Rakkaani kuolema

En ole varmaan menettänyt kuoleman kautta noin läheistä, mutta eron kautta kuitenkin. Ei ole helppoa sekään, jos toisesta pitää, mutta kumppani kohtelee kuin kaatopaikalle kuskattavaa hylkytavaraa. On ikävä palata muistoihin, kun joskus on ollut tärkeä, mutta sitten vain toinen astuu paikalle ja sitä on vain tiellä.
Kyllä se suru ajan myötä muuttaa muotoaan ja elämä alkaa taas sujua. Jos on mahdollista, niin jaa tunteita toisten samaa kokeneiden kanssa ja mene sururyhmään, jos sellaisia paikkakunnalla järjestetään.

menen syksyllä kun sururyhmä aukee.Olen itsekin ajatellut että avioero olis kai ollut ainakin minulle vieläkin raskaampi kokemus,nähdä ja tietää rakkaani olevan toisen kanssa.Itken päivittäin hänen kuvansa edessä ja puhun murheitani,onkohan tämä normaalia käyttäytymistä puhua vain kuvalle. Sanon että kun olet siellä taivaan kodissa niin puhu siellä että tuo vaimoni elämä on raskasta yksin,jos hänelle annettaisiin matkakumppani vielä hetkesi rinnalle.Sinulle Keissa ,elämä jatkuu sinullakin päivä kerrallaan kaikkea hyvää ja valoisia aikoja elämääsi.

Minun mieheni kuolemasta tulee kahden päivän päästä kuluneeksi neljä kuukautta. Menin täysin shokkiin vaikka hän oli sairaalahoidossa ja kuolema joskus odotettavissa. En kuitenkaan odottanut sitä vielä tapahtuvaksi.
Järkytys on hirvittävä ja hänen kuolemisensa on vaikeaa uskoa ja ennen kaikkea hyväksyä.
Itken, kaipaan ja katselen rakkaani kuvia ihmetellen, että miten voi olla mahdollista, että häntä ei enää ole olemassa. En kerta kaikkiaan voi sitä hyväksyä. En ole päässyt vielä suremisen asteelle. Kaikki on hirvittävää, kun toisen kuolema on niin lopullista. Kaipaan rakastani aivan mielettömästi. Sydämeni on särkynyt.

2,5 tai 4 kk puolison kuolemasta on vähän. Siinä ajassa ei vielä kunnolla usko tapahtunutta edes todeksi. Sydän etsii ja etsii, vaikka järki tietää, ettei puoliso tule takaisin.

Oma puolisoni kuoli 9 vuotta sitten. Vieläkin tuntuu käsittämättömältä, ettei häntä ole. Mutta asian kanssa oppii elämään. Sitä ajattelee enää harvoin. Itkua ei tarvitse enää tuhertaa. Ilon hetkiä on usein, mutta ei koskaan niin kuin silloin ennen.

Suru laimenee ensimmäisen vuoden aikana, muistot kirkastuvat ja tuovat lohtua, elämä voittaa. Jotkut löytävät uuden rakkauden. Minun on paras kissan kanssa.

Mieheni kuolemasta on nyt n,1,5 vuotta.Hänellä todettiin syopä ja vain 2 kk diagnoosista,hän menehtyi.Alkuajoista muistan vain pätkiä.Suru oli musertava.Onneksi oli lapset ja ystävät,joille saatoin puhua samoja asioita loputtomiin.Sain pienen vihkosen,jossa kerrottiin surusta ja ihmettelin,kun siinä sanottiin,että kun ihminen kuolee,niin lähipiirissä sairastutaan jopa vakavasti.Olisiko niin,että suru laukaisee jonkinlaisen tilan,jossa elimistön puolustusmekanismi ei enää kunnolla toimi.Mieheni paras ystävä sairastui vakavasti ja minulla todettiin kesällä kaksi syöpää. Nyt on sitten vaikea erottaa,mikä osa surusta on mieheni poismenon ja mikä osa ystävän ja oman sairastumisen aiheuttamaa.Eli surutyö jatkuu..... Voimia Teille

Otan osaa suruunne. Puolison kuolema on usein yksi suurimpia kriisejä, mitä ihminen kohtaa.

Suru ja suruprosessi ottavat oman aikansa. Alussa aika menee helposti siihen, kun yrittää sisäistää tapahtuneen. Hiljalleen alkaa sitten rakentamaan elämää ilman toista ihmistä, vaikka se harvoin on helppoa.

Yksi vertaus minkä olen kuullut suremisesta on, että sureminen on kuin kiven vierittämistä pimeässä vuorta ylös. Raskasta ja vaivalloista, eikä tiedä kuinka kauan sitä vielä jatkuu. Luulen, että vertaus on kaikessa synkkyydessään aika osuva.

Jos mahdollista, yrittäkää löytää ihminen jonka kanssa voi puhua surusta ja esimerkiksi muistella yhdessä vainajaa. Raskainta on, jos jää aivan yksin surun kanssa. Jos lähipiirissä ei ole ketään kenen kanssa voi puhua, esimerkiksi seurakuntien työntekijöihin voi aina ottaa yhteyttä. Seurakunnat järjestävät myös sururyhmiä, joissa voi yhdessä toisten läheisensä menettäneiden kanssa käydä yhdessä surua lävitse.

Voimia ja lämpimiä ajatuksia teille jokaiselle. Toivottavasti suru vielä joku päivä hellittää.

Vilppu H.
pappi