Eräässä Meksikon Meridassa, Yucatanissa lokakuussa vuonna 1929 kirjoitetussa kellastuneessa kirjeessä mainitaan mielenkiintoinen yksityiskohta Charles Lindbergin yksinlennosta Yhdysvalloista Managuaan:
”…Ja kuinka kaunis olikaan yhteensattuma: Samana päivänä laskeutui Lindberg Managuan lentokentälle amerikkalaisten sotakoneiden lentäessä yötä päivää tuoden kuolleitaan ja haavoittuneitaan Quilalin kaupungin (Pohjois-Nicaragua) taistelujen jälkeen: Managuan lentokentällä heitä oli henkilökohtaisesti nostamassa paareille Charles Lindberg". Atlantin yksin ylittänyt kuuluisuus oli samana päivänä laskeutunut Managuan kentälle "hyvän tahdon" lähettiläänä.
Lindberg sai omin silmin nähdä päättäväisyyteni hedelmät ja tämän vuoksi varmaankaan lentäjä ei maininnut Nicaraguaa matkaraportissaan", totesi eräs menninkäisen kokoinen, mutta chilipippurinen miehenkäppänä kirjeensä lopuksi.
Kuka olikaan tuo pippurinen ja pienikokoinen mies, jota on usein syystäkin verrattu Moosekseen ja Suomen Mannerheimiin?
VUOSI 1927:
"Entä Te? Kuka teistä on tehnyt kenraalin?", tiukkaa liberaalien kenraali Moncada noin viiden jalan mittaiselta, campesinolta vaikuttavalta mieheltä. "Minun mieheni, herra kenraali", vastaa Augusto Cesar Sandino nöyrästi jatkaen: "Olen vapaitten miesten kenraali."
Jo itsenäistymisestään lähtien Nicaraguan sisäpolitiikka on ollut aina vuoden 1979 vallankumoukseen saakka liberaalien ja konservatiivien veristen valtataistelujen sävyttämää. Liberaalipuolue oli aloittanut sisällissodan Atlantin rannikolla vallan kahvaa pitäviä konservatiiveja ja maan miehittänyttä Yhdysvaltain merijalkaväkeä vastaan vuonna 1926. Vapaitten miesten kenraali näki hetkensä koittaneen saadakseen amerikkalaismiehityksen loppumaan tuon sisällissodan seurauksena.
Sattumalta käteeni osunut kellastunut La Prensa-lehti otsikoi 8. maaliskuuta vuonna 1926 etusivullaan: "Tohtori Irias ja kenraali Moncada valmistelevat aseellista vallankaappausta Atlantin rannikolla." Niinpä Sandino liitti edellisen vuosisadan aikaisilla Krag-kivääreillä aseistetun joukkionsa liberaalien rinnalle aloittaakseen kuusivuotisen taistelunsa miehitystä vastaan.
Augusto Cesar Sandino syntyi Niquinohomon kylässä 18. toukokuuta vuonna 1895. Hänen äitinsä oli köyhä kahvinpoimija, Margarita Calderon. Isäksi osoittautui samaisen suurtilan isäntä, Don Gregorio Sandino. Koska Augusto oli eräs Don Gregorion syrjähyppyjen tulos, lapsi pantiin jopa aterioimaan palvelijoiden kanssa vaatimattomaan maalaiskeittiöön. Jo 9-vuotiaana poika joutui kokemaan elämän epäoikeudenmukaisuuden. Hänen sairaalloinen äitinsä ei pystynyt maksamaan palkkaennakkoaan, minkä vuoksi hänet nuoren poikansa kanssa suljettiin kurjaan vankilaan. Nuori Augusto sai omin silmin nähdä vertavuotavan äitinsä keskenmenon viheliäisessä ja ahtaassa vankisellissä.
Mutta Auguston nuoruus sai Raamatun Mooseksen piirteitä. Jouduttuaan selvittämään välejään puukoin ja puntaroin, Augusto joutui pakenemaan maasta jättäen henkihieveriin puukotetun Dagoberto Rivasin virumaan kylänsä kujalle. Todennäköisesti henkilöllisyytensä peittääkseen Augusto alkoi käyttää toisena etunimenään Césaria. Lukuisten historioitsijoiden mukaan hänen todellinen nimensä oli äitinsä mukaisesti Calderón Sandino Calderon. Käydessäni valtion yli 10-miljoonaisen asiakirjan täyttämässä arkistossa, pitkällisen etsiskelyn jälkeen löytyi miehen alkuperäinen syntymätodistus: Augusto Nicolás Sandino Calderón.
Kantapäänsä kautta mekaniikan hienoudet oppien Augusto työskenteli lukuisissa suuryhtiöissä Hondurasissa, Guatemalassa ja Meksikossa. Vuonna 1926 hän palasi salaa Nicaraguan vuorille aloittaen työskentelyn pohjoisamerikkalaisten omistuksessa olevan San Albinon kaivoksilla Nicaraguan pohjoisosissa. Varsin pian aktiivisen "ay-liikkeensä" seurauksena Augustolla oli koossa pienehkö, yhtiön työläisistä muodostettu osasto, jonka hän aseisti Hondurasin raja-alueen asekauppiailta omilla säästöillään ostamilla - jo museoon kuuluvilla – Krag-kivääreillä.
Ensimmäinen taistelu El Jicarossa - samalla ensimmäinen tappio - mutta vapaitten miesten kenraali ei lannistunut. Sandino jatkoi liberaalien kenraali Moncadan rinnalla omaa, erillistä sotaansa maan vuoristoisessa osassa saavuttaen merkittäviä voittoja. Menestyksellisten taistelujen aikana Sandino kutsutaan pikaisesti Moncadan esikuntaan toukokuussa vuonna 1927. Moncadan pääesikunta oli hyväksynyt pohjoisamerikkalaisen mister Simsonin antautumisehdot.
Vapaitten miesten kenraali palaa apeana Boacon kaupungin liepeille juuri valtaamalleen El Comunin vuorelle eristäytyen miehistään, sillä hän itki, ajatteli ja pohti yksin koko yön. Aamuauringon ensimmäisten säteiden valaistessa Segovian vuoriston huippuja Augusto Cesar Sandino levitti punamustan lippunsa, johon oli kirjoitettu Patria y libertad; Isänmaa ja vapaus. Mies oli päätöksensä tehnyt. Tuona yönä oli syntynyt eräs Nicaraguan tunnetuimmista lentävistä lauseista; todos menos uno, 'kaikki paitsi yksi'; kaikki antautuivat paitsi kenraali Sandino joukkoineen.
"Kuinka Teille pälkähtää päähän uhrata henkenne kansan hyväksi?", kysyi kenraali Moncada Sandinolta jatkaen: "Kansa ei siitä kiitä, tärkeintä on elää hyvin". Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin kenraali Jose Maria Moncada istuu tukevasti Nicaraguan presidentin jakkaralla.
Vapaitten miesten kenraali lähetti koteihinsa kaikki naimisissa olevat miehet. Hänelle jäi lopulta vain 30 campesinoa aloittaakseen vakaumuksensa mukaisen, tarvittaessa viimeiseen verenpisaraan asti ulottuvan oman sotansa: "Vapaa isänmaa tai kuolema! Sotansa kukoistusaikoina Sandinon armeijan miesmäärä oli peräti 6000 miestä, mitä Pohjois-Nicaraguan vuoriston hajautetussa sissisodankäynnissä on pidettävä melkoisena voimana.
Ei vihaa ilman rakkautta, ei sotaa ilman Erosta jousineen ja nuolineen. Kyllästyneenä sotilaan kylmään "morsiameen" - kivääriin - Sandinon mielessä alkoi hiipua toisenlaisia ajatuksia kuin pelkkä vuoristosodankäynti. Mutta annettakoon tuolloin noin joukkueen vahvuisen tynkäarmeijan komentajan kertoa jatkotapahtumista omin sanoin:
"Tunsin Blanca Arauzin, San Rafaelin del Norten kylän sähköttäjätytön jo ennestään. Hän oli erittäin sympaattinen tyttö, yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Yucapucan ylätasankojen hyytävä kylmyys oli napapiirin luokkaa, Tuolla alueella käydyn kolmen taistelun jälkeen olin pakotettu jättämään tuon tukikohdan ja keskittämään joukkoni San Rafael del Norten alueelle, josta ryhdyin suorittamaan uusia iskuja.
Meillä oli sähkötysyhteydet kaikkiin maakuntiin paitsi Jinotegaan. Majoitun esikuntani kanssa Blancan taloon, jossa myös sijaitsi lennätintoimisto. Päivät pitkät ja yöt kulutin istumalla Blancan työpöydän ääressä, sillä minulla oli ylen paljon viestitettävää ympäri maata. Niinpä rakastuin Blancaan ja hänestä tuli morsiameni…"
"Saman kuun kahdeksantenatoista (toukokuu 1927) täytin kolmekymmentäkaksi vuotta ja tuona samaisena päivänä solmin avioliiton Blancan kanssa San Rafael del Norten temppelissä. Kello kaksi usvaisena aamuyönä, kahdeksantenatoista päivänä, suuntasin kulkuni temppeliin Blancan, padrinojen ja lähiomaisten kanssa.
Kyläläisillä ei ollut pienintäkään aavistusta häämenoista. Vain vuorossa olevalle sotilasyksikköni päivystävälle upseerille ilmoitin etukäteen, ettei aiheuta toimenpiteitä, jos temppelin ovet ovat avoinna aamuyön tunteina.
Niinpä sovittuun aikaan kulkiessani temppeliä kohti yö oli hyytävän kylmä ja sumuinen. Totesimme temppelissä olleen kirkkaan valaistuksen. Hengitin suitsukkeiden ja sytytettyjen vahakynttilöiden tuoksua. Temppeliä koristavien kukkien ja hajuvesien tuoksu toi mieleeni lapsuuteni päivät. Pappi kutsui minut synninpäästöön, ripittäydyin. Tein sen vilpittömästi.
Padrinot ja minä - Blancan kanssa - polvistuimme alttarin ääreen. Blanca oli sonnustautunut valkoiseen asuun ja huntuun. Vyössäni roikkuivat aseeni ja olin pukeutunut gabardiiniseen kahvinruskeaan ratsastusunivormuun ja tummiin, pitkävartisiin saappaisiin. Seitsemän miestäni osallistui vihkimisseremoniaan.
Poistuimme temppelistä kadulle ja tunsin itseni uudestisyntyneeksi. Tunsin leijuvani ilmassa. Kirkon edessä odotti Kymmene satuloitua ratsua. Ne olivat päivystävän upseerin ja hänen apulaistensa hevoset. Eräässä kadunkulmassa odotteli lukuisia uskollisia sotilaitani, jotka onnittelivat meitä ohittaessamme ryhmän. Saavuttuamme Blancan taloon kuulimme kiväärien, pistoolien ja konekiväärien laukausten ryöppyjä. Ne olivat sotilaitteni ilonpurkausten osoituksia, joten en puuttunut tapahtumaan, vaikka se tehtiin vastoin ohjeita ja määräyksiäni. Kaikkialta kuului innostuksen huutoja ja saimme lukuisia onnitteluja...
Kahden päivän kuluttua jätin vaimoni tunkeutuakseni Segovian viidakkoon, jonne jäin taistelemaan isänmaani kunnian puolesta."
Kenraali Moncada joukkoineen riisuttiin aseista Puerto Cabezasin satamakaupungissa Atlantin rannalla. Aseet ampumatarvikkeineen heitettiin Karibianmereen. Eräänä yönä Sandino miehineen ja helmenkalastuksen parissa työskennelleiden miskito-intiaanien kanssa sukeltavat aseet meren pohjasta ocote-mäntylyhtyjen valaistessa operaatiota.
Pohjoisamerikkalaiselle sanomalehtimiehelle, Carleton Bealsille, myöntämässään haastattelussa Sandino täsmentää päätöksensä motiiveja: "Ensimmäinen tavoitteemme on "jenkkimarinojen" häätö Nicaraguan kamaralta. Toiseksi vaadimme puolueettoman presidentin asettamisen. Kolmas ehto on vapaat, muiden latinalaisamerikkalaisten maitten valvomat vaalit."
Samalla Sandino täsmensi, ettei hän henkilökohtaisesti tule hyväksymään mitään hallituksen julkista virkaa, ei eläkettä eikä minkäänlaisia lahjoja. Tarvittaessa hän elättää itsensä ja vaimonsa mekaanikon töillä taistelunsa päätyttyä.
"Rakastan oikeudenmukaisuutta ja sen saamiseksi tulen uhraamaan elämäni. Materiaaliset aarteet eivät minua henkilökohtaisesti kiinnosta; aarteet, joita minä tavoittelen, ovat henkisiä."
Eräässä Meksikosta lähettämässään kirjeessä Sandino kiteyttää sanomansa maailman lehdistölle ytimekkäästi: "Emme ole äärioikeistolaisia emmekä äärivasemmistolaisia; 'yhtenäinen rintama' on mottomme. Vain vuoristo ja Jumala ovat liittolaisemme." Niinpä Sandinon riveissä taisteli liberaalien lisäksi konservatiivisenkin puolueen miehiä, eräs jopa everstinä. Vastapainoksi on todettava hänen 4. toukokuuta 1929 allekirjoittaman päiväkäskyn mielenkiintoinen sisältö: Sandino oli ylentänyt El Salvadorin kansalaisen Augustin Farabundo Martin everstiksi. Mies oli maansa kommunistipuolueen johtaja! Sandino kuitenkin toteaa myöhemmin heidän eronneen poliittisista ideologisista erimielisyyksistään huolimatta hyvinä ystävinä. Farabundo Marti teloitettiin ampumalla El Salvadorissa vuonna 1932.
Varsin pian Sandinon joukoissa taisteli miehiä kaikista latinalaisen Amerikan maista paitsi Perusta. Joulukuussa vuonna 1927 amerikkalaiset tiedustelukoneet paljastavat Sandinon pääesikunnan El Chipoten vuorelta. Alkoi päiväkausia kestänyt pommitus. Alueelle lähetettiin heti satoja miehiä käsittävä amerikkalaisosasto, jonka johtajan toimi I Maailmansodan veteraani, kenraali Lejeune. Marinot valtaavat El Chipoten suhteellisen helposti, sillä Sandinon taisteluhaudoissa ja poteroissa odotteli zacate-heinästä tehty, ilmapommitusten runtelema, nukkearmeija sombreroineen, typerä, suorastaan ivallinen katse kasvoillaan. Tapausta seurasi pian El Bramaderon kuuluisa taistelu. Näiden tapahtumien jälkeen USA:n sota-arkistojen asiakirjat alkavat mainita Sandinon maantierosvon sijasta "guerillerona".
Mutta mitä tapahtui El Bramaderossa? Taistelu antaa erinomaisen kuvan Sandinon joukkojen suorastaan nerokkaasta taktiikasta. Väijytykset asetettiin vankan paikallistuntemuksen omaavien joukkojen määrittämiin strategisiin paikkoihin vuoriston tieurien varteen. Pääjoukko oli jaettu kolmeen osastoon, joka oli hajautettu kulku-uran varrelle. Muut kaksi osastoa sijaitsi erillään reservinä sulkien pakotien molempiin suuntiin. Näin keskimmäinen osasto suoritti itse väijytyksen ja muut yhtyivät taisteluun tulpaten pakotiet ahtaan tieuran varrella.
Mutta entisellä mekaanikolla oli "hienomekaaniset" kujeet. Taustalla - tulikatveessa – toimi sodan orpolapsista muodostettu "enkelikuoro", joka huutaen, kirkuen ja peltipurkein sekä paukkupommein piti kovaa meteliä. Taustameteli, vuorten seinämien heijastamien kaikujen tehostamana, antoi amerikkalaisille todellisuutta suuremman mielikuvan väijytysosaston suuruudesta.
Lisäksi Sandinolla oli kaupunkien, varuskuntien ja lentokenttien läheisyydessä ainoastaan tiedustelutehtävään tarkoitetut alueelliset joukot. Tämän vuoksi hän oli hyvin informoitu liki reaaliajassa jenkkien tai hallituksen joukkojen ja lentokoneiden liikkeistä. Sandino keskitti taistelunsa pääasiassa sadekausien ajoiksi, mikä oli omiaan vaikeuttamaan amerikkalaisjoukkojen siirtoja saviliejuisilla teillä.
Annettakoon itse Sandinon kertoa El Bramaderon väijytyksestä, josta hän lähetti tarkan selonteon hondurasilaiselle Froylan Turciokselle ja meksikolaiselle Emigdio Marabotolle; molemmat lehtimiehiä:
"Odottelimme 800 merirosvon (filibustero) muodostaman prikaatin siirtomarssia Yalista Condegaan. Pian saimme näkyviin iljettävän käärmeen lailla etenevän merirosvojen osaston. Konetuliaseemme tärisivät punahehkuisina ylikuumenemisesta. Jenkkiparat kaatuivat kuin heinäsirkat. Epätoivoisina he ampuivat umpimähkään. Monet kiipesivät puihin mätkähtäen maahan kuin kuolleet oravat. Heidän aseensa, Granadan kaupungin arkkipiispan siunaamat aseet, osoittautuivat täysin tehottomiksi."
Taistelu kesti liki kuusi tuntia. Sandinolla oli käytöissään kokonainen prikaati. Ratsuväellään hän tulppasi molemmat pakosuunnat. Kaiken huipuksi rutikuivaan sokeriruokopeltoon asemiin painautunut vihollinen joutui syttyneen pellon tulen saaliiksi.
"Paistettavan lihan käry täytti vuoristoilman. Joka tapauksessa he ovat veljiämme", mainitsee Sandino. Tämän vuoksi Sandinon miehet menivät sammuttamaan pellon ja pelastamaan jenkkien haavoittuneet tulen keskeltä.
Vapaitten miesten kenraalin mukaan amerikkalaistappiot olivat vähintään 600 merirosvoa. Sotahistorialle ominainen piirre on aina ollut omien tappioiden vähätteleminen tai salaaminen. Vastustajan tappiot - sitä vastoin - ovat aina osoittautuneet kalajuttujen kaltaisiksi. Sandinon pikkutarkan sotasaaliinluettelon valossa tuo tappioluku kuitenkin on hyvin lähellä todellisuutta.
Sandino mainitsee raportissaan kenraalinsa, Luis Espinozan, kuolleen ja eversti Carlos Quezadan haavoittuneen vaikeasti.
Kenraali Sandinoa ei kuitenkaan tule asettaa kullatulle jalustalle voittamattomien jumalolentojen joukkoon. Hän kärsi raskaita tappioita useissa taisteluissa - etenkin sotansa alkuvaiheessa. Suurimpana tappionaan Sandino piti välirikkoa hondurasilaisen lehtimiehen Froylain Turcioksen kanssa. Turcios oli saanut tietoonsa, että Sandino oli liberaali. Turcios oli Sandinon tärkein henkireikä suuren maailmaan.
Luulisi Sandinon käyttämän taktiikan seurauksena syntyneen melkoisen sotavankijoukon, mutta heitä ei huomioitu ennakolta muonavahvuuksiin. Sandinolle ei yksinkertaisesti jäänyt sota-vankeja: ”Kuollut miehittäjä oli paras miehittäjä.”
Sandinolle tarjottiin useasti antautumista. Jopa Yhdysvaltain hallitus antoi takuut, ettei häneen tulla soveltamaan kostotoimenpiteitä tai rangaistusvaatimuksia. Lopulta kenraali sai tarpeekseen kapteeni Hatfieldin uhkaavaan sävyyn esitettyjen antautumisvaatimuksien seurauksena. Kapinallisille annettiin 48 tuntia aikaa tulla luovuttamaan aseensa Ocotalin kaupunkiin.
"Hyvä, menemme luovuttamaan aseemme, mutta heidän on itse otettava ne kuolinkouristuksen takertamista käsistämme", totesi Augusto vihaisena. Hänellä oli vain 60 miestä, sillä valtaosa joukoista oli muissa tehtävissä maan pohjoisosissa, mutta kenraali lähti matkaan tietoisena, että Ocotalissa odotteli "400 merirosvoa ja 200 nicaragualaista luopiota. "Sandino kokosi pikaisesti alueen kaikki viidakkoveitsin aseistautuneet campesinot mukaansa luvaten heille sotasaaliin kokonaisuudessaan.
Viidentoista tunnin taistelujen seurauksena amerikkalaiset perääntyivät ja lähes koko kaupunki ryöstettiin ja tuhottiin.
Sandinon campesino-armeijan alituiset iskut amerikkalaisjoukkoja vastaan sekä
miehittäjänkaivoksien ja banaanitilojen järjestelmällinen tuhoaminen kuuden vuoden aikana asettivat "gringot" (= jenkki) ikävän totuuden eteen. Kuuden verisen vuoden jälkeen jenkit olivat saaneet tarpeekseen. Ylemmät tahot olivat tulleet Sandinon avuksi.
1929 maailmanlaajuinen taloudellinen kriisi kahvinhintojen romahtamisineen tuo Sandinon joukkoihin niin paljon lisää vapaaehtoisia, että kenraalin on lähdettävä etsimään lisää aseita Meksikosta. Samaan aikaan raju maanjäristys tuhoaa koko pääkaupungin vuonna 1931.
Pian USA:n presidenttikin toteaa Nicaraguan olevan lehmän, joka syö enemmän kuin tuottaa maitoa. Yhdysvaltain senaattorit alkavat julkisesti arvostella amerikkalaismiehityksen motiiveja: "Jos merijalkaväki on omistautunut taisteluun rosvoja vastaan, miksi he eivät sitä tee Chicagossa Al Caponea ja kasvanutta mafiaa vastaan?"
Amerikkalaissenaattorit alkoivat lopultakin "kypsyä". Vuoden 1930 marraskuun lopulla Sandinon kenraali Ortez valtaa Leonin lähellä sijaitsevan Telpanecan kaupungin. Samainen kenraali jatkoi järjestämällä koko sodan suurimman ilotulituksen uuden vuoden kunniaksi. Suuri amerikkalaisosasto surmattiin väijytyksessä Achuapan tiellä. Vain kaksi sotilasta pääsi pakoon.
Kenraali Sandino on melkoisella varmuudella maailman sotahistorian tuottoisin sotakampanjansa aikainen kynämies. Hänen satojen omakätisten kirjeiden joukosta löytyy muun muassa Yhdysvaltain presidentti, Herbert Clark Hooverille lähetetty pitkä kirje vuodelta 1929, jossa Sandino ei sorru alatyylin ilmaisuihin kertoakseen tilanteesta ja Nicaraguan kansan kärsimyksistä ja tunteista. Niinpä Sandino ei nimitä yhdysvaltalaisia halveksuvasti jenkki-filibusteroiksi, vaan hän on valinnut jenkki-merirosvoille lievemmän synonyymin "pirata". Kirjeestä huokuu syvä luottamus Jumalaan puhumattakaan isänmaallisuutta uhoavasta lainauksesta kansallisrunoilija, Ruben Darion, tuotannosta:
"Herra Hoover, Jos Teillä on silmät, ne nähkööt. Jos Teillä on korvat, ne kuulkoot. Edustan Armeijani kanssa kansalaistemme todellisia tunteita ja asenteita. Suurin osa nicaragualaisista, vaikkakaan he eivät kaikki ole osoittamassa aseillaan teitä, ovat henkisesti minun kanssani. En tunne kansanne asettamia materiaalisia resursseja. Teillä on kaikkea yllin kyllin, mutta teillä ei ole Jumalan tukea. Te olette nähneet nicaragualaisten veren vuodatuksen ja kyynelten tulvan Isänmaani hyväksi. Myös Te olette nähneet kansanne pukeutuvan surupukuun ja kyynelten vuodatukseen lukuisissa kodeissanne. Oi dollari, kirottu dollari...sinä olet puupistiäinen, joka nakertaa jenkki-imperialismin perustan, sinä sama dollari tulet aiheuttamaan oman romahduksesi. Täytyy päätyä lopputulokseen, että meitä on ajamassa oikeuden jumalallinen tuulenvire ja teitä pahantekijöitä rajuilma. Jatkaessanne Coolidgen ja Kellogin asettamia ulkopoliittisia päämääriä, tulette kohtaamaan Sandinon sitkeän vastarinnan."
Presidentti Hooverin rauhanneuvottelija, mister Henry Stimson lupasi joukkojensa vetäytyvän heti seuraavien presidentinvaalien jälkeen vuoden 1932 lopulla.
Mutta Sandino jatkoi riehumistaan. Amerikkalainen jättiyhtiö United Fruit Company
tuhottiin Puerto Cabezasissa. Amerikkalaiset sota-alukset puuttuivat peliin ja ilmavoimat alkoivat pommittaa satamakaupunkia. Sandino oli tapansa mukaan jo livahtanut - tällä kertaa Gracias a Dios-niemen kätköihin. Niemi sai nimensä Kolumbuksen neljännen matkan seurauksena osuttuaan ensi kertaa kolmeviikkoisen myrskyn jälkeen Nicaraguan kiinteälle maaperälle samaisella paikalla. Tähystäjä ei ilmoittanut tapansa mukaan maata tulleen näkyviin. Sen sijaan hän huusi: "Jumalan kiitos!"
Pian Sandino oli jo Managua-järven pohjoisrannalla San Fransisco de Carnicerossa pääkaupunkia vastapäätä. Samoihin aikoihin vallattiin strategisen tärkeä Raman kaupunki, mikä oli vuoriston ja suoperäisen viidakon vuoksi ainoa henkireikä Atlantin rannikolle.
Viimeisen amerikkalaisaluksen irrotettua Corinton sataman laiturista 1.tammikuuta vuonna 1933, kaksi kuukautta aikaisemmin valitulle presidentti Sacasalle ojennetaan kenraali Sandinon laatimat rauhantarjousehdot. Kolme viikkoa myöhemmin kenraali julistaa aselevon lentäen Managuaan neuvottelemaan presidentin kanssa.
22.helmikuuta Sandinon joukot luovuttavat aseensa San Rafael del Nortessa, paikassa jossa kenraali oli rakastunut 19-vuotiaaseen kylän lennätinaseman sähköttäjätyttöön, Blanca Arauziin.
Sandino osoitti rehellisyytensä ja lojaalisuutensa lupauksiensa ja tavoitteittensa saavuttamiseksi. Hänelle tarjottiin muun muassa presidentin sotilasdelegaatin virkaa Segovian maakunnassa. Sandinon kieltäydyttyä virka annettiin Sandinon kenraalille, Horacio Portocarreralle.
Yöllä 21.helmikuuta vuonna 1934 Augusto Sandino nousee autoon osallistuttuaan presidentti Sacasan tarjoamaan juhlaillalliseen. Samaan autoon astuvat hänen isänsä, ministeri Salvatierra sekä kenraalit Estrada ja Umanzor. Presidentti Sacasan kansalliskaarti, Guardia Nacional, pysäyttää auton Campo de Marten varuskunnan kohdalla. Matkustajat käsketään sotilaallisen tylysti astumaan ulos autosta. Ministeri Salvatierra ja Auguston isä erotetaan joukosta ja suljetaan vankilaan. Kenraalit ja Augusto Sandino jatkavat automatkaansa jonnekin pääkaupungin ulkopuolelle.
Vankisellissään Don Gregorio, kenraali Sandinon isä, kuullessaan kaukaisia laukauksia Managuan yössä toteaa ministeri Salvatierralle: "Jo ovat tappamassa häntä. Joka ryhtyy vapahtajaksi, kohtaa kuolemansa ristiinnaulittuna."
Todellisuudessa nuo laukaukset tulivat ministeri Salvatierran talosta, jossa Sandino oli isänsä ja veljensä kanssa majoittuneena. Lyhyen taistelun seurauksena saa surmansa Auguston veli, Sokrates. Sandinon kenraali Santos Lopez onnistuu pakenemaan haavoittuneena Managuan yön pimeyteen. Samanaikaisesti kenraali Sandinon ja hänen kahden kenraalinsa autokyyti jatkuu nykyisen Managuan lentokentän lähettyville.
Autot pysähtyvät edellisenä päivänä kaivetun kuopan lähettyville. Miehiltä riisutaan vaatteet, kellot ja sormukset, jotka seuraavana päivänä myydään Managuan markkinoilla.
Kansalliskaartin kuorma-auton valokeilassa kolme alastonta ihmisolentoa tuupertuu verissä päin maahan luotiryöppyjen kaatamina. Veren tahrimat ruumiit heitetään kylmäverisesti kuopan pohjalle. Yöllisen lapioinnin taustalla kuuluu vain yksinäisen sorococa-pöllön kutsuääni, jonka on uskottu jo muinaisista ajoista ennustavan kuolemaa. Haudan reunalla ei ollut kukaan kohottamassa punamustaa lippua teksteineen: Patria y Libertad.
Jälkipolvia on muistuttamassa tapahtumasta lentokentän pääsisäänkäynnin yläpuolella teksti: Aeropuerto Augusto Cesar Sandino.
"Tulemme kulkemaan kohti vapauden aurinkoa tai kohti kuolemaa. Jos kuolemme, aatteemme jää elämään, ja muut tulevat seuraamaan meitä."
Sandino hyökkäsi lukuisissa kirjeissään vuonna 1914 allekirjoitettua Bryan-Chamorro-sopimusta vastaan, joka takasi pohjoisamerikkalaisille oikeudet Nicaraguan halkaisevan kanavan rakentamiseksi. Kysymyksessä olikin itse asiassa amerikkalaisten törkeä petkutus. Kun heillä oli oikeudet Nicaraguan kanava-alueeseen, kukaan muu ei voi rakentaa jo juuri valmistuneen Panaman kanavan kilpailijaa.
Mutta aika hoitanee kanavaongelman. Maailman johtavat tutkijat ovat jo julkisesti esittäneet lopullisen ratkaisun tuohon pulmaan: "Ei ole salaisuus, että Väli-Amerikka tulee katoamaan maailmankartalta. Ajankohtaa tosin emme pysty ennustamaan."
Kenraali Sandinon teloittamisen taustahahmoiksi osoittautui kansalliskaartin johtaja, Anastasio Somoza. Samana päivänä hänen mainitaan pitäneen salaisen neuvottelun lähimpien upseereidensa kanssa sekä USA:n suurlähettilään kanssa. Jäljet johtivat "sylttytehtaalle". Sandinon kohtalo oli jo ennakolta sinetöity. Teloituksen seuraavana päivänä kansalliskaarti tunkeutuu Sandinon maatilalle surmaten yli 300 campesinoa.
Sandinon hauta on jäänyt "valtiosalaisuudeksi" aina näihin päiviin saakka, mikä merkinnee teloittajaryhmän vaientamista ikuisiksi ajoiksi (Jälkihuomautus: Näin ei kuitenkaan käynyt).
Kansainvälisenä ystävyyden ja rakkauden päivänä 14. helmikuuta vuonna 2002 haastateltiin televisiossa Managuassa asuvaa kenraali Sandinon ja Blancan avioliiton ainoata tytärtä, Blanca Segoviana Sandino Arauzia, joka kertoi pitkään vanhemmistaan. Useimmat kertomuksensa hän oli kuullut isoäidiltään, sillä kenraalin vaimo kuoli jo vuonna 1933 - viisi vuotta avioliiton solmimisen jälkeen. Augusto yritti pitää puheen vaimonsa haudalla, mutta siitä ei juuri tullut mitään kansalliskaartilaisten läsnä ollessa. Niinpä hän lopetti lyhyesti puheensa todeten, ettei hän voi purkaa tunteitaan sanoiksi noiden isänmaanpettureiden läsnä ollessa.
Haastattelussa tytär muisteli mummonsa kertomuksia kenraalin ensimmäistä yhteydenotosta San Rafael del Norten telegrafikonttoriin, kysellen tiukasti minkälaista väkeä siellä oli. Tyttären isoäiti oli luetellut puhelimessa koko suvun jäsenten kuuluvan tiettyyn puolueeseen. Sandino oli varsin yllättynyt isoäidin käyttäessä sähkötysaseman hoitajasta, Blancasta, persoonapronominin feminiinimuotoa; "ella", sillä sehän oli perinteisesti miesten ammattikuntaan kuuluva vastuullinen tehtävä.
Ottamatta henkilökohtaisesti kantaa kenraali Sandinon poliittiseen vakaumukseen, on kenties paikallaan siteerata erästä hänen henkilökohtaista kirjettään läheiselle ystävälleen vuonna 1927:
”Mi recordado amigo”:
"Näinä päivinä, jolloin isänmaan petturit lisääntyvät, minun on vaikea erottaa, ketkä ovat ystäviäni. Nicaraguan miehet ovat jakaantuneet kolmeen luokkaan:
1. Puritaaniset ja kunnialliset Liberaalit,
2. Kanaliberaalit (eli eunukit),
3. Isänmaan myyjät, toisin sanoen Konservatiivit.
Pyydän Teitä ilmoittamaan minulle, mihin näistä luokista Te kuulutte.
Isänmaa ja Vapaus.
A.C. Sandino
Kukaan ei kuitenkaan ole ryhtynyt avoimiin väittelyihin Sandinon poliittisesta ideologiasta, sillä etenkin viime vuosina koko Nicaraguan kansa – puolueväristä piittaamatta – on kouriintuntuvasti tunnistanut miehen koko kansansa suursankariksi.
Guadalupe Gómez-Sevilla
Käännös: Kimmo Lähteenoja
Lähdeaineisto: Sergio Ramírez Augusto C. Sandino: El pensamiento vivo
Sanomalehdet: La Prensa, El Nuevo Diario
Sandinon päiväkäskyt ja yksityiset kirjeet
”…Ja kuinka kaunis olikaan yhteensattuma: Samana päivänä laskeutui Lindberg Managuan lentokentälle amerikkalaisten sotakoneiden lentäessä yötä päivää tuoden kuolleitaan ja haavoittuneitaan Quilalin kaupungin (Pohjois-Nicaragua) taistelujen jälkeen: Managuan lentokentällä heitä oli henkilökohtaisesti nostamassa paareille Charles Lindberg". Atlantin yksin ylittänyt kuuluisuus oli samana päivänä laskeutunut Managuan kentälle "hyvän tahdon" lähettiläänä.
Lindberg sai omin silmin nähdä päättäväisyyteni hedelmät ja tämän vuoksi varmaankaan lentäjä ei maininnut Nicaraguaa matkaraportissaan", totesi eräs menninkäisen kokoinen, mutta chilipippurinen miehenkäppänä kirjeensä lopuksi.
Kuka olikaan tuo pippurinen ja pienikokoinen mies, jota on usein syystäkin verrattu Moosekseen ja Suomen Mannerheimiin?
VUOSI 1927:
"Entä Te? Kuka teistä on tehnyt kenraalin?", tiukkaa liberaalien kenraali Moncada noin viiden jalan mittaiselta, campesinolta vaikuttavalta mieheltä. "Minun mieheni, herra kenraali", vastaa Augusto Cesar Sandino nöyrästi jatkaen: "Olen vapaitten miesten kenraali."
Jo itsenäistymisestään lähtien Nicaraguan sisäpolitiikka on ollut aina vuoden 1979 vallankumoukseen saakka liberaalien ja konservatiivien veristen valtataistelujen sävyttämää. Liberaalipuolue oli aloittanut sisällissodan Atlantin rannikolla vallan kahvaa pitäviä konservatiiveja ja maan miehittänyttä Yhdysvaltain merijalkaväkeä vastaan vuonna 1926. Vapaitten miesten kenraali näki hetkensä koittaneen saadakseen amerikkalaismiehityksen loppumaan tuon sisällissodan seurauksena.
Sattumalta käteeni osunut kellastunut La Prensa-lehti otsikoi 8. maaliskuuta vuonna 1926 etusivullaan: "Tohtori Irias ja kenraali Moncada valmistelevat aseellista vallankaappausta Atlantin rannikolla." Niinpä Sandino liitti edellisen vuosisadan aikaisilla Krag-kivääreillä aseistetun joukkionsa liberaalien rinnalle aloittaakseen kuusivuotisen taistelunsa miehitystä vastaan.
Augusto Cesar Sandino syntyi Niquinohomon kylässä 18. toukokuuta vuonna 1895. Hänen äitinsä oli köyhä kahvinpoimija, Margarita Calderon. Isäksi osoittautui samaisen suurtilan isäntä, Don Gregorio Sandino. Koska Augusto oli eräs Don Gregorion syrjähyppyjen tulos, lapsi pantiin jopa aterioimaan palvelijoiden kanssa vaatimattomaan maalaiskeittiöön. Jo 9-vuotiaana poika joutui kokemaan elämän epäoikeudenmukaisuuden. Hänen sairaalloinen äitinsä ei pystynyt maksamaan palkkaennakkoaan, minkä vuoksi hänet nuoren poikansa kanssa suljettiin kurjaan vankilaan. Nuori Augusto sai omin silmin nähdä vertavuotavan äitinsä keskenmenon viheliäisessä ja ahtaassa vankisellissä.
Mutta Auguston nuoruus sai Raamatun Mooseksen piirteitä. Jouduttuaan selvittämään välejään puukoin ja puntaroin, Augusto joutui pakenemaan maasta jättäen henkihieveriin puukotetun Dagoberto Rivasin virumaan kylänsä kujalle. Todennäköisesti henkilöllisyytensä peittääkseen Augusto alkoi käyttää toisena etunimenään Césaria. Lukuisten historioitsijoiden mukaan hänen todellinen nimensä oli äitinsä mukaisesti Calderón Sandino Calderon. Käydessäni valtion yli 10-miljoonaisen asiakirjan täyttämässä arkistossa, pitkällisen etsiskelyn jälkeen löytyi miehen alkuperäinen syntymätodistus: Augusto Nicolás Sandino Calderón.
Kantapäänsä kautta mekaniikan hienoudet oppien Augusto työskenteli lukuisissa suuryhtiöissä Hondurasissa, Guatemalassa ja Meksikossa. Vuonna 1926 hän palasi salaa Nicaraguan vuorille aloittaen työskentelyn pohjoisamerikkalaisten omistuksessa olevan San Albinon kaivoksilla Nicaraguan pohjoisosissa. Varsin pian aktiivisen "ay-liikkeensä" seurauksena Augustolla oli koossa pienehkö, yhtiön työläisistä muodostettu osasto, jonka hän aseisti Hondurasin raja-alueen asekauppiailta omilla säästöillään ostamilla - jo museoon kuuluvilla – Krag-kivääreillä.
Ensimmäinen taistelu El Jicarossa - samalla ensimmäinen tappio - mutta vapaitten miesten kenraali ei lannistunut. Sandino jatkoi liberaalien kenraali Moncadan rinnalla omaa, erillistä sotaansa maan vuoristoisessa osassa saavuttaen merkittäviä voittoja. Menestyksellisten taistelujen aikana Sandino kutsutaan pikaisesti Moncadan esikuntaan toukokuussa vuonna 1927. Moncadan pääesikunta oli hyväksynyt pohjoisamerikkalaisen mister Simsonin antautumisehdot.
Vapaitten miesten kenraali palaa apeana Boacon kaupungin liepeille juuri valtaamalleen El Comunin vuorelle eristäytyen miehistään, sillä hän itki, ajatteli ja pohti yksin koko yön. Aamuauringon ensimmäisten säteiden valaistessa Segovian vuoriston huippuja Augusto Cesar Sandino levitti punamustan lippunsa, johon oli kirjoitettu Patria y libertad; Isänmaa ja vapaus. Mies oli päätöksensä tehnyt. Tuona yönä oli syntynyt eräs Nicaraguan tunnetuimmista lentävistä lauseista; todos menos uno, 'kaikki paitsi yksi'; kaikki antautuivat paitsi kenraali Sandino joukkoineen.
"Kuinka Teille pälkähtää päähän uhrata henkenne kansan hyväksi?", kysyi kenraali Moncada Sandinolta jatkaen: "Kansa ei siitä kiitä, tärkeintä on elää hyvin". Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin kenraali Jose Maria Moncada istuu tukevasti Nicaraguan presidentin jakkaralla.
Vapaitten miesten kenraali lähetti koteihinsa kaikki naimisissa olevat miehet. Hänelle jäi lopulta vain 30 campesinoa aloittaakseen vakaumuksensa mukaisen, tarvittaessa viimeiseen verenpisaraan asti ulottuvan oman sotansa: "Vapaa isänmaa tai kuolema! Sotansa kukoistusaikoina Sandinon armeijan miesmäärä oli peräti 6000 miestä, mitä Pohjois-Nicaraguan vuoriston hajautetussa sissisodankäynnissä on pidettävä melkoisena voimana.
Ei vihaa ilman rakkautta, ei sotaa ilman Erosta jousineen ja nuolineen. Kyllästyneenä sotilaan kylmään "morsiameen" - kivääriin - Sandinon mielessä alkoi hiipua toisenlaisia ajatuksia kuin pelkkä vuoristosodankäynti. Mutta annettakoon tuolloin noin joukkueen vahvuisen tynkäarmeijan komentajan kertoa jatkotapahtumista omin sanoin:
"Tunsin Blanca Arauzin, San Rafaelin del Norten kylän sähköttäjätytön jo ennestään. Hän oli erittäin sympaattinen tyttö, yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Yucapucan ylätasankojen hyytävä kylmyys oli napapiirin luokkaa, Tuolla alueella käydyn kolmen taistelun jälkeen olin pakotettu jättämään tuon tukikohdan ja keskittämään joukkoni San Rafael del Norten alueelle, josta ryhdyin suorittamaan uusia iskuja.
Meillä oli sähkötysyhteydet kaikkiin maakuntiin paitsi Jinotegaan. Majoitun esikuntani kanssa Blancan taloon, jossa myös sijaitsi lennätintoimisto. Päivät pitkät ja yöt kulutin istumalla Blancan työpöydän ääressä, sillä minulla oli ylen paljon viestitettävää ympäri maata. Niinpä rakastuin Blancaan ja hänestä tuli morsiameni…"
"Saman kuun kahdeksantenatoista (toukokuu 1927) täytin kolmekymmentäkaksi vuotta ja tuona samaisena päivänä solmin avioliiton Blancan kanssa San Rafael del Norten temppelissä. Kello kaksi usvaisena aamuyönä, kahdeksantenatoista päivänä, suuntasin kulkuni temppeliin Blancan, padrinojen ja lähiomaisten kanssa.
Kyläläisillä ei ollut pienintäkään aavistusta häämenoista. Vain vuorossa olevalle sotilasyksikköni päivystävälle upseerille ilmoitin etukäteen, ettei aiheuta toimenpiteitä, jos temppelin ovet ovat avoinna aamuyön tunteina.
Niinpä sovittuun aikaan kulkiessani temppeliä kohti yö oli hyytävän kylmä ja sumuinen. Totesimme temppelissä olleen kirkkaan valaistuksen. Hengitin suitsukkeiden ja sytytettyjen vahakynttilöiden tuoksua. Temppeliä koristavien kukkien ja hajuvesien tuoksu toi mieleeni lapsuuteni päivät. Pappi kutsui minut synninpäästöön, ripittäydyin. Tein sen vilpittömästi.
Padrinot ja minä - Blancan kanssa - polvistuimme alttarin ääreen. Blanca oli sonnustautunut valkoiseen asuun ja huntuun. Vyössäni roikkuivat aseeni ja olin pukeutunut gabardiiniseen kahvinruskeaan ratsastusunivormuun ja tummiin, pitkävartisiin saappaisiin. Seitsemän miestäni osallistui vihkimisseremoniaan.
Poistuimme temppelistä kadulle ja tunsin itseni uudestisyntyneeksi. Tunsin leijuvani ilmassa. Kirkon edessä odotti Kymmene satuloitua ratsua. Ne olivat päivystävän upseerin ja hänen apulaistensa hevoset. Eräässä kadunkulmassa odotteli lukuisia uskollisia sotilaitani, jotka onnittelivat meitä ohittaessamme ryhmän. Saavuttuamme Blancan taloon kuulimme kiväärien, pistoolien ja konekiväärien laukausten ryöppyjä. Ne olivat sotilaitteni ilonpurkausten osoituksia, joten en puuttunut tapahtumaan, vaikka se tehtiin vastoin ohjeita ja määräyksiäni. Kaikkialta kuului innostuksen huutoja ja saimme lukuisia onnitteluja...
Kahden päivän kuluttua jätin vaimoni tunkeutuakseni Segovian viidakkoon, jonne jäin taistelemaan isänmaani kunnian puolesta."
Kenraali Moncada joukkoineen riisuttiin aseista Puerto Cabezasin satamakaupungissa Atlantin rannalla. Aseet ampumatarvikkeineen heitettiin Karibianmereen. Eräänä yönä Sandino miehineen ja helmenkalastuksen parissa työskennelleiden miskito-intiaanien kanssa sukeltavat aseet meren pohjasta ocote-mäntylyhtyjen valaistessa operaatiota.
Pohjoisamerikkalaiselle sanomalehtimiehelle, Carleton Bealsille, myöntämässään haastattelussa Sandino täsmentää päätöksensä motiiveja: "Ensimmäinen tavoitteemme on "jenkkimarinojen" häätö Nicaraguan kamaralta. Toiseksi vaadimme puolueettoman presidentin asettamisen. Kolmas ehto on vapaat, muiden latinalaisamerikkalaisten maitten valvomat vaalit."
Samalla Sandino täsmensi, ettei hän henkilökohtaisesti tule hyväksymään mitään hallituksen julkista virkaa, ei eläkettä eikä minkäänlaisia lahjoja. Tarvittaessa hän elättää itsensä ja vaimonsa mekaanikon töillä taistelunsa päätyttyä.
"Rakastan oikeudenmukaisuutta ja sen saamiseksi tulen uhraamaan elämäni. Materiaaliset aarteet eivät minua henkilökohtaisesti kiinnosta; aarteet, joita minä tavoittelen, ovat henkisiä."
Eräässä Meksikosta lähettämässään kirjeessä Sandino kiteyttää sanomansa maailman lehdistölle ytimekkäästi: "Emme ole äärioikeistolaisia emmekä äärivasemmistolaisia; 'yhtenäinen rintama' on mottomme. Vain vuoristo ja Jumala ovat liittolaisemme." Niinpä Sandinon riveissä taisteli liberaalien lisäksi konservatiivisenkin puolueen miehiä, eräs jopa everstinä. Vastapainoksi on todettava hänen 4. toukokuuta 1929 allekirjoittaman päiväkäskyn mielenkiintoinen sisältö: Sandino oli ylentänyt El Salvadorin kansalaisen Augustin Farabundo Martin everstiksi. Mies oli maansa kommunistipuolueen johtaja! Sandino kuitenkin toteaa myöhemmin heidän eronneen poliittisista ideologisista erimielisyyksistään huolimatta hyvinä ystävinä. Farabundo Marti teloitettiin ampumalla El Salvadorissa vuonna 1932.
Varsin pian Sandinon joukoissa taisteli miehiä kaikista latinalaisen Amerikan maista paitsi Perusta. Joulukuussa vuonna 1927 amerikkalaiset tiedustelukoneet paljastavat Sandinon pääesikunnan El Chipoten vuorelta. Alkoi päiväkausia kestänyt pommitus. Alueelle lähetettiin heti satoja miehiä käsittävä amerikkalaisosasto, jonka johtajan toimi I Maailmansodan veteraani, kenraali Lejeune. Marinot valtaavat El Chipoten suhteellisen helposti, sillä Sandinon taisteluhaudoissa ja poteroissa odotteli zacate-heinästä tehty, ilmapommitusten runtelema, nukkearmeija sombreroineen, typerä, suorastaan ivallinen katse kasvoillaan. Tapausta seurasi pian El Bramaderon kuuluisa taistelu. Näiden tapahtumien jälkeen USA:n sota-arkistojen asiakirjat alkavat mainita Sandinon maantierosvon sijasta "guerillerona".
Mutta mitä tapahtui El Bramaderossa? Taistelu antaa erinomaisen kuvan Sandinon joukkojen suorastaan nerokkaasta taktiikasta. Väijytykset asetettiin vankan paikallistuntemuksen omaavien joukkojen määrittämiin strategisiin paikkoihin vuoriston tieurien varteen. Pääjoukko oli jaettu kolmeen osastoon, joka oli hajautettu kulku-uran varrelle. Muut kaksi osastoa sijaitsi erillään reservinä sulkien pakotien molempiin suuntiin. Näin keskimmäinen osasto suoritti itse väijytyksen ja muut yhtyivät taisteluun tulpaten pakotiet ahtaan tieuran varrella.
Mutta entisellä mekaanikolla oli "hienomekaaniset" kujeet. Taustalla - tulikatveessa – toimi sodan orpolapsista muodostettu "enkelikuoro", joka huutaen, kirkuen ja peltipurkein sekä paukkupommein piti kovaa meteliä. Taustameteli, vuorten seinämien heijastamien kaikujen tehostamana, antoi amerikkalaisille todellisuutta suuremman mielikuvan väijytysosaston suuruudesta.
Lisäksi Sandinolla oli kaupunkien, varuskuntien ja lentokenttien läheisyydessä ainoastaan tiedustelutehtävään tarkoitetut alueelliset joukot. Tämän vuoksi hän oli hyvin informoitu liki reaaliajassa jenkkien tai hallituksen joukkojen ja lentokoneiden liikkeistä. Sandino keskitti taistelunsa pääasiassa sadekausien ajoiksi, mikä oli omiaan vaikeuttamaan amerikkalaisjoukkojen siirtoja saviliejuisilla teillä.
Annettakoon itse Sandinon kertoa El Bramaderon väijytyksestä, josta hän lähetti tarkan selonteon hondurasilaiselle Froylan Turciokselle ja meksikolaiselle Emigdio Marabotolle; molemmat lehtimiehiä:
"Odottelimme 800 merirosvon (filibustero) muodostaman prikaatin siirtomarssia Yalista Condegaan. Pian saimme näkyviin iljettävän käärmeen lailla etenevän merirosvojen osaston. Konetuliaseemme tärisivät punahehkuisina ylikuumenemisesta. Jenkkiparat kaatuivat kuin heinäsirkat. Epätoivoisina he ampuivat umpimähkään. Monet kiipesivät puihin mätkähtäen maahan kuin kuolleet oravat. Heidän aseensa, Granadan kaupungin arkkipiispan siunaamat aseet, osoittautuivat täysin tehottomiksi."
Taistelu kesti liki kuusi tuntia. Sandinolla oli käytöissään kokonainen prikaati. Ratsuväellään hän tulppasi molemmat pakosuunnat. Kaiken huipuksi rutikuivaan sokeriruokopeltoon asemiin painautunut vihollinen joutui syttyneen pellon tulen saaliiksi.
"Paistettavan lihan käry täytti vuoristoilman. Joka tapauksessa he ovat veljiämme", mainitsee Sandino. Tämän vuoksi Sandinon miehet menivät sammuttamaan pellon ja pelastamaan jenkkien haavoittuneet tulen keskeltä.
Vapaitten miesten kenraalin mukaan amerikkalaistappiot olivat vähintään 600 merirosvoa. Sotahistorialle ominainen piirre on aina ollut omien tappioiden vähätteleminen tai salaaminen. Vastustajan tappiot - sitä vastoin - ovat aina osoittautuneet kalajuttujen kaltaisiksi. Sandinon pikkutarkan sotasaaliinluettelon valossa tuo tappioluku kuitenkin on hyvin lähellä todellisuutta.
Sandino mainitsee raportissaan kenraalinsa, Luis Espinozan, kuolleen ja eversti Carlos Quezadan haavoittuneen vaikeasti.
Kenraali Sandinoa ei kuitenkaan tule asettaa kullatulle jalustalle voittamattomien jumalolentojen joukkoon. Hän kärsi raskaita tappioita useissa taisteluissa - etenkin sotansa alkuvaiheessa. Suurimpana tappionaan Sandino piti välirikkoa hondurasilaisen lehtimiehen Froylain Turcioksen kanssa. Turcios oli saanut tietoonsa, että Sandino oli liberaali. Turcios oli Sandinon tärkein henkireikä suuren maailmaan.
Luulisi Sandinon käyttämän taktiikan seurauksena syntyneen melkoisen sotavankijoukon, mutta heitä ei huomioitu ennakolta muonavahvuuksiin. Sandinolle ei yksinkertaisesti jäänyt sota-vankeja: ”Kuollut miehittäjä oli paras miehittäjä.”
Sandinolle tarjottiin useasti antautumista. Jopa Yhdysvaltain hallitus antoi takuut, ettei häneen tulla soveltamaan kostotoimenpiteitä tai rangaistusvaatimuksia. Lopulta kenraali sai tarpeekseen kapteeni Hatfieldin uhkaavaan sävyyn esitettyjen antautumisvaatimuksien seurauksena. Kapinallisille annettiin 48 tuntia aikaa tulla luovuttamaan aseensa Ocotalin kaupunkiin.
"Hyvä, menemme luovuttamaan aseemme, mutta heidän on itse otettava ne kuolinkouristuksen takertamista käsistämme", totesi Augusto vihaisena. Hänellä oli vain 60 miestä, sillä valtaosa joukoista oli muissa tehtävissä maan pohjoisosissa, mutta kenraali lähti matkaan tietoisena, että Ocotalissa odotteli "400 merirosvoa ja 200 nicaragualaista luopiota. "Sandino kokosi pikaisesti alueen kaikki viidakkoveitsin aseistautuneet campesinot mukaansa luvaten heille sotasaaliin kokonaisuudessaan.
Viidentoista tunnin taistelujen seurauksena amerikkalaiset perääntyivät ja lähes koko kaupunki ryöstettiin ja tuhottiin.
Sandinon campesino-armeijan alituiset iskut amerikkalaisjoukkoja vastaan sekä
miehittäjänkaivoksien ja banaanitilojen järjestelmällinen tuhoaminen kuuden vuoden aikana asettivat "gringot" (= jenkki) ikävän totuuden eteen. Kuuden verisen vuoden jälkeen jenkit olivat saaneet tarpeekseen. Ylemmät tahot olivat tulleet Sandinon avuksi.
1929 maailmanlaajuinen taloudellinen kriisi kahvinhintojen romahtamisineen tuo Sandinon joukkoihin niin paljon lisää vapaaehtoisia, että kenraalin on lähdettävä etsimään lisää aseita Meksikosta. Samaan aikaan raju maanjäristys tuhoaa koko pääkaupungin vuonna 1931.
Pian USA:n presidenttikin toteaa Nicaraguan olevan lehmän, joka syö enemmän kuin tuottaa maitoa. Yhdysvaltain senaattorit alkavat julkisesti arvostella amerikkalaismiehityksen motiiveja: "Jos merijalkaväki on omistautunut taisteluun rosvoja vastaan, miksi he eivät sitä tee Chicagossa Al Caponea ja kasvanutta mafiaa vastaan?"
Amerikkalaissenaattorit alkoivat lopultakin "kypsyä". Vuoden 1930 marraskuun lopulla Sandinon kenraali Ortez valtaa Leonin lähellä sijaitsevan Telpanecan kaupungin. Samainen kenraali jatkoi järjestämällä koko sodan suurimman ilotulituksen uuden vuoden kunniaksi. Suuri amerikkalaisosasto surmattiin väijytyksessä Achuapan tiellä. Vain kaksi sotilasta pääsi pakoon.
Kenraali Sandino on melkoisella varmuudella maailman sotahistorian tuottoisin sotakampanjansa aikainen kynämies. Hänen satojen omakätisten kirjeiden joukosta löytyy muun muassa Yhdysvaltain presidentti, Herbert Clark Hooverille lähetetty pitkä kirje vuodelta 1929, jossa Sandino ei sorru alatyylin ilmaisuihin kertoakseen tilanteesta ja Nicaraguan kansan kärsimyksistä ja tunteista. Niinpä Sandino ei nimitä yhdysvaltalaisia halveksuvasti jenkki-filibusteroiksi, vaan hän on valinnut jenkki-merirosvoille lievemmän synonyymin "pirata". Kirjeestä huokuu syvä luottamus Jumalaan puhumattakaan isänmaallisuutta uhoavasta lainauksesta kansallisrunoilija, Ruben Darion, tuotannosta:
"Herra Hoover, Jos Teillä on silmät, ne nähkööt. Jos Teillä on korvat, ne kuulkoot. Edustan Armeijani kanssa kansalaistemme todellisia tunteita ja asenteita. Suurin osa nicaragualaisista, vaikkakaan he eivät kaikki ole osoittamassa aseillaan teitä, ovat henkisesti minun kanssani. En tunne kansanne asettamia materiaalisia resursseja. Teillä on kaikkea yllin kyllin, mutta teillä ei ole Jumalan tukea. Te olette nähneet nicaragualaisten veren vuodatuksen ja kyynelten tulvan Isänmaani hyväksi. Myös Te olette nähneet kansanne pukeutuvan surupukuun ja kyynelten vuodatukseen lukuisissa kodeissanne. Oi dollari, kirottu dollari...sinä olet puupistiäinen, joka nakertaa jenkki-imperialismin perustan, sinä sama dollari tulet aiheuttamaan oman romahduksesi. Täytyy päätyä lopputulokseen, että meitä on ajamassa oikeuden jumalallinen tuulenvire ja teitä pahantekijöitä rajuilma. Jatkaessanne Coolidgen ja Kellogin asettamia ulkopoliittisia päämääriä, tulette kohtaamaan Sandinon sitkeän vastarinnan."
Presidentti Hooverin rauhanneuvottelija, mister Henry Stimson lupasi joukkojensa vetäytyvän heti seuraavien presidentinvaalien jälkeen vuoden 1932 lopulla.
Mutta Sandino jatkoi riehumistaan. Amerikkalainen jättiyhtiö United Fruit Company
tuhottiin Puerto Cabezasissa. Amerikkalaiset sota-alukset puuttuivat peliin ja ilmavoimat alkoivat pommittaa satamakaupunkia. Sandino oli tapansa mukaan jo livahtanut - tällä kertaa Gracias a Dios-niemen kätköihin. Niemi sai nimensä Kolumbuksen neljännen matkan seurauksena osuttuaan ensi kertaa kolmeviikkoisen myrskyn jälkeen Nicaraguan kiinteälle maaperälle samaisella paikalla. Tähystäjä ei ilmoittanut tapansa mukaan maata tulleen näkyviin. Sen sijaan hän huusi: "Jumalan kiitos!"
Pian Sandino oli jo Managua-järven pohjoisrannalla San Fransisco de Carnicerossa pääkaupunkia vastapäätä. Samoihin aikoihin vallattiin strategisen tärkeä Raman kaupunki, mikä oli vuoriston ja suoperäisen viidakon vuoksi ainoa henkireikä Atlantin rannikolle.
Viimeisen amerikkalaisaluksen irrotettua Corinton sataman laiturista 1.tammikuuta vuonna 1933, kaksi kuukautta aikaisemmin valitulle presidentti Sacasalle ojennetaan kenraali Sandinon laatimat rauhantarjousehdot. Kolme viikkoa myöhemmin kenraali julistaa aselevon lentäen Managuaan neuvottelemaan presidentin kanssa.
22.helmikuuta Sandinon joukot luovuttavat aseensa San Rafael del Nortessa, paikassa jossa kenraali oli rakastunut 19-vuotiaaseen kylän lennätinaseman sähköttäjätyttöön, Blanca Arauziin.
Sandino osoitti rehellisyytensä ja lojaalisuutensa lupauksiensa ja tavoitteittensa saavuttamiseksi. Hänelle tarjottiin muun muassa presidentin sotilasdelegaatin virkaa Segovian maakunnassa. Sandinon kieltäydyttyä virka annettiin Sandinon kenraalille, Horacio Portocarreralle.
Yöllä 21.helmikuuta vuonna 1934 Augusto Sandino nousee autoon osallistuttuaan presidentti Sacasan tarjoamaan juhlaillalliseen. Samaan autoon astuvat hänen isänsä, ministeri Salvatierra sekä kenraalit Estrada ja Umanzor. Presidentti Sacasan kansalliskaarti, Guardia Nacional, pysäyttää auton Campo de Marten varuskunnan kohdalla. Matkustajat käsketään sotilaallisen tylysti astumaan ulos autosta. Ministeri Salvatierra ja Auguston isä erotetaan joukosta ja suljetaan vankilaan. Kenraalit ja Augusto Sandino jatkavat automatkaansa jonnekin pääkaupungin ulkopuolelle.
Vankisellissään Don Gregorio, kenraali Sandinon isä, kuullessaan kaukaisia laukauksia Managuan yössä toteaa ministeri Salvatierralle: "Jo ovat tappamassa häntä. Joka ryhtyy vapahtajaksi, kohtaa kuolemansa ristiinnaulittuna."
Todellisuudessa nuo laukaukset tulivat ministeri Salvatierran talosta, jossa Sandino oli isänsä ja veljensä kanssa majoittuneena. Lyhyen taistelun seurauksena saa surmansa Auguston veli, Sokrates. Sandinon kenraali Santos Lopez onnistuu pakenemaan haavoittuneena Managuan yön pimeyteen. Samanaikaisesti kenraali Sandinon ja hänen kahden kenraalinsa autokyyti jatkuu nykyisen Managuan lentokentän lähettyville.
Autot pysähtyvät edellisenä päivänä kaivetun kuopan lähettyville. Miehiltä riisutaan vaatteet, kellot ja sormukset, jotka seuraavana päivänä myydään Managuan markkinoilla.
Kansalliskaartin kuorma-auton valokeilassa kolme alastonta ihmisolentoa tuupertuu verissä päin maahan luotiryöppyjen kaatamina. Veren tahrimat ruumiit heitetään kylmäverisesti kuopan pohjalle. Yöllisen lapioinnin taustalla kuuluu vain yksinäisen sorococa-pöllön kutsuääni, jonka on uskottu jo muinaisista ajoista ennustavan kuolemaa. Haudan reunalla ei ollut kukaan kohottamassa punamustaa lippua teksteineen: Patria y Libertad.
Jälkipolvia on muistuttamassa tapahtumasta lentokentän pääsisäänkäynnin yläpuolella teksti: Aeropuerto Augusto Cesar Sandino.
"Tulemme kulkemaan kohti vapauden aurinkoa tai kohti kuolemaa. Jos kuolemme, aatteemme jää elämään, ja muut tulevat seuraamaan meitä."
Sandino hyökkäsi lukuisissa kirjeissään vuonna 1914 allekirjoitettua Bryan-Chamorro-sopimusta vastaan, joka takasi pohjoisamerikkalaisille oikeudet Nicaraguan halkaisevan kanavan rakentamiseksi. Kysymyksessä olikin itse asiassa amerikkalaisten törkeä petkutus. Kun heillä oli oikeudet Nicaraguan kanava-alueeseen, kukaan muu ei voi rakentaa jo juuri valmistuneen Panaman kanavan kilpailijaa.
Mutta aika hoitanee kanavaongelman. Maailman johtavat tutkijat ovat jo julkisesti esittäneet lopullisen ratkaisun tuohon pulmaan: "Ei ole salaisuus, että Väli-Amerikka tulee katoamaan maailmankartalta. Ajankohtaa tosin emme pysty ennustamaan."
Kenraali Sandinon teloittamisen taustahahmoiksi osoittautui kansalliskaartin johtaja, Anastasio Somoza. Samana päivänä hänen mainitaan pitäneen salaisen neuvottelun lähimpien upseereidensa kanssa sekä USA:n suurlähettilään kanssa. Jäljet johtivat "sylttytehtaalle". Sandinon kohtalo oli jo ennakolta sinetöity. Teloituksen seuraavana päivänä kansalliskaarti tunkeutuu Sandinon maatilalle surmaten yli 300 campesinoa.
Sandinon hauta on jäänyt "valtiosalaisuudeksi" aina näihin päiviin saakka, mikä merkinnee teloittajaryhmän vaientamista ikuisiksi ajoiksi (Jälkihuomautus: Näin ei kuitenkaan käynyt).
Kansainvälisenä ystävyyden ja rakkauden päivänä 14. helmikuuta vuonna 2002 haastateltiin televisiossa Managuassa asuvaa kenraali Sandinon ja Blancan avioliiton ainoata tytärtä, Blanca Segoviana Sandino Arauzia, joka kertoi pitkään vanhemmistaan. Useimmat kertomuksensa hän oli kuullut isoäidiltään, sillä kenraalin vaimo kuoli jo vuonna 1933 - viisi vuotta avioliiton solmimisen jälkeen. Augusto yritti pitää puheen vaimonsa haudalla, mutta siitä ei juuri tullut mitään kansalliskaartilaisten läsnä ollessa. Niinpä hän lopetti lyhyesti puheensa todeten, ettei hän voi purkaa tunteitaan sanoiksi noiden isänmaanpettureiden läsnä ollessa.
Haastattelussa tytär muisteli mummonsa kertomuksia kenraalin ensimmäistä yhteydenotosta San Rafael del Norten telegrafikonttoriin, kysellen tiukasti minkälaista väkeä siellä oli. Tyttären isoäiti oli luetellut puhelimessa koko suvun jäsenten kuuluvan tiettyyn puolueeseen. Sandino oli varsin yllättynyt isoäidin käyttäessä sähkötysaseman hoitajasta, Blancasta, persoonapronominin feminiinimuotoa; "ella", sillä sehän oli perinteisesti miesten ammattikuntaan kuuluva vastuullinen tehtävä.
Ottamatta henkilökohtaisesti kantaa kenraali Sandinon poliittiseen vakaumukseen, on kenties paikallaan siteerata erästä hänen henkilökohtaista kirjettään läheiselle ystävälleen vuonna 1927:
”Mi recordado amigo”:
"Näinä päivinä, jolloin isänmaan petturit lisääntyvät, minun on vaikea erottaa, ketkä ovat ystäviäni. Nicaraguan miehet ovat jakaantuneet kolmeen luokkaan:
1. Puritaaniset ja kunnialliset Liberaalit,
2. Kanaliberaalit (eli eunukit),
3. Isänmaan myyjät, toisin sanoen Konservatiivit.
Pyydän Teitä ilmoittamaan minulle, mihin näistä luokista Te kuulutte.
Isänmaa ja Vapaus.
A.C. Sandino
Kukaan ei kuitenkaan ole ryhtynyt avoimiin väittelyihin Sandinon poliittisesta ideologiasta, sillä etenkin viime vuosina koko Nicaraguan kansa – puolueväristä piittaamatta – on kouriintuntuvasti tunnistanut miehen koko kansansa suursankariksi.
Guadalupe Gómez-Sevilla
Käännös: Kimmo Lähteenoja
Lähdeaineisto: Sergio Ramírez Augusto C. Sandino: El pensamiento vivo
Sanomalehdet: La Prensa, El Nuevo Diario
Sandinon päiväkäskyt ja yksityiset kirjeet
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.