Sairausloman pitäminen masennusdiagnoosilla

Koska et ole mitenkään vielä tunnetasolla käsitellyt niitä syitä, jotka tuohon tilaan johti, et tule pärjäämään samassa suorituspaineessa kuin tähän asti. Sinun pitää tehdä täysremontti omassa ajattelussasi. Koetko, että ihmisarvosi on riippuvainen siitä kuinka aikaansaava ja tehokas olet? Oletko joutunut lapsuudessa lunastamaan vanhempien rakkautta suorittamalla ja pärjäämällä? Lue Mindfulnessista ja opettele päästämään irti pakkosuorittamisesta.

Kertomasi perusteella olet kokenut äärimmäisen pelottavan ja vahvan reaktion, kun pitkään kertynyt ahdistus on viimein läikkynyt yli. Sinuna pysähtyisin nyt kunnolla pohtimaan, miksi jouduit tuohon tilaan. Sinulla on selvästi kyky sanoittaa asioita ja analysoida kokemaasi - kannattaisikohan sinun kokeilla työstää asioita esim. terapiassa? Tuollaisen romahtamisen jälkeen olisi syytä antaa itselleen aikaa miettiä mennyttä ja sitä mikä johti tällaiseen kriisivaiheeseen.

Sinulla ei ole kiire minnekään. 6 viikkoa on pieni ajanjakso ihmisen elämässä ja oikeastaan aika lyhyt aika noin rankasta kokemuksesta toipumiseen. Minä olen ollut keskivaikean masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön takia sairauslomalla jo yli puoli vuotta. Minäkin pystyn harrastamaan liikuntaa kuten sinä ja tapaamaan ihmisiä, mutta työkykyinen en ole vieläkään.

Itsensä syyllistäminen on todella tuttua. Haluaisin ajatella että olen arvokas ihminen vaikka en tällä hetkellä pystykään täyttämään yhteiskunnan odotuksia, mutta välillä se on vaikeaa. Oma jaksaminen on kuitenkin niin tärkeää ja se pitää hoitaa kuntoon. Vasta sitten voin osallistua työelämään ja olemaan toivottavasti jotenkin hyödyksi yhteiskunnalle, jolta olen saanut todella paljon.

Ajattelit, että epätoivoiset mietteet, kuten itsemurha-ajatukset katoaisivat kemikaalein? Olet virittänyt itsellesi tietämättämäsi huomattavasti tuhoisamman pommin kuin mitä alkuperäiset ongelmasi olivat yhteensä.

Työpaikallasi tuskin tilanne on dramaattisesti muuttunut, joten eiköhän se stressi ja paine ala uudelleen jos menet nyt töihin. Tunnethan varmaan myös sanonnan "ei sota yhtä miestä kaipaa"? Kyllä ne siellä töissä pärjää sillä aikaa kun sinä hoidat itseäsi.

Suosittelisin myös terapian aloittamista, varsinkin kun työssäkäyvänä saatat olla siinä taloudellisessa tilanteessa että voit mennä suoraan yksityiselle. Tai kysy työterveydestä: ainakin omalla työpaikallani työterveyshuolto on järjestetty niin, että on mahdollisuus tavata psykologia tarvittaessa (muistaakseni enintään kolme käyntiä), ja kun kerran stressisi on ainakin osittain työperäistä, ehkä sinullakin on sama mahdollisuus.

Kiitos kaikille vastanneille hyvistä neuvoista ja kokemuksista. Olen toki miettinyt ja pohtinut miten tähän tilanteeseen jouduin, että lopulta kuppi meni nurin ja sain todella rajun stressireaktion. En viitsi kovin yksityiskohtaisesti asioitani tässä ruotia mutta suurimpia syitä ovat olleet kynttilän polttaminen molemmista päistä, en ole antanut itseni levätä, en ole kuunnellut itseäni ja olen keskittänyt voimavarani vääriin ja liian pinnallisiin asioihin. Viimeiset kymmenen vuotta olen vaan tehnyt töitä hullun lailla ja siinä sivussa ns. unohtanut itseni. Olen nyt varsinkin tämän saikun aikana miettinyt paljon, mitä ihan oikeasti elämältäni haluan. Yhteen johtopäätökseen olen ainakin päätynyt, nimittäin siihen, että henkinen mielenrauha ja tasapaino on se mikä on tärkeintä. Se, että on sinut oman itsensä ja tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Työni on melko vaativaa asiantuntijatyötä, missä pitää koko ajan olla skarppina ajatusten kanssa. Tätähän en ole ollut enää pitkään aikaan ja se on ahdistanut todella paljon. Työ on aina ollut minulle tärkeää ja itseni ilmaisun kanava, kun alkaa huomaamaan ettei kykene enää hoitamaan töitään kuin murto-osalla siitä tarmosta mitä aiemmin niin se on todella kova paikka. Tuntuu kuin olisi aivan kädetön ja toistaitoinen, ihan kuin ammattitaito ja kaikki kyvyt olisivat vaan hävinneet kuin tuhka tuuleen. Ei vaan kykene. Loppuajasta ennen tuota romahdusta meni monta työpäivää siihen, että vaan tuijotin näyttöpäätettä enkä saanut juuri mitään aikaiseksi. Pienempienkin hommien loppuunsaattaminen oli hirveiden ponnistusten takana. Viimeisistä päivistä ennen romahdusta en juuri muista mitään, lopulta sitten esimies passitti lääkärille, mistä olen hänelle kiitollinen.

Olen siitä onnekas, että pääsin asianmukaiseen hoitoon eli psykiatrille melko nopeasti, kiitos työpaikkani laajan työterveysvakuutuksen. Diagnoosin saaminen oli valtava helpotus. Lohduttavaa oli kuulla psykiatrin suusta, että en todellakaan ole mikään "poikkeustapaus" tai hullu, vaan vastaavat vaivat ovat itseasiassa todella yleisiä. Psykiatri myös vakuutti, että ei ammattitaito ja kyvyt minnekään ole kadonneet, vaan ne ovat nyt ns. telakalla kunnes saan itseni kuntoon. Aluksi anelin vain parin viikon saikkua mutta psykiatri ei suostunut kirjoittamaan kuukautta lyhyenpää sairauslomaa. Oli siinä kyllä ihan oikeassa, ei se pari viikkoa olisi riittänyt mihinkään, siinä ajassa lääkkeetkin alkavat vasta vaikuttamaan. Minulle lääkkeistä on ollut selkeästi apua, vaikka ne yksin eivät minua "paranna". Aionkin siis kiltisti syödä lääkkeitä niin kauan kun tarve vaatii.

Sen tiedostan, että jatkossa pitää todella paljon kiinnittää huomiota omaan jaksamiseen ettei vastaava kohtaus enää toistu. Jos alkaa tuntumaan, etten enää jaksa nykyistä stressaavaa työtahtia ja tulospainetta niin sitten pitää miettiä jotain muita hommia. En tässä vaiheessa heitä kuitenkaan vielä kirvestä kaivoon, työni on aina ollut stressaavaa ja olen kestänyt kovaa painettakin, mutta nyt vaan homma keitti yli johtuen monesta eri seikasta. Työstressi on siis vain yksi osatekijä henkiseen romahdukseeni. Mutta se mielenrauha ja tasapaino, siihen meinaan pyrkiä jatkossa. En enää ikinä halua takaisin siihen henkiseen helvettiin mitä elämäni oli ennen tuota romahdusta. Kaikki masennuksen oireet olivat selvästi esillä, olin mm. lähes täysin eristäytynyt ystävistäni, en jaksanut tavata/soitella oikeastaan kenellekään ja jos olin sopinut jotain tapaamisia niin peruin ne lähes poikkeuksetta jollakin verukkeella. Tämä ei ole normaalia käytöstä minulta, joka olen oikeasti todella sosiaalinen ihminen joka tykkää viettää aikaa ystävien kanssa. Kuolemaa ja itsemurhaa mietin päivittäin, mikä olisi helpoin tapa tappaa itsensä. Ihan tosissani ajattelin, että jos tämä tilanne ei tästä helpotu niin itsensä tappamisella pääsisi ainakin eroon kaikesta paskasta kertaheitolla. Näitä ajatuksia tulee siis edelleen välähdyksittäin mutta ajatukset eivät todellakaan enää ole niin synkkiä kuin vielä kuukausi sitten.

Nyt vaan vielä vähän arvon tuon kahden viikon lisäsaikun kanssa mutta vaakakuppi alkaa kallistua saikun puolelle. Pitää vaan luottaa lääkärin arvioon ja antaa itselle aikaa, tätä minulle hokevat kaikki läheisetkin. Kaiken sen kamalan ja pahan olon jälkeen olen varmaan ihan ansainnut, että vähän nautinkin olostani ja lepään kunnolla. Ja palaan sitten toipuneena takaisin töihin.

Samat kokemukset kuin ap:lla.
Itselläni meni vastaavanlaisesta tilanteesta toipumiseen 2,5 v.
Tuo "katkeaminen" kuitenkin vaikutti siten, että sain oikean elämäni ja tasapainoni takaisin.

Noudata lääkärien neuvoa, tuli sitä sairauslomaa sitten kuinka paljon tahansa.
Älä syyllistä itseäsi, vaan anna itsellesi aikaa. Olet sen ansainnut.

Lämmin voimahalaus ja kaikkea hyvää elämäästi.

Huhhuh. Totaalinen katkeaminen sitten tuli ja et todellakaan mene töihin takaisin, vaan annat itsellesi luvan sairastaa. Itselläni vastaava homma ja syyllisyys siitä, että kuukausi töistä pois oli hirveä. Takaisin oravanpyörään ja muutaman kuukauden jaksoin ja lähtötilanteeseen takaisin. Nyt yli vuoden sairaslomalla ja parantuminen edistynyt ehkä 5%.

Juolahti mieleeni, mitä teet työksesi? Teetkö itsenäistä työtä, oletko hoiva-alalla, asiakaspalvelussa vai mitä? Itse olen kolmekymppinen nainen, onnellinen elämä, päivän keventäjä, kaikkien kanssa toimeentuleva iloinen persoona, joka menee eteenpäin ja ei anna ongelmien lannistaa.

Kuin salama kirkkaalta taivaalta masennuin, keskivaikeaan masennukseen. Itsetuhoisia ajatuksia ei ole ollut, mutta kaikki muut oireet kylläkin ja enemmänkin. Olen hämmentynyt, sillä en ole ollut tilanteessa aiemmin, enkä osaa käsitellä sanaa"masennus" koska en tiedä miltä sen pitää tuntua. Olen ollut sairauslomalla kohta 2 kuukautta. Itsekin ressasin vielä vajaa kuukausi sitten meniskö töihin vai eikö menis (hoiva-ala). Huomasin kuitenkin heti muutoksia itsessäni, kun aloin ajatella työntekoa. Vetäydyin enemmän ja enemmän. Työterveyslääkärin lähetteellä pääsin siis psykiatrialle, käyn lääkärillä säännöllisesti, sekä joka viikko mthoitajalla. Lääkityksenä Valdoxan, unilääkkeitä meneekin jo ennestään.

Olo ei ole kohentunut,nyt varmaankin lääkkeenvaihdos edessä. Lääke vain pahensi tilaa annosnostosta huolimatta.. Kun antaa itselleen luvan levähtää, se onnistuu vielä- se parantuminen. Kun teet töitä, keho on "jännitystilassa" eikä pääse rauhoittumaan. Näin ollen myös mielikään ei rauhoitu. Sitäpaitsi, jos menet sairausloman aikana töihin, työtapaturma vakuutus ei korvaa, jos sattuu työtapaturma. Työnantajakin on typerä, jos hyväksyy töihinpaluusi s.loman aikana.

Unohda työt, anna itsesi levätä. Sitä minäkin kovasti yritän.

Sulla ei todellakaan ole kiire töihin. Noi itsemurha-ajatukset on eräänlainen mittari. Itse olen sairastanut vaikean masennuksen. Lääkkeiden aloitus lisäsi itsemurha-ajatuksia. Ne niinkuin vain tuli jostain, enkä meinannut päästä niistä eroon. Lääkityksen jatkuessa ne katosivat itsestään. Neljä viikkoa sairaslomaa masennuksessa on vähän. Masennus ei ole mikään flunssa. Jos sulla on hyvä olla ja olet liikkeellä, sun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä sairaslomalla. Mä itse pidin kiirettä sairaslomalta töihin, mutta meidän ihana työpaikkalääkäri ei päästänyt vaan laittoi lisää sairaslomaa, vaikka sanoin etten jaksaisi olla jouten. Sanoi että mun täytyy keskittyä hoitamaan kotia ja tavata ystäviä. Jälkeenpäin olin tosi tyytyväinen, koska sinä aikana mieliala kohosi entisestään. Kokonaisuudessa olin 3kk sairiksella. Pidä sitä sairaslomaa ja tee sitä mistä Sä eniten tykkäät. Lähde vaikka matkalle. Sun työnantaja haluaa tervehtyneen työntekijän takaisin. Ei mitään puolikuntoista. Tsemppiä sulle

Pidä itsestäsi huolta. Olen samaa mieltä muitten vastaajien kanssa. Jos menet puolikuntoisena töihin, olet kohta lähtöpisteessä. Ethän mene sairaanakaan (kuumeessa) töihin. Oma henkinen kunto on tärkeämpää, kuin mikään työ. Työn arvostus ei saa olla niin suurta, että se menee oman jaksamisen edelle. Sinä olet tärkeämpi.

Hei

Täällä on myös kohtalotoveri.
Väsyin työmäärään/ uuvuin /masennuin..
Uupuneena koin vielä traumaattisen tapahtuman ja murruin aivan täysin.

Olen ollut vuorotteluvapaalla kohta 9 kk ja 3kk on edessä. Tarvitsin kunnon irtioton töistä.
Parantelen itseäni, kuuntelen sisintä, annan aikaa, teen mitä jaksan/ mikä hyvältä tuntuu. On kyllä haasteellisia aikoja edelleenkin.

Ota rauhassa aikaa itsellesi, lepää ja anna armoa itsellesi.
Monet ovat kirjoittaneet hyvin ja ihania kirjoituksia. En siten toista samaa.

Lämpöisiä ajatuksia kaikille kohtalotovereille.
Kiitos teille, jotka tsemppaatte meitä uupuneita.

AP täällä hieman päivittelee kuulumisiaan! :-) Suurkiitos kaikille kommentteja lähettäneille!

Olen nyt palannut takaisin töihin tällä viikolla, reilun seitsemän viikon sairausloman jälkeen. Olo on täysin toinen kuin saikulle lähtiessä, eli lepo ja akkujen lataaminen tuli tarpeen. Myös omilla pohdinnoilla ja itseni sopivasti aktiivisena pitäminen varmasti auttoivat siihen, että nyt tunnen taas olevani työkykyinen ja enemmän ns. oma itseni. Lääkkeet ovat myös auttaneet, vaikka eivät ns. lopullinen ratkaisu olekaan. Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että töihin paluu ei pelottanut. Olin koko sairausloman ajan yhteydessä työpaikalle noin kerran viikossa ja kaikki työkaverit ovat ottaneet minut vastaan todella lämpimästi. Ovat aidosti iloisia että olen taas mukana remmissä. Silti tässä on vielä työsarkaa, pitää olla todella tarkkana etten aja itseäni uudelleen piippuun. Eilen alkoi taas tuntua, että koko viikko on ollut yhtä minuuttiaikataulussa elämistä ja levolle ei ole ollut tarpeeksi aikaa. Yritänkin kuulostella itseäni todella tarkkaan ja hidastaa tahtia/levätä jos alkaa työtahti ja muu touhuaminen mennä överiksi. Haluan pysyä työkykyisenä ja käydä töissä. On ihanaa huomata, ettei enää ajattele joka päivä itsensä tappamista, ne ajatukset ovat onneksi kadonneet! :-)

Otin muuten neuvosta vaarin erään tähän ketjuun kommentoineelta, eli lähdin matkalle! Varasin muutaman päivän kaupunkiloman ja vietin todella mukavan reissun toissa viikolla eräässä euroopan kauneimmista kaupungeista. Teki todella hyvää tuollainen irtiotto, suosittelen kaikille masentuneille joille riittää paukkuja vastaavaan! Nyt sitten mennään päivä kerrallaan, itseä kuulostellen ja armollisemmalla asenteella itseä kohtaan. Uskon vakaasti että masennuksesta ja loppuun palamisesta on mahdollista toipua ja jopa oppia kokemuksesta! :-)

Tsempit kaikille!