Syrjäytymisestäni

Olen ollut melkein koko aikuisikäni syrjäytynyt. Syrjäytyminen alkoi kyllä jo teininä. Pärjäsin lukiossa aluksi hyvin mutta viimein jouduin tilanteeseen että minut eräänä päivänä meinattiin tappaa. Se tapahtui keskellä sunnuntai aamua kun olin jakamassa sanomalehtiä. Ennestään tuntematon noin keski-ikäinen mies tuli uhkailemaan puukolla, tarrasi rinnuksiin kiinni ja sanoi useaan kertaan että tappaa minut.

Ahdistun, masennuin, olin vainoharhainen ja opiskelut jäi siihen. Lopetin lukion siis kesken ja menin vapaaehtoisena armeijaan koska oletin sen auttavan ongelmiin. Armeijassa olon aikoihin minulle meni onnettomuudessa jalka poikki joten armeija jäi kesken. Jäin työttömäksi pitkäksi aikaa. 23 vuotiaana menin amikseen ja sain sen jotenkin suoritettua. Silloin oli hieman parempi kausi elämässä. Pääsin töihinkin josta pidin mutta sitten 90-luvun lama vei työpaikkani. Koetin hakea töitä kovasti mutta mihinkään en päässyt. Masensi, vitutti, ahisti, yms. Aloitin ryyppäämään sitten. Ryypiskelin parisen vuotta jonka jälkeen sain itseäni niskasta kiinni sen verran että hain insinöörikoulutuksen.

Aluksi koulutus sujui hyvin mutta olin edelleen ahdistunut ja hoidin tilaani runsaalla alkoholilla. Viimein aloin saamaan paniikkihäiriökohtauksia joihin hain sitten lääkityksen. Siitä oli seurauksena se että ryyppäsin ja söin psyykelääkkeitä oikein olan takaa. Opiskeluni jäi kesken. Jouduin myöhemmin katkaisuhoitoon ja käymään erilaisissa terapioissa. Töitä en siis juurikaan saanut tai tehnyt 90-luvulla.

Vuonna 2000 jotakin pääsin ohjelmistoalan koulutukseen jonka jälkeen ihme ja kumma pääsin jopa töihin määräaikaisesti mutta sekin muuttui myöhemmin osa-aikaiseksi työksi ja myöhemmin se loppui sitten. Hain kyllä töitä kovasti mutta niitä en saanut mistään. Meni taas jokunen vuosi jolloin ryyppäsin ja söin lääkkeitä. Olin aika huonossa jamassa. Oli mulla ajoittain naissuhteitakin mutta ei ne kauaa renttua jaksanut. Sairastuin psykoosiin. Sain siihen hoidot ja lääkitykset. Lopetin ryypiskelyn vähäksi aikaa. 40 vuotiaana sain yllättäen kuitenkin työpaikan, vakituisen ja jopa palkkaankin olin ihan tyytyväinen. Pysyin erossa viinasta lopetin hiljolleen myös lääkityksen. Löysin myös vaimoni ja silloin tuntui että kaikki oli mahdollista. Siis 40 vuotiaana ensimmäinen kunnon työpaikka ja löysin vielä ihanan naisen rinnalleni.

Tätä ihanuutta kesti kolmisen vuotta. Sitten tuli YT neuvottelut. Sain silti jatkaa vielä töissä mutta tuli taas uudet YTt ja taas YTt ja vielä kerran. Sen jälkeen tuli potkut. Sairastuin taasen masennukseen, ahdistukseen ja viimein menin taas niin huonoon kuntoon että olin psykiatrisessa sairaalassa. Toivuin siitä hiljolleen ja pääsin vielä vuodeksi töihin. Taas tuli YT kohille ja työt loppuivat. Mun ulkomaalainen, amerikkalainen vaimoni kyllästyi elämäntilanteesemme ja muutti takaisin USAhan.

Olen koettanut hakea töitä. Olen lähetellyt hakemuksia ympäri maatamme ja ulkomaillekin. Ei ole tärpännyt. Mulle ollaan sanottu että kun sinä olet jo viisikymppinen niin rupeat olemaan liian vanha. Nyt fiilis sellainen että pakko se on kai luovuttaa. Töitä ei tunnu löytyvän, vaimokin lähti ja viinaakin on taas ruvennu menemään plus psyykelääkityksellä olen taasen. Tosin lopetin ryyppäämisen kaksi viikkoa sitten lähinnä siksi että ei huvita enää juoda eikä ole rahaakaan.

No, sain sentään viettää suhteellisen normaalia aikuisen elämää kolme vuotta. Olen silti siitä ajasta kiitollinen.