiä suremisesta, he kun ovat vain itsekkäitä eivätkä oikeasti sure poismennyttä kuin omaa menetystään. Joku sosiopaatti tuollaisen kyllä täytyy olla.
et viitsisi leikkiä kuolemalla ja toisten surulla, please.
ihan sama kuka olet ja mitä mietit ja meinaat, mutta lopeta tuo. syitä en jaksa listata.
Valitan, en ole trolli. Se olisikin helpompaa, jos olisin. Mikään tunteetonkaan en ole. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten kuoli mummini, ja olin kuukausia hyvin masentunut. Ja tämä pappa on minulle vieläkin tärkeämpi. Muistan myös, kuinka vuosi sitten, kun olin 16, itkin koko illan vain sitä, että ihastukseni oli satuttanut jalkansa.
Mutta kuolema. En vain osaa surra sitä, vaikka yleensä olen todella surullinen, jos joku muukin on, vaikken tietäisi syytä.
Niin ja vaikka sanoin vähän aikaa sitten, on tapahtuneesta tainnut kulua jo lähes puoli vuotta. Elämäni on jatkunut kuten ennenkin. Uutta on vain se, että olen viime viikkoina ollut ahdistunut siitä, kuinka en osaa olla surullinen.