Vampyyrin itsemurha

Minä olin kai joskus onnellinen.

Tai ainakin luulin olevani.

Voiko kukaan todella olla onnellinen? Mistä voi tietää millaista onni on? Jos onkin vain todella iloinen, mutta ei onnellinen? Mutta joskus, kuten nyt, toivon että voisin taas luulla olevani onnellinen.

Kumpa voisin luulla olevani edes jotain.

Lattia on kylmä vasten poskeani. Sähkölappu rätisee jossain pääni yläpuolella. Se meni rikki. Eillen kai. Tai tänään. Ehkä siitä on jo viikko. En muista.

Nousen ja koitan olla oksentamatta. Kurkkuun noussut paha maku ei ole mitään pääni sisäiseen olotilaan verrattuna.

Kuin olisin kuollut. Ehkä olenkin. Varmasti. Hautakivi jossa lukee minun nimeni. Sama nimi kuin isoäidillä. Ehkä se olikin isoäidin hauta. Ehkei arkku ollutkaan tyhjä kun se laskettiin, asukas karanneena yöhön. Ehkä se on isoäiti joka kuoli silloin. Milloin se oli?

Menen valokatkaisijalle ja painan sen alas. Lamppu lakkaa rätisemästä. On pimeää, muttei se haittaa. Osaan liikkua huoneessa. Asun siellä. Kai.

Vessassa on toimiva valo. Sytytän sen ja menen peilin luo. Aluksi näen vain vessan nuhjuiset tapetit. Sitten näen itseni. Ei kai täällä muitakaan ole?

Ja sitten taas muistan.

Joka päivä on samanlainen. Unhodusta ja muistamista. Pakenemista että unohtaisin. Jotta voisin taas muistaa.

Menen pois peilin luota ja sammutan valon. En minä sitä tarvitse.

Kadulla on kylmä. Katulamput valaisevat katuja ja talojen seiniä. Hiivin kuin varjo paikasta toiseen. Tahtomattanikin metsästän. Koko ajan. Aina.

Jotkut juovat teurasverta. Ostavat sitä kalliilla hinnalla. Se on pahaa, eläimellistä, mutta silläkin elää. Minäkin tein niin joskus.

Toiset juovat ihmisverta. Ei suoraan suonesta. Hankkivat sitä - mikä se paikka on - pankista. Niin. Hankkivat sitä laillisin keinoin. Niin. Minä tein niin joskus.

Ja ne harvat, kaavoihinsa kangistuneet, metsästävät kaduilla, niitä keitä kukaan ei kaipaa. Ei kukaan etsi valmiiksi näkymätöntä. Olen tehnyt niinkin.

En tiedä mitä kello on. Pitäisi kai tietää. Aurinko tappaa. En tiedä miksi. Melkein kaikki on meistä keksittyä, meillä on peilikuva ja varjo, eikä hopea häiritse, ei minua ainakaan. Mutta aurinko tappaa, enkä tiedä miksi. En kai koskaan ole hyväksynyt sitä mikä olen.

Isoäiti rakasti minua. Sanoi lemmikikseen. Kauanko siitä on? vuosi, kaksi, kaksisataa?

Aika jotenkin katoaa kun haluaa unohtaa.

Ei kai sillä ole mitään väliä. Ei enää. Tiedän kaltaisiani joilla on perhe. Jotka ovat onnellisia. Emme me elä ikuisesti, vain kauemmin. Riippuu kai hieman elintavoistakin.

Miten kauan siitä on kun viimeksi näin auringon?

En usko Jumalaan. En. Joten ei kai taivasta ja helvettiäkään ole olemassa. Ei. Ei. Mutta on jotain muuta.

Joskus minä näen unia, vaikka useimmat meistä eivät uneksi. Minä näen unia eläimistä tai ihmisistä. Niistä joiden pitäisi olla minä. Jotka minun pitäisi olla. Jos olisin kuollut kunnolla. Jos sieluni ei olisi jäänyt. Niin. Jos se olisi ollut vapaa.

Mutta se on veren kirous. Se pakottaa sielun jäämään vaikka se haluaisi mennä. Pakottaa syömään vaikka olento kiljuisi ja rimpuilisi ja se kaikki oksettaisi ja inhottaisi, se silti pakottaa puremaan, juomaan. Ja sielu itkee koska se ei saa mennä.

Niin. Niin sen täytyy olla.

Kuinka kirkas se valo onkaan. Se piirtää puunlatvat taivaanrantaan, saa ne liekkeihin. Se polttaa, polttaa minutkin. Melkein voisin huutaa.

Mutta se on kaunis. Niin kovin kaunis.

Luulen olevani onnellinen.