Äiti

otan osaa suureen suruusi. Tiedän tunteen sillä oma äitini on kuollut myös. Ko. aika ei ollut helppoa, mutta kasvattavaa kylläkin. Sä voit aina puhua ja keskustella sun äidin kanssa vaikka se on poissa. Se on aika terapeuttista ja mukavaa. Voi kysellä neuvoa ja kertoa päivän tapahtumista.
Tahdon toivottaa sulle oikein paljon voimia ja kaikkea hyvää! usko pois kaikki kääntyy vielä hyväksi. Muista tehdä kunnolla surutyötä. sitä kautta pääset asian kanssa paremmin sinut.
voimia ja aurinkoa syksyyn.

Myös minun äiti kuoli viime Tammikuussa, äkillisesti aivoverenvuotoon.
Vieläkään ei asiaa täysin käsitä. Suru asustaa tuola jossain, mutta hyvien kavereiden ja perheen tuen avulla olen selvinnyt tähän asti ja aion selvitä jatkossakin. Jaksamista sinulle, kyllä se ajan kanssa helpottaa. Ensimmäinen kuukausi menee kuin sumussa, ja ensimmäinen vuosi on vaikein. Mutta aika parantaa...ja aina voit viedä äidillesi kukkia haudalle tai jutella ihan muuten vaan asioista, ehkä äitisi ei vastaa mutta takuulla kyllä kuulee.
Ite en uskonut taivaaseen ennen kuin äiti kuoli, nyt uskon. Äidilläsi on takuulla hyvä olla nyt.

Raskasta varmasti on ja kaipuu kova, mutta oli hienoa huomata viestistäsi että arvostit äitiäsi. Toivon sinulle sydämeni pohjasta voimia!

Otan sydämestäni osaa. Puhu äidillesi, ihan ääneen. Sano kaikki mitä jäi sanomatta vaikka äitisi varmasti tietää kaiken jo sanomattakin. Voimia suruusi.

Omani makaa sairaalassa. Ei taida tulla takaisin. Ja isä kuoli 3v sitten samalla osastolla. Jotenkin ikäänkuin masentaa.

siinä menee noin kuukausi nii sitte helpottaa

Oma äitini kuoli äkillisesti aivoinfarktiin 3kk sitten.. Ole ihan rauhassa, hautajaisiin asti kaikki menee kuitenkin melko hyvin. Keskitä voimia käytännön asioiden järjestämiseen nyt kun et vielä tajua asiaa, koska niitäkin riittää.
Ensimmäiset viikot menevät melkoisessa shokissa, jolloin on aika turtana kaikesta. Silloin itku monesti vielä tulee, vaikka ei tajuakaan mille itkee. Myöhemmin itku saattaa tuntua vaikealle, koska tuntuu ettei voi asiaa hyväksyä millään asteella. Toisen suru saattaa raivostuttaa ja itse kuollutta kohtaan moni tuntee suurta vihaa. Sekin on normaalia, ja se saattaa jatkua myös jonkun aikaa.
Minua hermostutti alussa kaikkien puhuminen siitä, että "se vaikea aika alkaa vasta hautajaisten jälkeen, odotahan vain.." Älä huolehdi noista puheista. Tottahan se on, mutta toisaalta minulla, kuten ilmeisesti sinullakin, on se etu ettet tiedä tulevista tuntemuksista mitään. Nytkin tuntuu varmasti pahalle, mutta se surun luonnekin muuttuu ajan kanssa.
Nämä ensimmäiset kolme kuukautta sanotaan olevan pahimmat, silloin tuntemukset vaihtelevat laidasta laitaan. Sitten olo alkaa monestikin vähän rauhoittua ja se ikävä ja kaipaus tuntua pahimmalle.
Pahimpina hetkinä kannattaa tehdä jotain mukavaa, yrittää viedä ajatuksia vähän kaikesta siitä pois. Kuitenkin välillä on myös pysähdyttävä ajattelemaan asiaa, annettava itkun ja pahan olon puristaa rintaa. Usein tuntuu ettei itku edes helpota, mutta täytyy ajatella, että se on kuitenkin aina askel eteenpäin tällä mustalla ja loskaisella polulla.
Voimia sinulle ja muista ettet ole yksin asioidesi kanssa. Pitäkää yhtä perheen kanssa ja jos tuntuisi sille, että jonkun ammatti-ihmisen kanssa juttelu auttaisi, älä pelkää hakea apua! Itse käyn koulupsykologin luona ja siitä on ollut apua.
Ja muista aina nukkua yön yli ja katsoa se huominen päivä, ehkä se on jo valoisampi.