Olen ollut vuosia kiinnostunut katolisesta uskosta ja lukenut paljon aiheeta. Käyn säännöllisesti messussa, mutta infokurssille en ole mennyt, koska uskon ettei minua hyväksytä. Haluaisin kuulla tällä palstalla teidän mielipiteitänne aiheesta, ihan kaikki haukutkin käyvät.
Uskon katolisen kirkon olevan se oikea kirkkoa, mutta asun avoliitossa,tosin aion mennä avomieheni kanssa naimisiin, mutta olen avioeroperheen lapsi, joten haluan tietää kenen kanssa menen naimisiin. Uskon että ihminen menee vain kerran naimisiin, mutta haluan tuntea toisen sen vuoksi hyvin. Avoliittomme on kestänyt nyt vuoden verran ja avioliitto on suunnitelmissa, mutta ei nyt. Toinen asia on se että haluan papin vihkimyksen, mutta en luterilaista ja katekumeeniaika kestää vuodesta useampaan. Enkä halua muuttaa erilleen ihmisestä jota rakastan syvästi ja jonka uskon Jumalankin hyväksyvän minulle.
Toisen asia on ehkäisy, ehkäisypillereitä käytän, mutta aborttia en ikinä tekisi. Perustelen tätä sillä ettei raamatussa sanota itseasiassa mitään ehkäisystä, aiomme kuitenkin hankkia useampi lapsisen perheen ja avioliitossa ehkäisy taitaa jäädä vähemmälle. Mielestäni ehkäisy on vastuullisuutta siksi että tässä elämäntilanteessa minulla ei olisi mahdollisuutta edes elättää lasta ja abortti on murha.
Näistä asioista pitäisi kaiketi puhua papin kanssa, mutta pelkään sitä koska yksi papin mielipide ja asia on sillä selvä; minusta ei voi tulla katolista. Enkä halua ottaa sitä riskiä.
Voidaanko Suomen katolisessa kirkossa hyväksyä nämä asiat sillä uskon olevan itse sujut Jumalan kanssa näiden asioiden suhteen enkä halua liittyä kirkkoon salailen. Mielestäni kirkkoon liitytään sydän avoinna ja nöyränä, mutta jos kirkko pakottaa minut luopumaan tästä tärkeästä ihmisestä omatuntoni ei salli minun liittyä. Mutta kertokaa te rakkaat katoliset voiko katoliseen kirkkoon liittyä vaikka elää elämästään hetken avoliitossa aikeena kuitenkin avioitua saman henkilön kanssa?
Uskon katolisen kirkon olevan se oikea kirkkoa, mutta asun avoliitossa,tosin aion mennä avomieheni kanssa naimisiin, mutta olen avioeroperheen lapsi, joten haluan tietää kenen kanssa menen naimisiin. Uskon että ihminen menee vain kerran naimisiin, mutta haluan tuntea toisen sen vuoksi hyvin. Avoliittomme on kestänyt nyt vuoden verran ja avioliitto on suunnitelmissa, mutta ei nyt. Toinen asia on se että haluan papin vihkimyksen, mutta en luterilaista ja katekumeeniaika kestää vuodesta useampaan. Enkä halua muuttaa erilleen ihmisestä jota rakastan syvästi ja jonka uskon Jumalankin hyväksyvän minulle.
Toisen asia on ehkäisy, ehkäisypillereitä käytän, mutta aborttia en ikinä tekisi. Perustelen tätä sillä ettei raamatussa sanota itseasiassa mitään ehkäisystä, aiomme kuitenkin hankkia useampi lapsisen perheen ja avioliitossa ehkäisy taitaa jäädä vähemmälle. Mielestäni ehkäisy on vastuullisuutta siksi että tässä elämäntilanteessa minulla ei olisi mahdollisuutta edes elättää lasta ja abortti on murha.
Näistä asioista pitäisi kaiketi puhua papin kanssa, mutta pelkään sitä koska yksi papin mielipide ja asia on sillä selvä; minusta ei voi tulla katolista. Enkä halua ottaa sitä riskiä.
Voidaanko Suomen katolisessa kirkossa hyväksyä nämä asiat sillä uskon olevan itse sujut Jumalan kanssa näiden asioiden suhteen enkä halua liittyä kirkkoon salailen. Mielestäni kirkkoon liitytään sydän avoinna ja nöyränä, mutta jos kirkko pakottaa minut luopumaan tästä tärkeästä ihmisestä omatuntoni ei salli minun liittyä. Mutta kertokaa te rakkaat katoliset voiko katoliseen kirkkoon liittyä vaikka elää elämästään hetken avoliitossa aikeena kuitenkin avioitua saman henkilön kanssa?
Vastaukset 154
Vanhimmat
Tuo kohta "papin vihkimys" tarkoittaa siis, että haluan papin vihkivän meidän avioliittoon eli en halua mennä maistraatissa naimisiin.
Onko avomiehesi myös kiinnostunut katolisesta kirkosta? Käykö hänkin säännöllisesti messussa? Miksi haluat juuri katolisen papin vihkivän teidät? Ettekö yhdessäkään löydä ratkaisua siihen, missä järjestyksessä ja miten etenette? Mitä jos virallistatte suhteenne vaikka maistraatissa nyt alkajaisiksi, menet(te) kurssille, liityt(te) kirkkoon ja pyydätte sitten katolista pappia vihkimään teidät niin, että avioliitto kaikkien (teidän ja kirkon)mielestä on varmasti sakramentti? Kun menet papin juttusille ongelminesi, voit myös vähän miettiä, kuka papeista tuntuu sympaattisimmalta ja ymmärtäväisimmältä.
muusta kuin esiaviollisesta seksistä ja ehkäisyvälineistä. Kerrot vain avosiipallesi, että olet päättänyt kääntyä roomalaiskatolilaiseksi, ja seksi on sitten loppu siihen saakka, kunnes katolinen pappi antaa siihen luvan, ja senkin jälkeen ilman ehkäisyvälineitä. Apua saataneen "perhesuunnittelusta", joka tekee seksistä tosin jännittävempää.
No siis monen papin kannan mukaan avoliitossa eläminen on suurempi synti kuin esiaviollinen seksi ja osa papeista hyväksyy ehkäisyn. Enkä usko kirkon torjuvan minua ehkäisyn vuoksi, mutta avoliitto voi olla se juttu miksi torjutaan.
Itselläni on ristiriita sen kanssa, että ensin menen naimisiin maallisen tuomioistuimen siunaamana päästäkseni kirkon jäseneksi jotta voisin päästä naimisiin kirkon hyväksymällä tavalla? Tässä on eräänlainen ristiriita. Teologinen sekä moraalinen.
Ja vuosi ilman seksiä kuulostaa omasta mielestäni minulle turhan rankalta ratkaisulta :) Kun kuitenkin koko kirjoitukseni perusidea oli se, että hyväksyykö kirkko minut näine puutteineni vai ei.
Tämä markus taitaa olla itse puutteessa kun se on niin ahdasmielinen katolisen kirkon suhteen? eikö irtoa naista luterilaisilta lihamarkkinoilta?
mutta en tiedä, kannattaako siitä provosoitua.
Rehellisempi tapa kuin vain keksiä keinoja, jotta saisi tietyt unelmansa toteutumaan, on tietysti suorittaa reilu itsetutkiskelu, jossa
- selvittää oman uskonsa laatua ja
- selvittää sitten, sen uskonko takia todella haluaa katolisen vihkimyksen ja muutenkin liittyä katoliseen kirkkoon
Ei kirkkoon voi liittyä varmoin olennaisin estein. Eli jos tämän itsetutkiskelun perusteella vielä olet suuressa asiassa eri mieltä kuin kirkko, niin silloin on väärin liittyä, se on jonkin haihattelun mukaan toimimista.
Kirkko ei hyväksy ehkäisyä eikä esiaviollista seksiä. On saman tekevää, mitä yksittäiset papit sanovat - niistä sanoista ei ole ohjenuoraksi kenellekään toiselle ihmiselle kuin (ehkä) sille, jolle ne on sanomishetkellä tarkoitettu.
Näiden asioiden kielto lähtee hyvin positiivisesta ja kauniista, melkeinpä jumalallisesta ihmiskäsityksestä, johon kyllä kannattaa tutustua! Jossain on se paavi Paavali VI:n ensyklika Humanae vitae näkynyt suomeksikin... suosittelen lämpimästi.
Eli sen verran provosoiduin, että sanon kuitenkin: jos et halua elää kirkon opetuksen mukaan, älä liity. Jos uskot, että kysymys on vain siitä, ettet vielä ymmärrä, sitten ehkä kannattaa harkita.
Eikö ongelma ratkeaisi sillä, että menisi naimisiin? Elämä on aina epävarmaa ja riskien ottamista, tuskin avioeron todennäköisyys vähenee, vaikka takana olisi 10 vuoden avoliitto.
Jos kerran kumppani tuntuu "siltä oikealta", niin miksi viivytellä?
Lainaus LINOS:Näiden asioiden kielto lähtee hyvin positiivisesta ja kauniista, melkeinpä jumalallisesta ihmiskäsityksestä, johon kyllä kannattaa tutustua! Jossain on se paavi Paavali VI:n ensyklika Humanae vitae näkynyt suomeksikin... suosittelen lämpimästi***
Just joo, ei puhettakaan Raamatusta elämän ohjenuorana, vaan paavin ensyklikaa kehiin vaan! Saamarin hereetikot! Miten te voitte perustella yhtään mitään ensyklikoilla???? Mä ihmettelen syvästi! Syy varmaankin löytyy siinä, että sieltä on ihana ammentaa ahdasmielistä potaskaa, niin ei tarvi itse miettiä. Katolilaiset eivät lue Raamattua, vaan ylimpänä auktoriteettina on jonkun prostatavaivaisen 80-vuotiaan ukon jorinot. Katkerat jorinat.
"Just joo, ei puhettakaan Raamatusta elämän ohjenuorana, vaan paavin ensyklikaa kehiin vaan! Saamarin hereetikot! Miten te voitte perustella yhtään mitään ensyklikoilla???? Mä ihmettelen syvästi!"
Kauniita sanoja sinulla. Ensyklika kuitenkin on aivan hyvä peruste, sillä paavi on Kristuksen kirkon ylin asianhoitaja, saman Pietarin seuraaja, jonka päälle Kristus rakensi kirkkonsa, ja jonka hän kehotti kaitsemaan lampaitaan.
Jos tarkoitat, että ehkäisy ei ole synnillistä, koska Raamattu ei ainakaan suorasti puhu siitä, vastaavasti kristitty ei samalla päättelyllä voi vastustaa ihmiskloonausta, koska Raamattu ei puhu siitä ollenkaan.
"Katolilaiset eivät lue Raamattua, vaan ylimpänä auktoriteettina on jonkun prostatavaivaisen 80-vuotiaan ukon jorinot. Katkerat jorinat."
Jostain syystä silti katolinen oppi on ainoa, joka on poikkeuksetta Raamatun mukainen. Kovin moni muu yhteisö ei katso esimerkiksi kristittyjen avioliiton kestävän purkamattomana kuolemaan saakka. Ja jostain syystä silti tuntemistani katolilaisista useimmat lukevat Raamattua päivittäin.
Ensyklika on ihan yhtä hyvä tai huono peruste kuin naapurin Maijan ohjeiden seuraaminen. Paavilla ei oo mitään erityistä asemaa suhteessa Kristukseen. Jeesus ei perustanut yhtäkään kirkkoa eikä seurakuntaa, hän oli, eli ja kuoli juutalaisena. Te hölmöt laitatte sanoja Kristuksen suuhun ja olette kuristaneet Jeesuksen sanoman sellaiseksi, joksi sitä ei koskaan Raamatun valossa ole tarkoitettu. Jeesus ei vihkinyt ketään paavin virkaan, pösilöt! Ja kiva tietää, etä luette Raamattua, valitettavaa vain, ettei se näy missään. Lieneekö ymmärryksessä vika?
Niin, ehkäisyssä ei ole mitään moraalitonta, päinvastoin. Ihmiskloonauskin on ihan ok, mutta odotellaan sen verran, että tekniikka kehittyy. Harjoitellaan Dolly-lampailla. Kantasolututkimus on ok.
"Ensyklika on ihan yhtä hyvä tai huono peruste kuin naapurin Maijan ohjeiden seuraaminen."
Samoin varmaankin ensimmäisellä vuosisadalla sanottiin Pietarin kirjeistä. Not.
"Paavilla ei oo mitään erityistä asemaa suhteessa Kristukseen. Jeesus ei perustanut yhtäkään kirkkoa eikä seurakuntaa, hän oli, eli ja kuoli juutalaisena. Te hölmöt laitatte sanoja Kristuksen suuhun ja olette kuristaneet Jeesuksen sanoman sellaiseksi, joksi sitä ei koskaan Raamatun valossa ole tarkoitettu. Jeesus ei vihkinyt ketään paavin virkaan, pösilöt! Ja kiva tietää, etä luette Raamattua, valitettavaa vain, ettei se näy missään. Lieneekö ymmärryksessä vika?"
Mielenkiintoista, että väität siis kolmea asiaa:
1) Jeesus ei perustanut kirkkoa.
2) Jeesus ei asettanut ketään lampaidensa kaitsijaksi.
3) Me laitamme sanoja Kristuksen suuhun.
Ilmeisesti en tosiaankaan sinun mielestäsi ymmärrä Raamattua, koska minusta kaikki väitteesi tuntuvat omituisilta Kristuksen sanojen perusteella (ja nämä löytyvät Raamatusta ilman suuhunpanemisia):
"Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu." (Matt. 16:18, Pietari on kallio-sanan maskuliinivastine)
Samoin: "Ruoki minun karitsoitani", "Kaitse minun lampaitani", "Ruoki minun lampaitani" (Joh. 21:15,16,17).
Minusta mm. tämän perusteella väite siitä, ettei Kristus perustanut kirkkoa, on ontuva. Samoin väite siitä, ettei hän uskonut sitä apostolien ja ensisijaisesti Pietarin hoiviin. Kirkkohistoria näyttää Pietarin seuraajien tienneen asemansa.
"Niin, ehkäisyssä ei ole mitään moraalitonta, päinvastoin. Ihmiskloonauskin on ihan ok, mutta odotellaan sen verran, että tekniikka kehittyy. Harjoitellaan Dolly-lampailla. Kantasolututkimus on ok."
Ehkä tuota pitää vain toistaa tarpeeksi monta kertaa niin uskoo sen. Huom: Emme vastusta aikuiskantasolututkimusta, ainoastaan sikiökantasolututkimusta, koska siinä kuolee ihmisiä.
Huomautan myös, että kovat sanasi "pösilöstä" alkaen eivät ainakaan edistä kuvaa sinusta kristillisen Totuuden opettajana.
On huvittavaa usein lukea ja kuulla sellaisia perusteluja, joissa vanhojen, ensimmäisten kirkkojen (katolinen ja ortodoksinen)traditioita arvostellaan sillä, että Raamatussa ei lue sitä ja tätä käytäntöä tai ohjetta kirjaimellisesti. No, tätä asiaa on tälläkin palstalla tolkutettu useaan otteeseen, mutta otetan nyt vielä kerran, pojat: Raamattu (tarkoitan nyt Uutta Testamenttia) ei edelleenkään ole pudonnut taivaasta keskuuteemme ennen kristillisen perinteen ja uskon alkua, vaan sen tekstit ovat syntyneet kirkon alkuaikoina,silloin kun kristityt jo kokoontuivat, ja sen on kirkko tietyssä vaiheessa koonnut kristillisistä teksteistä omiin tarpeisiinsa. Raamattu on kirkon oma kirja ja sen tulkintaa ohjaavat kirkon omat perinteet. Miten siis jokin taho voisi paremmin tulkita Raamattua kuin kirkko itse oman perinteensä valossa? Kirkolla tarkoitan tässä alkuperäistä juurta olevia kirkkoja, katolista ja ortodoksista. Usein kuulee ajatuksia, että kaiken kristillisen perinteen ja uskon ulkoisen muodon perustelun pitäisi löytyä Raamatusta. Vanhoilla kirkoilla on kuitenkin enemmän kokemusta ja ymmärtämystä omalle traditiolleen (perinteelleen) omalta alkuperäiseltä paikaltaan alkukirkon hämäristä asti. Tämä perinne ei kumpua sanasta sanaan kirjaimellisesti Raanatusta. Väitän, että traditio sisältää paljon tietoa ja kristillistä näkemystä, jotka esimerkiksi kirkon johtomiehet velvoitetaan tuntemaan hyvin ja siirtämään muille.
On olemassa kristillistä perinnettä, jota ei sanasta sanaan Raamatusta voi lukea, mutta joka on hyväksi havaittu Raamatun hengessä. Raamattu ei ole lakikirja tai ohjenuora jokaiseen asiaan, josta varsinkaan yksittäisiä jakeita poimimalla voitaisiin nykyajan näkökulmasta kumota vanhoja perinteitä. Ei varsinkaan katsottuna sellaisesta vinkkelistä, jossa unohdetaan Raamatun alkuperä, kulttuurien kehittyminen ja kristillinen traditio.
jonka ylienkeli Gabriel saneli sanasta sanaan profeetta Muhammedille.
siis kuule serafimi: onx sut potkittu niinku ulos sieltä ordodoksiskseksta kirkosta kun sun pitää siis vittu jauhaa täällä koko ajan ja aukoo päätäs??? eiks siel niinku riittäs sulle miettimistä ihan tarpeex? vai ootsä joku ihme protestanntti ortodoksi katolikko sekasikiöhihhu7li vai mitä? mua alkaa jo nyppiin aika pahasti toi karjalan valistaja.
rousku sanoi :
Mielenkiintoista, että väität siis kolmea asiaa:
1) Jeesus ei perustanut kirkkoa.
__________
Matteuksen evankeliumi:
16:18 Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita.
Hindriika on oikeassa - Jeesus perusti seurakuntansa eikä kirkkoa.
Kirkko lisäsi tuon tiedon 1992 painokseen kun huomasi ettei heitä ole olemassa
hengellisellä alueella.
" Ja kiva tietää, etä luette Raamattua, valitettavaa vain, ettei se näy missään."
Protestanttisuudessa kyllä luetaan Raamattua ja se myös näkyy - yhtä monta tulkintaa kuin on lukijaakin!
Tuossa kohtaa alkuperäinen sana ja tulkinta eroavat luterilaisesta Raamatusta. Jeesus ei tosiaan perustanut seurakuntaa/seurakuntia, jotka tappelisivat maailman tappiin asti oikeista tulkinnoista. Hän perusti kirkon, jonka kallio on Pietari.
Kirjansa lukenut sanoi :
Tuossa kohtaa alkuperäinen sana ja tulkinta eroavat luterilaisesta Raamatusta.
__________
Tarkoitat siis että meille on valehdeltu tuosta asiasta parituhatta vuotta??
Parahin Hindriikka,
Luen viestisi iloisena siita, etta omantuntosi aanta kuunnellen olet antanut Jumalan toimia elamassasi. On suuri armo loytaa paikkansa Kristuksen Kirkossa, sakramenttien armo ja Jumalan perheen jasenyys – se joka jo tassa ajassa paasee osallisiksi Jumalan lahjoista meille kaikille on totisesti onnekas.
On selvaa etta kiinnostuksesi katolista Uskoa kohtaan on hyvalla pohjalla, ja kerrot lukeneesikin paljon – kaikki tama on erinomaista valmistautumista niiden kaytannon askelien ottamiseen, jonka kautta Kirkon jasenyys avaa ovet siihen Jumalan sisaiseen armon elamaan, jossa jumalallinen Sana ja Kristuksen kyljesta lahdehtiva armo ravitsevat meita jatkuvasti, aina vahvemmin ja taydellisemmin sitoen meidat itseensa rakkauden sitein. Oikein olet loytanyt Pyhan Messun hartauden keskukseksi ja elaman hurkaukseksi. Mutta se mika puuttuu, ei ole kaukana – Jumala ei ole koskaan etaalla kun Hanta avuksi huudamme.
On itsellesikin selvaa miksi Kirkkoon liittyminen aiheuttaa hankaluuksia ja mikset ole lahestynyt viela pappia tai ehtinyt informaatiokurssille; mikaan este ei ole ylitsepaasematon kun vastaamme Jumalan autenttiseen kutsuun seurata Hanta ja tehda Hanen tahtonsa. Kirkolla on yhta vahan “oikeus” asettaa ylitsepaasemattomia aitoja armon lahteelle janoaville, kuin sille on mahdollista tehda tyhjaksi Herramme Kristuksen opetus – molemmat sotivat Kirkon olemusta vastaan. Toisaalta ei siis kukaan ihminen voi seisoa sinun ja Jumalan valilla, mutta yhtalailla ei Kirkko voi siunata sita, minka se nakee syntina ja Jumalalle otollisen elaman vastaisena.
Kirkon kasitys avioliitosta on syvallisena miehen ja naisen hengellisena ja fyysillisena liittona, jonka Herra itse siunaa ja kutsuu aviopuolisoita luokseen toistensa kautta, Kirkon hyvaksi ja Jumalan suuremmaksi kunniaksi. On ehdottoman oikein arvioida etta ennen avioliittoon ryhtymista on hyva tuntea puolisonsa perinpohjaisesti; mutta evankeliumin neuvo valttaa suhdetta joka on ‘aviollinen’ avioliiton ulkopuolella on rikkomaton ja koska Kirkko todistaa evankeliumin uutista ainaisesti, ei se saata manipuloida tai ryhtya saksimaan sen sisaltoa – siihen silla ei ole oikeutta. Se ottaa opetuksen kristillisen tradition, apostolisen Kirkon mallista ja pyrkii saarnaamaan ylosnousseen Kristuksen jatkuvaa rakkautta ja taman lupauksia niille, jotka Hanta seuraavat. Siihen me olemme kaikki kutsutut, saadysta riippumatta.
Kasityksesi avioliitosta ainutkertaisena on onnistunut, ja todellakin sitoutumusta merkitsee tahto pysya ikuisesti yhdessa. Kysymys heraakin tahdotko juuri taman ihmisen kanssa jatkaa tata suhdetta, pyytaa sille Jumalan siunausta ja tehda siita kristillinen liitto sakramentin armon avulla? Jollet, on se ‘muoto’ jolla todeksi elat suhdetta vahemman kuin ideaalinen – toisaalta, jos luotat tahan henkiloon ja siihen etta Jumala kutsuu teita molempia, on paatos helppo. Toinen tunnistamasi ongelmakysymys on ehkaisy, johon on olemassa vaihtoehto joka kayttaa ruumiin luonnollisia mekanismeja. Tata asiaa seurakunnissa osaa selvittaa useampikin rouvashenkilo, uskoisin. Taallakin siita on keskusteltu, joten en usko etta minun kankea selitykseni on millaan tapaa otollinen. Tarkeinta on ottaa huomioon se, etta avioliitto on luomistyon jatke, jossa kaksi toisiaan rakastavaa ihmista Jumalan tahdon mukaisesti elaa todeksi kristillista elamaa jokaisella osa-alueellaan. Meilla on lannessa seksuaalimoraaliin ylenmaaraisesti korostunut asenne, mutta siitakin huolimatta on oikein ja palkitsevaakin huomioida se mita Kirkko (ja Raamattu!) opettaa avioliiton sakramentin parhaaksi, aviopuolisoiden pyhitykseksi ja luonnollisten ruumillisten toimintojamme kunnioittaen, ilman valineellistavia ja vaaristavia.
On ihailtavaa etta niin monia loytyy, Suomestakin, jotka tahtovat liittya Kirkkoon koko sydamestaan ja tekevatkin niin – naista kristityista iloitsee ei ainoastaan Jumala vaan myos koko Kirkko, silla he elavoittavat tyotamme ja palvelevat Herraamme riemulla ja innokkuudella, joka on pyhitys koko Krituksen ruumiille seka helpotus moniin yhteisomme vaikeuksiin. Mina toivotan sinulle mita parhainta jatkoa ja siunausta tiellesi. Kaitsekoot Jumalan enkelit matkaasi ja tarkatkoon sielusi Jumalan Hengen sanattomia huokauksia.
Parhain terveisin,
Ignatius
Tässä aihepiirissä jatkan jatkojalostamalla tätä kysymystä, että olettaen, että tämä kysyjä tai joku muu vastaavassa tilanteessa oleva (hlö asuu avoliitossa ja käyttää tällä hetkellä ehkäisyä, joka on ei-katolisille sallittua) menee naimisiin kirkollisin menoin (luterilaisesti) ennen kat.kirkkoon liittymistä, onko tässä tilanteessa "entisen elämän" avoliitto ja ehkäisy esteenä?
Mikäli siis hlö ei käytä avioliitossaan enää ehkäisyä tai sitoutuu luopumaan siitä kirkkoon liittymisen yhteydessä/jälkeen?
Ja onko tämä luterilainen avioliitto pätevä ja sakramentaalinen kat.kkon silmissä, vaikka toinen puoliso ei vaihtaisikaan katoliseen kirkkoon vaan pysyisi luterilaisena? Olen saanut tästäkin kahta eri tietoa, toisten mukaan liitolle pitää saada siunaus, jos toinen puolisoista kääntyy katoliseksi ja toisten mukaan mitään katolisen kirkon siunausta ei tarvita, jos puolisot naimisiin mennessään ovat olleet luterilaisia ja saaneet luterilaisen vihkimisen.
Tilanteesi on mielenkiintoinen eikä erityisen helppo. On hienoa, että Jumala on liikauttanut sydäntäsi niin, että olet ryhtynyt etsimään hänen yhteyttään. Itsekin kuitenkin toteat, että tuo yhteys on vielä kaukana täydellisestä.
Ensinnäkin sinne infokurssille kelpaavat kyllä ihan kaikki, kurssille osallistuminenhan ei edellytä edes aikomusta liittyä kirkkoon. Ja yleisesti ottaenkin kaikki ihmiset "kelpaavat" - kirkko opettaa meitä rakastamaan syntistä, mutta vihaamaan syntiä.
Sen sijaan kirkkoon liittyminen on jo toinen juttu, koska se tapahtuu vahvistuksen sakramentin kautta ja sitä edeltää parannuksen sakramentti eli kansanomaiselta nimeltään rippi. Poikkeuksena on joitakin eronneita ja uudelleenavioituneita otettu kirkkoon ilman sakramentteja.
Parannuksen sakramentin voivat vastaanottaa ja synninpäästön saada syntiset, jotka katuvat syntiään ja päättävät olla tekemättä sitä. Jos elät kuolemansynnin tilassa ilman aikomustakaan luopua siitä, ei synninpäästöä voida antaa eikä siis myöskään vahvistusta ja pyhää kommuuniota. "Miksi sanotte minulle Herra, Herra, mutta ette tee mitä minä sanon?"
Jos olet liittymässä kirkkoon sillä mielellä, että kirkko pian muuttuu ja hyväksyy nykyisen elämäntapasi ja suomalaisen yhteiskunnan näkemykset siitä, niin petyt varmasti, eikä tällä asenteella pidä liittyä katoliseen kirkkoon. Parempi asenne on, että vaikka vielä en ymmärrä jonkin kirkon opetuksen totuutta, niin Jumalan avulla haluan oppia sen ymmärtämään. "Joka ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään... ei voi olla minun opetuslapseni."
Kai muuten tiesit, että E-pillereillä on myös abortoiva vaikutus?
Hyvä ystävä,
jos menet M.Tervaportin pitämään infokursille sinusta saattaa tulla ateisti. Valitettavasti, nykyisessä Suomen katolisessa kirkossa järjettömyyksiäkin esitellään aitona Kirkon oppina (Jos luet Fides lehteä, saattaisit masentua...)! Katolilaisena annan sinulle seuraavat neuvot: elää kristillistä elämää (avoliitossa tai avioliitossa), rukoile paljon, kuuntele omatuntosi, auta lähimmäisiä, käy Kirkossa (luterilaisessa taikka katolisessa), ole suvaitsevainen. Hyvänä kristittynä pääset taivaaseen ja eläät rikkaasta sisäistä elämää riippumatta siitä, oletko piispa Huoviselle tai piispa Wróbelille kuuliainen. Vain myöhemmässä vaiheessa voit päättää mihin seurakuntaan liityt.
Voi hyvin.
Arvoisa tuleva paavimme,
> nykyisessä Suomen katolisessa kirkossa
> järjettömyyksiäkin esitellään aitona Kirkon
> oppina
Voisitko valaista tietämätöntä, millaisista järjettömyyksistä on kysymys?
Niin, ymmärsin kyseisen luennoitsijan puheista viime kerralla, että hän käytännössä vain esitti kirkon käsityksen kirkosta niin kuin se katekismuksessa lukee. Pidin myös hänen rehellisyydestään sen suhteen, että kirkon historiaan mahtuu paljon ihmisten syntejä, eikä se silti poista sitä, että kirkko voi olla pyhä.
Mitä vikaa siinä on?
Vastaus on erityisesti siinä, että katolista kirkkoa kirkkoa kohti vaaditaan nykyisin sokea kuuliaisuutta (=arvostelua ei sallita, olisiko kysymyksessä vaikka pedofiliatapauksia). Kuten "rousku" kirjoittaa, "Uskoon siitä, että katolinen kirkko on se Kristuksen tosi Kirkko, kuuluu luottamus siihen, että Kirkon uskon- ja moraalinoppi on oikeaa. Luota Kirkkoon, se on oikeassa kertoessaan apostolisella auktoriteetilla, että keinotekoinen ehkäisy ja esiaviollinen seksi on väärin Jumalaa, muita ihmisiä ja itseäsi kohtaan, ja kristitylle sopimatonta". Nämä ovat kaikki "järjettömyyksiä". Vatikaani II kirkolliskokouksessa oli päätetty, että kehitetään keskustelumahdollisuuksia Katolisen Kirkon sisällä... Valitettavasti, Tervaportti on liian nuori eikä pysty kunnioittamaan em. kehotuksia.
> Nämä ovat kaikki "järjettömyyksiä".
> Vatikaani II kirkolliskokouksessa oli
> päätetty, että kehitetään
> keskustelumahdollisuuksia Katolisen Kirkon
> sisällä...
Otetaanpas uusiksi. Siis sekö on järjettömyys, että kirkon opetus on oikeassa uskon ja moraalin kysymyksissä? Vai se, että keinotekoinen ehkäisy ja esiaviollinen seksi on väärin? Vai molemmat?
Vatikaanin II kirkolliskokous on opettanut myös tuon listaamasi järjettömyyden kirkon opetuksen erehtymättömyydestä. Se avasi keskustelua asioista, joihin Raamattu ja traditio eivät antaneet yksiselitteistä ja yleisesti tunnettua vastausta. Se myös vaati kirkon opetusta esitettäväksi tarkkoine perusteluineen, niin että uskovien on se helpompi ymmärtää eikä vain kuuliaisesti noudattaa. Sen sijaan se ei kehottanut uskovia ryntäämään barrikadeille ajaakseen sekulaaria moraalia kirkon opetuksen tilalle asioissa, joissa traditio on selkeä ja yksimielinen. Niissä olemme velvoitetut kuuliaisuuteen, Vatikaani II:nkin mukaan. Tuo kuuliaisuus on luonnollisesti helpompaa, jos tutustumme avoimin mielin niihin perusteluihin, joita kirkko antaa. Useimmiten ne ovat paitsi järkeenkäypiä, myös kauniita ja elämään sovellettuina iloa tuovia.
Esiaviollinen seksi on teko, jonka koko kristillinen traditio kaikkialla maailmassa on meidän päiviimme asti tuominnut syntinä, eikä katolisella kirkolla ole oikeutta muuttaa opetustaan siitä asiasta. Ehkäisy taas on asia, josta on käyty Vatikaani II:n jälkeen lääketieteellisen, psykologisen ja teologisen tutkimuksen läpäisemää keskustelua ja keskustelun tuloksena julkaistu kiertokirje Humanae Vitae, kirje ihmiselämän, rakkauden, avioliiton ja aviollisen seksin suuresta arvosta, jossa todettiin myös ehkäisykiellon olevan muuttumaton osa kirkon traditiota. Lisäksi noiden päivien jälkeen luonnollinen perhesuunnittelu on kehittynyt niin, etten oikeastaan näe syytä, miksi pitäisi turvautua keinotekoiseen ehkäisyyn.
Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että pedofiilipappeja pitää saada arvostella, en tosin ole kohdannut mitään painostusta tässäkään asiassa kirkon taholta. Hallintokulttuurissa on tältä osin ollut parantamisen varaa, mutta paljon on jo tehty - Englannissa ja Amerikassa touhu kuulemma jo vaikuttaa siltä, että pappeja "suojellaan lapsilta". Samoin on seminaarien pääsyvaatimuksissa ja sisäisessä ilmapiirissä ollut pöyristyttäviä väärinkäytöksiä, joita nyt ollaan panemassa järjestykseen.
Lause lauseesta:
1. "Keinotekoinen ehkäisy ja esiaviollinen seksi on väärin".
V. Mistä kohdassa Raamattua se luetaan?
Sen lisäksi, ei ole mitään "dogmia", jossa kielletään esim. esiaviollista seksiä!
Kat. kirkon käytäntö on eri asia ja, kuten historiasta näkyy selvästi, se muuttuu ajan kanssa ja se muovaillaan selibaatissa elävän papin (tai paavin) mielen mukaiseksi.
2."Vatikaanin II kirkolliskokous on opettanut kirkon opetuksen erehtymättömyydestä".
V. Kysymyksessä on Vatikaani I kirkolliskokous, jossa päätettiin "Paavin erehtymättömyydestä, kun hän puhuu ex cathedra". Ja paavi ei kertakaan ole puhunut "ex cathedra"...
3...."Raamattu ja traditio eivät antaneet yksiselitteistä ja yleisesti tunnettua vastausta. Se myös vaati kirkon opetusta esitettäväksi tarkkoine perusteluineen, niin että uskovien on se helpompi ymmärtää eikä vain kuuliaisesti noudattaa".
V. Näin on asia. Ja tässä olemme samaa mieltä. Ikävä vain, että Tervaportti (ja Piispa) eivät opeta samalla tavalla...
4. "Kuuliaisuus on luonnollisesti helpompaa, jos tutustumme avoimin mielin niihin perusteluihin, joita kirkko antaa. Useimmiten ne ovat paitsi järkeenkäypiä, myös kauniita ja elämään sovellettuina iloa tuovia".
V. ??? Esimerkiksi se, että raiskattu pieni tyttö ei saa tehdä aborttia ja se, että naisen on aina alistuttava miehensä, olisiko hän kuinka väkivaltainen tahansa...??? Onko siinä iloa sinusta?
5. "Esiaviollinen seksi on teko, jonka koko kristillinen traditio kaikkialla maailmassa on meidän päiviimme asti tuominnut syntinä, eikä katolisella kirkolla ole oikeutta muuttaa opetustaan siitä asiasta".
V. ??? Oletko koskaan lukenut historiaa???
6."Ehkäisy taas on asia, josta on käyty Vatikaani II:n jälkeen lääketieteellisen, psykologisen ja teologisen tutkimuksen läpäisemää keskustelua..."
V. Niinpä niin. Kuten tuo kardinaali, joka väittää, että kondomin ei vähennä tartuntariskiä...
7. "luonnollinen perhesuunnittelu on kehittynyt niin, etten oikeastaan näe syytä, miksi pitäisi turvautua keinotekoiseen ehkäisyyn".
V. Oginon lapsia on maailmassa yllin kyllin.
8. "pedofiilipappeja pitää saada arvostella, en tosin ole kohdannut mitään painostusta tässäkään asiassa kirkon taholta. Hallintokulttuurissa on tältä osin ollut parantamisen varaa, mutta paljon on jo tehty - Englannissa ja Amerikassa touhu kuulemma jo vaikuttaa siltä, että pappeja "suojellaan lapsilta".
V. ...niin kuin katolilaisia pitäisi suojella Tervaportilta ja piispalta. Itse asiassa, Katolisessa kirkossa pitäisi olla enemmän avoimuutta. Se käy mahdottomaksi, silloin kun piispatkin ajattelevat olevan paavin tavoin erehtymättömiä.
Terveisin
1. "Keinotekoinen ehkäisy ja esiaviollinen seksi on väärin". Dogmia ei joka asiassa tarvita. Kirkon opetusvirka voi määritella asian uskottavaksi jopa lopullisesti, silloin kun se toistuvasti ja selvästi on jonkin asian todennut.
2. Luepa V2:n lausuntoja kirkosta, niin huomaat erehtyneesi itse.
3. Oletko sitä mieltä, että kirkon opetus pitäisi antaa kierrellen ja kaarrellen?
4. Oletko koskaan kuullut sanaa koherenttius?
5. Historia on monesti syntisten ihmisten historiaa. Raamatussa on myös vähän "Jumalan historiaa".
6. Tuo kardinaali (Lopez Trujillo) ei puhunut tartuntariskin pienentämisestä vaan siitä, että kondomi ei ole 100-prosenttisen luotettava.
7. Kuka Ogino? Mitä hänellä on asian kanssa tekemistä? Jokainen ehkäisy
8. Ehkäpä et ole koskaan yrittänyt keskustella piispan kanssa kirkon opetuksesta?
ei ole kirkon mielipide, joten mitä sinä tänne tulet tuommoisia tuputtamaan??
Koska levität täällä väärää tietoa Vatikaanin II kirkolliskokouksen opetuksista, niin liimaan tähän pätkän kyseisen kirkolliskokouksen dogmaattisesta konstituutiosta Lumen Gentium (25§), ensin englanniksi ja perään omana suomennoksenani:
Bishops, teaching in communion with the Roman Pontiff, are to be respected by all as witnesses to divine and Catholic truth. In matters of faith and morals, the bishops speak in the name of Christ and the faithful are to accept their teaching and adhere to it with a religious assent. This religious submission of mind and will must be shown in a special way to the authentic magisterium of the Roman Pontiff, even when he is not speaking ex cathedra; that is, it must be shown in such a way that his supreme magisterium is acknowledged with reverence, the judgments made by him are sincerely adhered to, according to his manifest mind and will. His mind and will in the matter may be known either from the character of the documents, from his frequent repetition of the same doctrine, or from his manner of speaking.
[Piispoja, jotka opettavat ykseydessä Rooman paavin kanssa, on kaikkien kunnioitettava jumalallisen katolisen totuuden todistajina. Uskon ja moraalin kysymyksissä piispat puhuvat Kristuksen nimessä ja uskovien on otettava heidän opetuksensa vastaan ja omaksuttava se uskonnollisella suostumuksella. Tätä mielen ja tahdon uskonnollista myöntymistä on osoitettava erityisellä tavalla Rooman paavin autenttiselle opetusviralle silloinkin, kun hän ei puhu ex cathedra; sitä on siis osoitettava siten, että hänen ylin opetusvirkansa tunnustetaan kunnioittaen ja hänen tekemiinsä ratkaisuihin kiinnitytään täysin sydämin hänen ilmaisemansa mielipiteen ja tahdon mukaan. Hänen mielipiteensä ja tahtonsa asiassa voidaan tietää joko dokumenttien luonteesta, siitä että hän toistaa usein samaa opetusta, tai tavasta, jolla hän puhuu.]
Opetus niin esiaviollisesta seksistä kuin keinotekoisesta ehkäisystä kuuluvat varmasti nuo ehdot täyttävään opetukseen, siitä ei ole epäilystäkään.
> Naisen on aina alistuttava miehensä, olisiko
> hän kuinka väkivaltainen tahansa.
Ei katolinen kirkko vaadi ketään pysymään väkivaltaisessa liitossa eikä uskottoman kumppanin kelkassa - ainoastaan uuden liiton solmiminen on kielletty puolison eläessä, jos avioliitto oli alun alkaen pätevä.
että seksisuhteet ollakseen korrekti katolilainen ovat loppuelämäksi suljettu pois.
Sitähän se tarkoittaa, jos tosiaan avioliitto oli alun alkaen pätevä ja sakramentaalinen. Tässä kirkko noudattaa itsensä Kristuksen antamaa opetusta, jonka mukaan se, "joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, tekee aviorikoksen".
Toisaalta asiaa voi katsoa niinkin, että katolilaispuolisoiden pitäisi olla todella motivoituneita tekemään työtä avioliittonsa ja rakkautensa puolesta, kun minkäänlaista takaporttia ei ole. Jos mies kohtelee vaimoaan huonosti tai itsekkäästi, niin hän helposti päätyy loppuiäkseen seksuaaliseen pidättäytymiseen. Tästä pitäisi myös ehkä enemmän puhua avioliittoon valmistautumisvaiheessa.
Ai niin, tiedän myös, etteivät kaikki katolilaisten avioliitot muistuta varsinaisesti kuvia Kristuksen ja Kirkon välisestä rakkaudesta, ja että jotkut miehet kohtelevat vaimojaan huonosti. Ihan vaan ettei kukaan joudu kuluttamaan näppäimistöään sen kertomiseen ;-)
...vielä pari tärkeää pointtia. Pätevä ja sakramentaalinenkin avioliitto voidaan apostolisen istuimen päätöksellä purkaa, jos sitä ei ole täydellistetty aviovuoteessa - vastaa muistaakseni sitä, että juutalaisen käsityksen mukaan avioliitto alkoi kihlauksesta, mutta täydellistyi vasta häiden ja hääyön myötä.
Lisäksi asumuseroon päätynyt on tietenkin vapaa, jos ja kun puoliso kuolee, uudesta avioliitosta ei siis välttämättä tarvitse pidättäytyä pysyvästi koko oman elämän ajan.
Aika paljon vaadittu mielestäni. Ajatellaan tilannetta, että vaimo kääntyy vaikkapa luterilaiseksi, jättää miehen ja avioituu uudestaan.
Miehen pitäisi sitten elää loppuelämä ilman elämänkumppania, tai siihen saakka kunnes ex-vaimo kuolee. Jos parilla ei ollut lapsia, tämä tarkoittaa myös sitä, että tällä miehellä ei olisi mahdollisuutta myöskään koskaan saada omia lapsia.
Jos eivät monet papitkaan pysty siihen, vaikka motivaatio on varmastikin toisella tasolla, on vaikea kuvitella, että tavallinen rivikatolilainenkaan noudattaisi sitä. Jäljelle jää vaihtoehtona elää synnissä.
Tuo kysymys on vähän sellainen omantunnon kysymys. Itseasiassa luulisin, että mikäli toinen puoliso kääntyy pois katolisuudesta tai menettää uskonsa ja jättää uskovan puolisonsa, liitto voidaan mitätöidä, koska tästä on raamatussa suoraan sanottu. Mutta silti kun avioliitto solmitaan pitäisi ihmisellä olla vakaa aikomus elää juuri tämän ihmisen kanssa loppuelämänsä.
Jos jostain syystä tulee ero ja hylätty osapuoli vuosien kuluttua löytää rakkaansa niin uskoisin ettei häntä ekskommunioida, nyt tarkoitan lähinnä jos esim. mies on lähtenyt 10 vuotta sitten kävelemään ja hylätty nainen löytää uuden miehen elämäänsä.
Jos taas on toisin täytyy ihmisen valita seuraako kirkon opetuksia vai omiaan vai vaihtaako peräti kirkkoa.
"Itseasiassa luulisin, että mikäli toinen puoliso kääntyy pois katolisuudesta tai menettää uskonsa ja jättää uskovan puolisonsa, liitto voidaan mitätöidä, koska tästä on raamatussa suoraan sanottu."
Tarkennetaan asiaa. Viittaat kai tähän kohtaan (1. Kor. 7:15): "Mutta jos se puoliso, joka ei usko, tahtoo erota, niin erotkoon. Uskovaa veljeä tai sisarta ei tällaisessa tapauksessa sido mikään pakko. Jumala on kutsunut teidät elämään rauhassa." Tässä ei ole kysymys tilanteesta, jossa kastettu kristitty menettää uskonsa ja tahtoo erota, vaan kristityn ja ei-kristityn avioliitosta. Tällainen avioliitto ei ole sakramentaalinen, ja se voidaan todella purkaa, ei ole pakko olla kysymys mitättömyydestä. Sen sijaan kahden kastetun ihmisen välinen pätevä avioliitto on väistämättä sakramentaalinen ja täydellistettynä kuolemaan asti pysyvä.
> Aika paljon vaadittu mielestäni.
Valitukset tässä asiassa pitänee kohdistaa Jeesukselle. Evankeliumissa on monta muutakin kohtaa, jotka edellyttävät meiltä asettumista radikaalisti tämän maailman arvoja vastaan. Tässä on tavallaan kyse opetuksesta toisen posken kääntämisestä sovellettuna tähän nimenomaiseen tapaukseen.
> Jos parilla ei ollut lapsia, tämä tarkoittaa
> myös sitä, että tällä miehellä ei olisi
> mahdollisuutta myöskään koskaan saada omia
> lapsia.
Sinänsä tuo on varmaan vielä suurempi ongelma naiselle, jonka hedelmällinen ikä kuitenkin päättyy aikaisemmin. Mutta jos parilla ei ollut lapsia, ja tämä perustuu yhteiseen tai toisen osapuolen omaan, ennen avioliiton solmimista tehtyyn päätökseen, on avioliitto todennäköisesti mitätön. Silloin kyseinen mies (tai nainen) voi mitätöinnin saatuaan mennä naimisiin kirkossa toisen kanssa.
Samaten todennäköisesti mitättömiä ovat avioliitot, joissa alun alkaenkin on otettu huomioon eromahdollisuus vaikeuksien kohdatessa. Olen kuullut huhua, että jossain päin Yhdysvaltoja avioehto on este kirkolliselle vihkimiselle.
> Jäljelle jää vaihtoehtona elää synnissä.
Tämä vaihtoehtohan meillä kaikilla on aina ja joka asiassa, ja valitettavan usein sen valitsemme. Synti ei muutu hyväksi, vaikka ihmiset sen kuinka hyväksyisivät ja siunaisivat. Minusta on hyvä, että katolinen kirkko antaa selkeän nimen tuolle vaihtoehdolle - nykyään niin moni on eksyksissä, koska joutuu "etsimään omat arvonsa" ilman riittäviä perusteita niiden arvioimiseen. Ja aika usein on nähtävissä, että tuollainen itse tehty moraali on taivutettu vastaamaan omia mielitekoja...
tämä synnissä eläminen ala olla jo melkein yleisempää kuin evankeliumin mukaan eläminen. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että nämä synnissä elävät pitävät itseään kuitenkin katolilaisina, eivätkä katso avoliittoa ja esiaviollista seksiä sillä tavalla synnillisenä kuin kirkko näkee sen. En väitä, että se ei olisi siksi syntiä, mutta eikö ole riski, että kirkko saattaa jäädä yksin totuuden kanssa ja rivikatolilaiset, joko kaikkoavat kirkosta tai tapahtuu jonkinlainen uskonpuhdistus jonkun tulevan paavin johdolla. Eräässä tutkimuksessa Italialaisista 90 % pitää itseään katolilaisena, mutta 86 % ei jaa paavin näkemyksiä esiaviollisesta seksistä ja ehkäisyvälineistä.
Kristukselle vai valistuneille kansanjoukoille? Siitä on pohjimmiltaan kysymys, ja siinä katolisen kirkon linja on hieman erilainen kuin esim. Suomen luterilaisen kirkon valitsema.
Jeesus myös puhui "pienestä laumastaan" ja kielsi tätä pelkäämästä vainoja. Jäsenmäärää tärkeämpää on uskollisuus Kristukselle.
Katolisen uskon mukaan on olemassa jumalallinen totuus, joka ei riipu ihmisten näkökannoista. Moraalikysymykset ovat osa tätä totuutta Luojan meihin ihmisiin sisäänrakentamana "designina", mallina, jonka mukaan eläen voimme ainoastaan tulla onnellisiksi ensin maan päällä ja sitten iankaikkisesti taivaassa. Siksi niihin eivät gallupien prosentit vaikuta.
> Tapahtuu jonkinlainen uskonpuhdistus jonkun
> tulevan paavin johdolla
Pitäisitkö sitä todella puhdistuksena, jos kirkko yhtäkkiä sanoisi, että avioliiton ulkopuolinen seksi ja ehkäisy ovat ok? Minusta ja miljoonista muista katolilaisista luopumus olisi parempi sana tuollaiselle, eikä Lutherkaan varmaan tykkäisi tuollaisen yhdistämisestä omiin juttuihinsa.
että moraali on luonut uskonnon, kun taas katolilaisuudessa on kaiketi uskonto luonut moraalin. Tuumailin vaan sitä, että olisiko mahdollista, että kirkko tosiaan kääntäisi kelkkansa ja alkaisi tarkistaa kantaansa siihen, mikä sotii enemmistön oikeustajua vastaan. Ehkäisystä ja pappien selibaatista voi ehkä ajan mittaan tulla sellainen kysymys, ettei ymmärretä mikä siinä on pahaa. Monet perinteiset asiathan ovat peräisin jostain aikanaan tarkoituksenmukaisesta käyttäytymistavasta tai ajattelusta, mutta ovat muuttuneet ajan mittaan tarpeettomaksi.
Ensi alkuun on todettava, että katolinen kirkko ei koskaan kumoa vanhaa oppiaan, tuollaisista täyskäännöksistä puhumattakaan.
Sen sijaan pappien selibaatti ei ole mikään opillinen tai moraalinen kysymys vaan pelkästään kirkkojärjestystä, ja sen kirkko voi muuttaa jos haluaa. Nytkin se on käytössä vain latinalaisessa riituksessa - itäisissä riituksissa käytäntö on sama kuin ortodokseilla.
kirkon oppia omasta mielestään kumonneet, vaan tarkistelivat tulkintaa ja opin noudattamista. Eikös ne olleet katolilaisia alunperin. Jos osa voi kääntää kelkkansa, miksei koko kirkko.
Teit tärkeitä huomautuksia:
Kyllä, ensimmäiset luterilaiset OLIVAT katolilaisia, mutta EROSIVAT omatoimisesti kirkon täydestä yhteydestä juuri KÄÄNTÄMÄLLÄ kelkkansa. Eivät pysyneet uskollisina kirkon opetukselle ja hierarkialle.
Ja hierarkia on sidottu pitämään muuttumattomana Kristuksen apostoleille jättämän uskon talletuksen, myös sen, mitä Raamatussa ei ole kirjoitettuna.
...heidät erotettiin, Luther kun sattui astumaan isokenkäisten varpaille.
minun puolellani, on minua vastaan ja päinvastoin. Niinhän se Jeesus sanoi. Tiukasti ottaen harhaoppia syleilemällä kirkon jäsen - kuten Luther tai hänen seuraajansa - aiheuttaa oman eronsa kirkosta. Seuraavan polven luterilaisilla tilanne on toki eri.
...... "ei ole minun puolellani, on minua vastaan ja päinvastoin. Niinhän se Jeesus sanoi. Tiukasti ottaen harhaoppia syleilemällä kirkon jäsen - kuten Luther tai hänen seuraajansa - aiheuttaa oman eronsa kirkosta. Seuraavan polven luterilaisilla tilanne on toki eri".
Niinhän Jeesus sanoi, ja kun aikaisemmin on tullut ilmi sinun käsityksesi mukaan Maria oli "ensimmäinen" katolilainen. Tämän katolisen opin taas Jeesus oli opettanut Marialle, josta loogisesti seuraa, että Isä Jumala on opettanut katolisen opin Jeesukselle, josta loogisesti seuraa, että itse Jumala on katolilainen, josta taas loogisesti seuraa, että kaikki muut kirkot ovat harhaoppisia paitsi katolinen kirkko.
Tuskinpa kukaan uskoo Jumalan olevan katolilainen tai edes kristitty. Kristitty on Kristuksen seuraaja, siis tavallinen ihminen. Kristus ei luonnollisesti ole itsensä seuraaja, vaan se jota seurataan. Muut Jumalan persoonat ovat Hänen kanssaan Jumalana tasavertaisia, eivät seuraajia. Tämän vuoksi Isän Jumalan tuskin on tarvinnut "opettaa" Kristukselle mitään.
En myöskään väitä kaikkien muiden kirkkojen ja yhteisöjen kuin katolisen Kirkon tai muiden kristittyjen kuin katolilaisten olevan harhaoppisia - on myös tila nimeltä skisma, joka on epätäydellistä yhteyttä Kirkkoon, eikä se välttämättä sisällä harhaoppia.
Sitten taas siitä harhaoppisuudesta. Jokainen väite "oppi x on tosi" sisältää väitteen "opin x vastainen oppi on harhaoppi". Katolisesta näkökulmasta toden opin vastainen oppi on katolilaisten mielestä harhaoppia ja luterilaisesta näkökulmasta toden opin vastainen oppi on luterilaisten mielestä harhaoppia. En näe tässä eroa.
En näe eroa Kirkon auktoriteetissa ja siinä auktoriteettinsa, jota jokainen, joka väittää selvittävänsä pelkällä yksityisellä tutkinnallaan Raamatusta kristinuskon kaikki totuudet ja yksityiskohdat, implisiittisesti väittää hallitsevansa. Ero on minusta siinä, että Kirkon tulkinta on aina sama, kun taas yksittäisten ihmisten tulkinnat eroavat toisistaan aina, mikä johtaa väistämättä virheeseen (sen sinäkin varmaan olet huomannut). Mutta olenkin sitä mieltä, että Raamattu kehottaa kuuntelemaan Kirkkoa ja nimenomaan painottaa, että pyhät kirjoitukset eivät ole yksityisen selittämisen asia.
.......mitenkä paavi voi olla Kristuksen sijainen, ellei Kristus ole samaa mieltä kuin paavi, sillä eihän Kristuksella ja hänen sijaisellaan voi olla eriäviä näkemyksiä, sehän on loogisesti mahdotonta. Loogista on tietenkin se, kuten sanot, että Jumaluuden muut persoonat ovat tasavertaisia Kristuksen kanssa, joten näin ollen on mahdotonta, että Isä Jumala olisi eri mieltä kuin paavi.
”Muut Jumalan persoonat ovat Hänen kanssaan Jumalana tasavertaisia, eivät seuraajia. Tämän vuoksi Isän Jumalan tuskin on tarvinnut "opettaa" Kristukselle mitään”.
...paitsi sen, kuten Hepr. 5:8 sanoo:” Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden”. Vaikka Hän oli siis Jumalan Poika, hänen täyttyi oppia kuuliaisuutta.
” - on myös tila nimeltä skisma, joka on epätäydellistä yhteyttä Kirkkoon, eikä se välttämättä sisällä harhaoppia”.
Siis kun skisma on epätäydellistä yhteyttä, tämä sana ”epätäydellisyys” jo viittaa siihen, ettei olla täysin oikeaoppisia suhteessa kirkkoon, joten jos eletään skismassa, täydellisyyteen päästään vain tunnustamalla yhteisen pyhän apostolisen (katolisen) kirkon.
”Ero on minusta siinä, että Kirkon tulkinta on aina sama, kun taas yksittäisten ihmisten tulkinnat eroavat toisistaan aina, mikä johtaa väistämättä virheeseen (sen sinäkin varmaan olet huomannut). Mutta olenkin sitä mieltä, että Raamattu kehottaa kuuntelemaan Kirkkoa ja nimenomaan painottaa, että pyhät kirjoitukset eivät ole yksityisen selittämisen asia”.
Tällä tavallahan katolinen kirkko on aina perustellut kantaansa, eikä minulla ole siihen mitään sanomista. Tottahan näin saa uskoa, vaikka minä en sitä uskokkaan, sillä Raamattu kehoittaa kuuntelemaan Kristusta ja omistamaan pelastus yksin uskomalla häneen, jonka Luther kirjoituksissaan kirkkaasti tuo esiin. Luterilaista kirkkoa minä en kuuntele, jos se opettaa vastoin tätä Lutherin periaatetta.
Tämä Lutherin oppi on x, joka katolisen kirkon mielestä tietenkin on y.
...että et alkaisi paasata vanhurskauttamisopista ennen kuin olet kommentoinut sitä, mihin kummatkin aiemmista keskusteluistamme päätyivät: Yhteistä julistusta vanhurskauttamisopista. Lähtökohta ei voi olla se, että sinun on aina oltava eri mieltä katolisen kirkon kanssa, etenkin kun kirkkojemme johto on sanellut toisin. YJ löytyy netistä.
Lisäksi kommentoimassasi kappaleessa puhe oli sola scriptura -opista ja sen epäraamatullisuudesta.
"...paitsi sen, kuten Hepr. 5:8 sanoo:” Ja niin hän, vaikka oli Poika, oppi siitä, mitä hän kärsi, kuuliaisuuden”. Vaikka Hän oli siis Jumalan Poika, hänen täyttyi oppia kuuliaisuutta."
Ihmisyydessään kyllä. Jumaluudessaan ei.
"Siis kun skisma on epätäydellistä yhteyttä, tämä sana ”epätäydellisyys” jo viittaa siihen, ettei olla täysin oikeaoppisia suhteessa kirkkoon, joten jos eletään skismassa, täydellisyyteen päästään vain tunnustamalla yhteisen pyhän apostolisen (katolisen) kirkon."
Joku voi olla täysin oikeaoppinen ja silti elää skismassa. Tämä pätee käsittääkseni esim. SSPX-yhteisöön.
.......on kuule se, että minun ei tarvitse olla minkään kirkon johdon kanssa samaa mieltä. Sellaista piispaa ei luterilaisessa kirkossa ole eikä tulekkaan, joka määrää, miten minun tulee ajatella.
Mitä tulee YJ:een vanhurskauttamisesta, se ei suinkaan ole koko Suomen luterilaisen kirkon kanta. Se on yhden oppisuunnan edustajien kanta, johon nyt sattuu kuulumaan luterilaisen kirkon eliitti, joka on tämän asiakirjan hyväksynyt.
En yhtään ihmettele, vaikka se tyydyttää katolisen kirkon johtoa, koska se on tehty paljolti katolisen kirkon ehdoilla. En minä sinänsä vastusta ekumeniaa. Päinvastoin on hyvä, että keskusteluyhteys on katolisen kirkon kanssa parempi kuin aikaisemmin. Mutta mitään sanelua "ylhäältä" minä en hyväksy. Tasavertaisuus on eri asia.
Kun YJ puhuu "vanhurskauttamisesta uskon kautta ja armosta" luvussa 4.3, 25 jossa yhdessä tunnustetaan näin:
" Ihminen panee luottamuksensa Jumalan armolliseen lupaukseen vanhurskauttavassa uskossa, johon sisältyy sekä toivo Jumalaan, että rakkaus häneen. Sellainen usko on rakkaudessa toimivaa; siksi kristitty ei voi eikä saa jäädä ilman tekoja". Tämän kohdan sinun on ilmeisesti se helppo hyväksyä".
Mutta tässä sekoitetaan vanhurskauttaminen ja uskon teot. Mutta näin sitä ei tee Jumala, joka sanoo (1. Moos. 15:6) "Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi", ja josta Paavali sanoo (Room. 4:3) "Sillä mitä Raamattu sanoo? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi." Kun tässä on kaksi todistajaa ja minä olen vielä kolmas todistaja, että näin nämä Raamatunjakeet kuuluvat, niin minä alan epäillä jo sitä, osataanko tätä kohtaa lukea edes ällätikun kanssa, kun näihin Raamatunjakeisiin väkisinkin yritetään tunkea lain ja uskon teot, jotka eivät siihen kuulu, eivätkä siihen tule kuulumaankaan, ennenkuin Jumala muuttaa Sanansa.
Mitä tulee pelastusvarmuuteen se on siksi täysin varma, kun siitä otetaan pois lain ja uskon teot, niin jäljelle jää usko yksin, joka on vanhurskautamisen perusta ja todetaan nyt vielä sekin, että uskokin on lahja, joten vanhurskuttaminen tapahtuu kokonaan Jumalan armosta ilman mitään ihmisen myötävaikuttamista, olkoot luterilaiset piispat tästä asiasta mitä mieltä tahansa. Jos he eivät sitä ymmärrä, kysykööt sitä lapsilta.
"Lähtökohta on kuule se, että minun ei tarvitse olla minkään kirkon johdon kanssa samaa mieltä. Sellaista piispaa ei luterilaisessa kirkossa ole eikä tulekkaan, joka määrää, miten minun tulee ajatella."
Ei toki. Vastaavasti paavi ei määrää minun ajatuksiani. Mutta jos en ole hänen kanssaan samaa mieltä tärkeistä uskonasioista, välillämme ei ole ehtoollisyhteyttä, enkä ymmärrä miksei tämä pätisi myös sinuun ja piispaasi, jos olette tästä luterilaisuuden perimmäisestä totuudesta eri mieltä. Luther olisi varmaankin karkottanut riviseurakuntalaisen tämänkaltaisesta erimielisyydestä.
"Mitä tulee YJ:een vanhurskauttamisesta, se ei suinkaan ole koko Suomen luterilaisen kirkon kanta. Se on yhden oppisuunnan edustajien kanta, johon nyt sattuu kuulumaan luterilaisen kirkon eliitti, joka on tämän asiakirjan hyväksynyt."
Instituutiona se on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanta, sinun kirkkosi kanta eikä pelkkä piispojen ja edustajien henkilökohtainen mielipide. Ei ole vain ihmisiä, on myös instituutioita, jotka johtonsa kautta sitoutuvat tai eivät sitoudu oppilauseisiin. Aivan samoin olisi kuka tahansa voinut sanoa vaikka Augsburgin tunnustuksesta.
Tarkoitankin nyt, että tämä on minusta protestantismissa Akilleen kantapää: jokaisella on oma versionsa totuudesta, koska vaikka jokainen tunnustaa Raamatun kiistämättömäksi, kenenkään lausuntoja Raamatusta ei oteta kiistämättöminä. Koska olet luterilainen, sinun mielestäsi siis esimerkiksi ehtoollisen suhteen harhaoppisia ovat kaikki muut paitsi luterilaiset ja kenties korkeakirkolliset anglikaanit (todellinen läsnäolo ilman uhria). Nyt YJ:n kautta poistuu heistäkin suurin osa eli Luterilainen maailmanliitto oikeauskoisuudesta. Pelkästään näitä kahta oppia tutkimalla maailmassa oikeauskoisten kristittyjen joukkoon jää siis sinä, Missourin luterilainen synodi ja jonkin verran anglikaaneja.
Minä uskon että Luther ei missään nimessä uskonut tällaista seuraavan. Hänen mielestään varmaankin kaikki olisivat nähneet miten hänen oppinsa oli hyvää ja raamatullista, kunhan vain päästään paaveista eroon. Mutta toisin kävi, minkä Luther jo elinaikanakin huomasi: hyvin pian alkoi protestantismin pirstoutuminen yhä pienemmiksi, yhä kauemmas lähtökohdastaan ajautuneuksi ryhmiksi, mikä tähän päivään asti jatkuu. Luther oli hyväntahtoinen ihminen samassa mielessä kuin Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa Antti Kylliäinen on nyt.
"Mitä tulee pelastusvarmuuteen se on siksi täysin varma, kun siitä otetaan pois lain ja uskon teot, niin jäljelle jää usko yksin, joka on vanhurskautamisen perusta ja todetaan nyt vielä sekin, että uskokin on lahja, joten vanhurskuttaminen tapahtuu kokonaan Jumalan armosta ilman mitään ihmisen myötävaikuttamista, olkoot luterilaiset piispat tästä asiasta mitä mieltä tahansa. Jos he eivät sitä ymmärrä, kysykööt sitä lapsilta."
Minusta lapsilta voisi kysyä myös, että jos meillä ei ole vapaata tahtoa eivätkä uskossa tehdyt teot ole ansioita (ei kuitenkaan ikuista elämää vaan rajallisen korvauksen ansaitsevia) Jumalan edessä, miten meillä voi olla silloin syyllisyyttä Jumalan edessä pahoista teoistammekaan. Et voi saada sitä molemmin päin huonosti, se on lapsellekin selvää.
...vastaus.
"Vastaavasti paavi ei määrää minun ajatuksiani. Mutta jos en ole hänen kanssaan samaa mieltä tärkeistä uskonasioista, välillämme ei ole ehtoollisyhteyttä, enkä ymmärrä miksei tämä pätisi myös sinuun ja piispaasi, jos olette tästä luterilaisuuden perimmäisestä totuudesta eri mieltä. Luther olisi varmaankin karkottanut riviseurakuntalaisen tämänkaltaisesta erimielisyydestä.
Kyllä ehtoollisyhteyden katkeamiseen tarvitaan enemmän kuin erimielisyys vanhurskauttamisopista. Ja sitä paitsi se käsitys, mikä on kirjattuna vanhurskauttamisopista YJ:een, ei ole Lutherin käsitys.
Regensburgissa 1540-41 käydyissä neuvotteluissa Melanchthon ja kardinaali Contarini pääsivät yhteisymmärrykseen vanhurskauttamisesta, joka vastaa jokseenkin sitä, mitä nykyinen YJ sisältää. Kun Melancton vei asiakirjat Lutherin nähtäväksi Wittenbergiin, Luther torjui ehdottomasti sen vanhurskauttamista koskevan opinkohdan. Kun Contarini vei asiakirjan Roomaan, hän sai huomata, että häntä syytettiin harhaopista saman uskonkohdan nojalla.
Niinkuin aikaisemmin sanoin "tämä" tietty koulukunta edustaa toista näkemystä vanhurskauttamisesta, mitä Luther. Ja kuten totesin, asiakirjaa ei ole tehty tasavertaisuuden pohjalta, vaan se on liiaksi katolisen kirkon sanelema, siksi en siihen yhdy.
"Instituutiona se on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanta, sinun kirkkosi kanta eikä pelkkä piispojen ja edustajien henkilökohtainen mielipide".
Olkoon jos tahtoo, minä pitäydyn siinä mitä, Raamattu sanoo, kuten jo edellisessä viestissäni totesin (1. Moos. 15:6) "Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi", sekä (Room. 4:3) Sillä mitä Raamattu sanoo? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi." Tämä on niin selkeästi sanottu, että lapsikin sen ymmärtää ja siihen viittasin, kun kehoitin luterilaisia piispoja kysymään lapsilta, jos eivät muuten vanhurskauttamista yksin uskosta ymmärrä. Vai teoistako lapset pääsevät taivaaseen? Sitäkö Jeesus tarkoittaa, kun hän sanoo: (Matt. 19:14) "Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta."
Eipä Lutherkaan uskonut siihen, mitä katolinen kirkko opetti, siksi syntyi reformaatio, vaikka hänellä ei ollut lupa olla toista mieltä siitä, mitä kirkko opetti. Mutta oli kuitenkin.
"Tarkoitankin nyt, että tämä on minusta protestantismissa Akilleen kantapää: jokaisella on oma versionsa totuudesta, koska vaikka jokainen tunnustaa Raamatun kiistämättömäksi, kenenkään lausuntoja Raamatusta ei oteta kiistämättöminä. Koska olet luterilainen, sinun mielestäsi siis esimerkiksi ehtoollisen suhteen harhaoppisia ovat kaikki muut paitsi luterilaiset ja kenties korkeakirkolliset anglikaanit (todellinen läsnäolo ilman uhria). Nyt YJ:n kautta poistuu heistäkin suurin osa eli Luterilainen maailmanliitto oikeauskoisuudesta. Pelkästään näitä kahta oppia tutkimalla maailmassa oikeauskoisten kristittyjen joukkoon jää siis sinä, Missourin luterilainen synodi ja jonkin verran anglikaaneja".
Eiköhän niitä toisenlaisia totuuksia löydy katolisestakin kirkosta. Ja Akilleen kantapäitä, kuten esim. pappien avioliitto, etc.
Minä kun en tässä yhteydessä puhu ehtoollisesta mitään, vaan vanhurskauttamisesta ja pelkästään Saksassa 200 teologian tohtoria ja professoria ( ellen väärin muista ) oli YJ:n allekirjoittamista vastaan, etten minä nyt aivan niin yksin ole , kuten sinä luulet. En Suomessakaan.
"Minä uskon että Luther ei missään nimessä uskonut tällaista seuraavan. Hänen mielestään varmaankin kaikki olisivat nähneet miten hänen oppinsa oli hyvää ja raamatullista, kunhan vain päästään paaveista eroon"
Eihän lähtökohta suinkaan ollut ollenkaan se, että paavista pitäisi päästä eroon, sen sinä tiedät varsin hyvin. Mutta ei Luther liioin antanut periksi vanhurskauttamisopista, eikä anna nytkään, eikä tulevaisuudessa, jos ei Raamattua kirjoiteta uudestaan, joka on minusta varsin epätodennäköistä.
Mitä Kylliäiseen tulee, ( vaikka en minä hänen käsityksiinsä yhdy, samoja ajatuksia on esiintynyt vuosisadasta toiseen) luterilaisessa kirkossa onkin mielipiteenvapaus, toisin kuin katolisessa kirkossa.
...hyvä tulee. Yritetään pitää pää kylmänä.
"Kyllä ehtoollisyhteyden katkeamiseen tarvitaan enemmän kuin erimielisyys vanhurskauttamisopista."
Mutta eikö se nimenomaan ole luterilaisuuden perusasia? Mikä olisi "enemmän" kuin erimielisyys vanhurskauttamisopista (joka sinun ja kirkkosi välillä on, mutta kirkkojemme välillä kutakuinkin ei)?
"Ja sitä paitsi se käsitys, mikä on kirjattuna vanhurskauttamisopista YJ:een, ei ole Lutherin käsitys. Regensburgissa 1540-41 käydyissä neuvotteluissa Melanchthon ja kardinaali Contarini pääsivät yhteisymmärrykseen vanhurskauttamisesta, joka vastaa jokseenkin sitä, mitä nykyinen YJ sisältää. Kun Melancton vei asiakirjat Lutherin nähtäväksi Wittenbergiin, Luther torjui ehdottomasti sen vanhurskauttamista koskevan opinkohdan. Kun Contarini vei asiakirjan Roomaan, hän sai huomata, että häntä syytettiin harhaopista saman uskonkohdan nojalla."
Mielenkiintoista. Oletko lukenut tämän asiakirjan, vai oliko tuo summaus niistä toisen käden tietoa (mahdollisesti YJ:n kanssavastustajien perusteluja)?
"Niinkuin aikaisemmin sanoin "tämä" tietty koulukunta edustaa toista näkemystä vanhurskauttamisesta, mitä Luther. Ja kuten totesin, asiakirjaa ei ole tehty tasavertaisuuden pohjalta, vaan se on liiaksi katolisen kirkon sanelema, siksi en siihen yhdy."
Asia selvä. Minä kuitenkin toivoisin, että voisit harkita asiaa uudelleen. Seuraavat premissit nimittäin ovat mielestäni vääriä:
1) Totuus vanhurskauttamisesta voidaan ilmaista vain yhdellä tavalla.
2) Ekumeenisen dialogin tavoite on saada toinen kääntämään kelkkansa, ei löytää yhteistä uraa.
3) Luterilaiset tunnustuskirjat ja Trenton kirkolliskokous menevät kelkoillaan poispäin toisistaan, eivät eri teitä samaan pisteeseen.
Pyydän, että harkitsisit asiaa uudelleen. Niin moni asia tässä on erittäin monimutkainen. Ja (kaikella kunnioituksella) aiemmista dialogeista minulle on välittynyt kuva, ettei käsityksesi sanojen - minun, YJ:n, tunnustuskirjojen tai Trenton - merkityksestä ole aina oikea.
"Eiköhän niitä toisenlaisia totuuksia löydy katolisestakin kirkosta."
Mutta etkö tosiaan näe tässä eroa?
Kun katolilainen poikkeaa kirkkonsa näkemyksestä, on katolisen opin mukaan oikein luottaa, että kirkko kertoo raamatullisen näkemyksen.
Kun protestantti poikkeaa kirkkonsa tai yhteisönsä näkemyksestä, on protestanttisen opin mukaan oikein luottaa siihen, jolla on raamatullisin näkemys. Mutta kenellä tämä on? Yksilön on mietittävä se itse. Ja tämä on johtanut siihen, että maailman kristityistä on sinun (tai kenen tahansa muunkin) mukaan harhaoppisia lähes jokainen.
Eikö sinusta vaikuta epäloogiselta, että ainoaksi ohjeeksi annettaisiin kirjoituksia, joiden tulkinnasta ihmiset eivät pääse yksimielisyyteen ja sortuvat väistämättä harhaoppeihin, eikä mitään tulkinta-auktoriteettia niihin annettaisi?
"Ja Akilleen kantapäitä, kuten esim. pappien avioliitto, etc."
Pappien avioliitto ei ole opillinen kysymys, ei liity tähän.
"Minä kun en tässä yhteydessä puhu ehtoollisesta mitään, vaan vanhurskauttamisesta ja pelkästään Saksassa 200 teologian tohtoria ja professoria ( ellen väärin muista ) oli YJ:n allekirjoittamista vastaan, etten minä nyt aivan niin yksin ole , kuten sinä luulet. En Suomessakaan."
Eikö sinua häiritse yhtään että kirkkosi on tunnustanut harhaopin? Sinä ja 200 professorin vanhurskas joukkio pidätte vielä urheasti totuutta yllä, mutta luterilaisista kirkoista lähes jokainen on instituutiona hylännyt luterilaisuuden. Ellet sitten ole väärässä YJ:n - tai luterilaisuuden - luonteesta.
"Eihän lähtökohta suinkaan ollut ollenkaan se, että paavista pitäisi päästä eroon, sen sinä tiedät varsin hyvin."
En ole varma missä vaiheessa Luther kääntyi tälle kannalle (ei ainakaan ennen vuotta 1517, koska tällöin isä Martin saarnasi erittäin innokkaasti paaviuden puolesta), hän kun saattoi samaan hengenvetoon vakuuttaa paaville uskollisuuttaan ja kansalle sitä että paavius on saatanan perustama instituutio.
"Mutta ei Luther liioin antanut periksi vanhurskauttamisopista, eikä anna nytkään, eikä tulevaisuudessa, jos ei Raamattua kirjoiteta uudestaan, joka on minusta varsin epätodennäköistä."
Minäkin uskon että Luther ei muuta enää mieltään, hän tietää nyt kyllä totuuden.
"Mitä Kylliäiseen tulee, ( vaikka en minä hänen käsityksiinsä yhdy, samoja ajatuksia on esiintynyt vuosisadasta toiseen) luterilaisessa kirkossa onkin mielipiteenvapaus, toisin kuin katolisessa kirkossa."
Viimeisellä väitteellä en ymmärrä lainkaan mitä tarkoitat. Ei vapaus uskoa mitä vain tarkoita, että voi pysyä silti uskonyhteisön jäsenenä, jos vapauttaan soveltaa asioihin, jotka ovat yhteisön tunnustuksellinen perusta. Ei ole mitään eroa Trenton lauseilla "Jos joku kieltää että x, hän olkoon erotettu" ja luterilaisten tunnustuskirjojen lauseilla "Seurakuntamme opettavat x. Toisin opettavat ne hylkäävät."
...on "amerikkalainen auto", joka kiihtyy 0:sta 100:aan 5:ssä sekunnissa, ei voi ottaa aina rauhallisesti, varsinkin kun joku yrittää kiilata eteen.
"Kyllä ehtoollisyhteyden katkeamiseen tarvitaan enemmän kuin erimielisyys vanhurskauttamisopista."
>>>>Mutta eikö se nimenomaan ole luterilaisuuden perusasia? Mikä olisi "enemmän" kuin erimielisyys vanhurskauttamisopista (joka sinun ja kirkkosi välillä on, mutta kirkkojemme välillä kutakuinkin ei)?
...että vastaan, kunhan aloitusviesti on painunut syvemmälle viestimenneisyyteen. Tällöin etusivulta poistuneella keskustelulla ei ole yhtä paljon lukijoita, mikä voi vähentää keskustelijoiden välisiä jännitteitä.
.....mielenkiintoinen "vastaamattomuuspointti". .
Olen vahvasti sitä mieltä, että jos tämä keskustelu käytäisiin sähköpostilla, ei-julkisesti, ei asetelma menisi niin gladiaattorimaiseksi kuin nyt usein menee. Nyt tuntuu siltä, että pystyn harvemmin saamaan pelkkää kyllä-ei-vastausta johonkin sivukysymykseen, vaan saan joka viestissä myös Todistuksen Luterilaisuuden Oikeellisuudesta, argumentin, joka on minulle jo tuttu ja joka ei edistä keskustelua kun kysymys on jostain muusta. Uskon, että keskustelu voidaan käydä paremmin eri vivahteissaan, kun se on vähemmän julkinen, joskaan ei kahdenkeskinen.
Ave caesar, morituri te salutant!
>>>>>"Uskon, että keskustelu voidaan käydä paremmin eri vivahteissaan, kun se on vähemmän julkinen, joskaan ei kahdenkeskinen".
"No mikäs siinä, jos katolisen kirkon tapa on esittää asiat "vähemmän" julkisesti."
Hyvä veli, onko meidän välillämme pilkallisuutta tai jotain? Minun toiveessani ei ole mitään katolisen kirkon tapoihin liittyvää. Perustelen sitä ainoastaan sillä, että uskon "päänäyttämöllä" olemisen vaikuttavan negatiivisesti molempien keskustelutapaan.
Tässä yhteydessä - mitenkään tahtomatta loukata sinua - kerron tarkoittavani erityisesti sinun viestejäsi. Tahdon keskustella kanssasi kuin kristitty kristityn kanssa, löytää kanssasi syvemmän ymmärryksen Kristuksen evankeliumista enkä heittää puolelta toiselle todistustekstejä. Monesti aiemmin on (mielestäni) tapahtunut niin, että olen yrittänyt löytää jonkinlaista yhteistä maastoa, mutta jos sellainen on löytynytkin, olen samassa yhteydessä vastaanottanut uudelleen ja uudelleen kokonaiskuvan ("no kyllä ehkä, mutta sillä ei ole väliä, tämä ei tarkoita että (...) vaan (...) ja (...) sillä (...)"), jossa - toistaiseksi - meillä on suuria erimielisyyksiä, ja joka on minulle jo perin tuttu. En ole varma, mutta on mahdollista, että tällä on yhteyttä siihen, että tahtoisit lukijan huomaavan joka viestistä, miten sinä et ainakaan ole samaa mieltä paavilaisten kanssa.
Anna minulle anteeksi, jos olen väärässä, ja anna anteeksi vaikka olisin oikeassakin! Mutta tällainen kuva minulle välittyy. Tästä on seurauksena viestien tolkuton pidentyminen ja keskustelun näivettyminen. Toivon, että ennen pitkää olemme sillä asteella, että voimme keskustella tiiviimmin, kun kummallekin on välittynyt kokonaiskuva toisen uskonkäsityksistä; tämän jälkeen kyse on sen kuvan yksityiskohtien korjailusta ja pohdiskelusta, eikä koko asiaa tarvitse selittää joka välissä, vaan voi luottaa siihen että kyllä toinen tietää. Yksityiskohdat ovat toki tärkeitä, ja ne voivat vaikuttaa kokonaiskuvaankin merkittävästi.
On meillä ainakin yksi yhteinen uskonkappale, jota Luther ei jaa kanssamme: UT:n kaanon. Sekin on muuten asia, jonka myöhemmät luterilaisen nimellä kulkevat piispat menivät muuttamaan Lutherin päätöksen vastaiseksi.
Palataan asiaan ensi viikolla, veli hyvä. Hyviä pyhiä!
Rukoilkaamme, että Pyhä Henki ohjaisi sormiamme ja sydämiämme, jotta kävisimme kunnon keskustelua kuin kristityt ainakin.
Minä käsitin, että sola fides formata on sinulle hyväksyttävä kanta. Minusta kuitenkin YJ edustaa luterilaiselta kannalta nimenomaan sola fides formataa. Olenko jommassa kummassa väitteessäni väärässä?
"Rukoilkaamme, että Pyhä Henki ohjaisi sormiamme ja sydämiämme, jotta kävisimme kunnon keskustelua kuin kristityt ainakin".
Aivan, ja ehkä on syytä kirjoittaa lyhyitä kommentteja, ettei viestit veny turhin pitkiksi.
"Minä käsitin, että sola fides formata on sinulle hyväksyttävä kanta. Minusta kuitenkin YJ edustaa luterilaiselta kannalta nimenomaan sola fides formataa. Olenko jommassa kummassa väitteessäni väärässä"?
Et kummassakaan, sillä minä en ole koko aikana puhunut sellaisesta uskosta, joka olisi pelkkä intellektuaalinen hyväksyntä, vaan olen puhunut uskosta siinä merkityksessä, mitä Luther uskolla tarkoittaa. Siitä Luther toteaa näin:
"Fides numquam est sola, sed iustificat sola" (Usko ei milloinkaan esiinny yksin, mutta se vanhurskauttaa yksin).
Ehkä on syytä pohtia kysymystä, mitä usko oikein on. Yritän lyhyesti kirjoittaa, miten minä ymmärrän uskon.
Otan esimerkiksi Aabrahamin, johon olen aikaisemminkin jo useaan kertaan viitannut.
Joosua sanoi koko kansalle: (Joos. 24:2-3 ) "Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Tuolla puolella Eufrat-virran asuivat muinoin teidän isänne, myös Terah, Aabrahamin ja Naahorin isä, ja he palvelivat muita jumalia. Mutta minä otin teidän isänne Aabrahamin tuolta puolelta virran ja kuljetin häntä kautta koko Kanaanin maan ja tein hänen jälkeläisensä lukuisiksi ja annoin hänelle Iisakin".
Yksinkertaisesti Jumala sanoi epäjumalanpalvelija Aabrahamille: "Lähde". Ja Aabraham uskoi Jumalaa ja lähti, tietämättä minne.
(Room. 4:3) Sillä mitä Raamattu sanoo? "Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi." Siis Aabraham lähti uskosta vanhurskaana tekemään tekoja, mutta eihän vanhurskas tarvitse enää tekoja tullakseen vanhurskaaksi, koska Raamatun mukaan Aabraham oli jo vanhurskas, kun hän lähti, tietämättä minne, ehtimättä tekemään ainoatakaan tekoa, paitsi sen, että hän lähti Jumalan käskystä.
Usko on siis yksinkertaisesti mielestäni luottamista pelkään Jumalan sanaan. Näin minusta ainakin Raamattu toteaa.
Kiitos vastauksesta, totesit että hyväksyt sola fides formatan ja että YJ edustaa sola fides formataa. Olenko oikeassa siis, jos sanon, että hyväksyt YJ:n?
Kenties hyvä ohjenuora on, että keskustelu toimii, kun repliikit ovat yhtä pitkiä kuin ne kasvokkain keskusteltaessa olivat. Keskustelunopeus tietenkin on verrattomasti pienempi, mutta se lienee tämän median hinta.
...nimenomaan tätä.
"Fides numquam est sola, sed iustificat sola" (Usko ei milloinkaan esiinny yksin, mutta se vanhurskauttaa yksin).
...tulee ilmi tässä.
Hepr. 11:11 Uskon kautta sai Saarakin voimaa suvun perustamiseen, vieläpä yli-ikäisenä, koska hän piti luotettavana sen, joka oli antanut lupauksen.
tarkennuksesta. YJ:hin liittyvä kysymykseni odottaa vielä vastausta. Asialla ei tietenkään ole kiirettä, jos haluat vaikka tutustua YJ:hin lähemmin vastataksesi.
...yritä sinä nyt ensin vastata tähän allaolevaan kysymykseeni. Silläkään vastauksella ei ole kiirettä. Luulen kuitenkin, että ehdin vastata YJ:tä koskevaan kysymykseesi ennenkuin sinä ehdit vastata tähän, miten on mahdollista, että usko yksin vanhurskauttaa?
"Fides numquam est sola, sed iustificat sola" (Usko ei milloinkaan esiinny yksin, mutta se vanhurskauttaa yksin).
....vastauksen. Sola fides formata, eli raukkauden muovaama usko ei ole vanhurskauttamisen perusta.
"miten on mahdollista, että usko yksin vanhurskauttaa?"
Tästä emme ole yhtä mieltä, kuten YJ:kin toteaa. Mutta ongelma se ei ole, mikäli pysymme kirkkojemme tunnustuksissa.
Päivää aiemmin sanoit, että hyväksyt sola fides formatan. Nyt kun kysyin, hyväksytkö YJ:n, vastaat että "sola fides formata ei ole vanhurskauttamisen perusta". Miten tämä pitäisi ymmärtää - ovatko lauseet toisensa poissulkevia, ja jos ovat, kumpi on tosi? Lisäksi et kuitenkaan suoranaisesti vastannut kysymykseen siitä, hyväksytkö YJ:n vai et.
Nukkumaanmenoaikeissa,
rousku
>>>"miten on mahdollista, että usko yksin vanhurskauttaa?"
Tästä emme ole yhtä mieltä, kuten YJ:kin toteaa. Mutta ongelma se ei ole, mikäli pysymme kirkkojemme tunnustuksissa.
>>>"miten on mahdollista, että usko yksin vanhurskauttaa?"
Tästä emme ole yhtä mieltä, kuten YJ:kin toteaa. Mutta ongelma se ei ole, mikäli pysymme kirkkojemme tunnustuksissa.
...tuli kaksi kertaa sama viesti.
Kiitos vastauksesta, veli Kristuksessa. Yritetään pitää viestit kasassa, pyrin vastaamaan tiiviisti mutten välttämättä onnistu.
Ensin pari sivupointtia, joista ei ole tarkoitus käydä laajempaa keskustelua nyt:
1. Olen samaa mieltä siitä, että ekumenia ei rakennu sille, että toinen luovuttaa tunnustuksensa. Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei näiden tunnustusten yhteisen maaperän löytämistä voi ennalta tuomita mahdottomaksi. Sitä varten asiaa tutkitaan ja pohditaan.
2. On totta, että YJ on nostattanut luterilaisten joukossa keskustelua katolilaisuudesta. Mielestäni kuitenkin tämä keskustelu on keskimäärin useammin positiivista kuin negatiivista. Negatiivinen keskustelu rakentuu mielestäni liian usein argumentille "jos emme ole enää eri mieltä keskenämme, ei ole mielekästä enää olla erossa toisistamme". Ihan kuin se olisi itseisarvo, että kristikunnassa on jakaumia, ja tämän vuoksi pitäisi varta vasten pyrkiä erimielisyyksiin, jotta nämä jakaumat voisi perustella.
Sitten itse asiaan.
Mietteesi vanhurskauttavasta uskosta ovat arvokkaita. Mielestäni käsität kuitenkin väärin katolisen vanhurskauttamisopin - kuin ajattelisimme, että ensin ihminen uskoo ja sitten hän tekojen kautta vanhurskautuu. Tämä ei ole kuitenkaan oikea kuvaus. Uskomme, että ihminen saa uskonsa alussa vanhurskauttamisen pelkästä uskosta (kasteen sakramentin osuudesta olemme yhtä mieltä, joten siitä ei tarvitse keskustella nyt) - eihän silloin ole aikaakaan tehdä tekoja, joten hän ei laiminlyö uskovan velvollisuutta tehdä niitä. Hän on tällöin vanhurskauden tilassa. Kysymys kuuluukin: mitä tämän jälkeen, kun ihmisellä on valinta, tekeekö hän hyvän teon vai ei? Jos ihminen seuraa Jumalan tahtoa, hänen vanhurskauttamisensa jatkuu pidemmälle, jos ei, niin hänen uskonsa on kuollutta ja hän menettää jo alussa saamansakin vanhurskauden. Luterilaisuus kuvaa tämän niin, että kaikki vanhurskauttaminen tapahtuu pelkästä uskosta, ja erottaa hyvistä teoista tapahtuvan prosessin pyhittymiseksi - mutta vaikka vanhurskauttamisen ja pyhittymisen välille tehdään ero, niitä ei irroiteta toisistaan vaan niiden katsotaan olevan väistämättä yhteenkytketyt. Vastaavasti jos uskosta ei seuraa pyhittymistä, siitä ei ole seurannut vanhurskauttamistakaan. Tämä ei ole ongelma katoliselle kirkolle, kuten YJ toteaa.
"Minun latinankielen taitoni on rajoittunutta ja siksi en huomannut sinun tarkoittavan, että vanhurskauttava usko on rakkauden muovamaa uskoa. Kun lisäksi totesin, että en milloinkaan ole puhunut sellaisesta uskosta, joka on pelkää intellektuaalista totenapitämistä ja viittasin tässä yhteydessä Lutherin tekstiin "Fides numquam est sola, sed iustificat sola" (Usko ei milloinkaan esiinny yksin, mutta se vanhurskauttaa yksin), niin halusin tällä tuoda sen ilmi, etten minä pidä uskoa toimettomana (vanhurskauttamisen jälkeen)."
No mutta, tätä juuri tarkoitan: minusta rakkauden muovaama usko on sama asia kuin usko, joka ei esiinny yksin. Jos siis sola fide -ilmaisussa uskolla ei tarkoiteta pelkkää intellektuaalista hyväksymistä (tai kuten Jaakob sanoo, kuollutta uskoa), josta ei seuraa tekoja, vaan sellaista uskoa, joka ei esiinny yksin, silloin sola fide on sama asia kuin sola fides formata.
Anteeksi viestin mittavuus. Pyydän ja toivon, että miettisit näitä asioita hartaasti. En minä pyydä sinua hylkäämään Lutheria, pyydän vain ettet pitäisi aksiomaattisena totuutena, että jokin kestämätön ristiriita opeistamme on löydyttävä.
En minäkään ole sitä vastaan, että keskusteluja käydään ja yritetään löytää yhteinen sävel, mutta keskusteluja tulee käydä tasavertaisesti. Ei se voi olla lähtökohta, että katolinen kirkko ei hyväksy luterilaista pappeutta ja sakramentteja päteviksi.
Onhan se tullut tälläkin palstalla selväksi , että luterilainen kirkko ei ole oikea kirkko katolisen käsityksen mukaan. En usko tällaisen asetelman olevan ollenkaan hedelmällinen, eikä se johda todelliseen yhteyteen. Paperilla se voi tomia, muttei käytännössä. Kasteen sakramentti ei ole minustakaan ongelma.
Niin totta on se, että YJ on herättänyt henkiin keskustelun luterilaisen kirkon sisällä juuri siitä, mistä mekin tässä keskustelemme. Mitä tarkoittaa vanhurskuttaminen? Se on tietenkin hyvä asia sinänsä, että keskustelllaan. Sinä tiedät paremmin, missä määrin katolisessa kirkossa käydään keskustelua tästä asiasta. Ei se tietenkään ole itseisarvo, että kristikunnassa on jakaumia, vaan kysymys on siitä, että jos päästään yhteisymmärrykseen, niin kenen ehdoilla se tapahtuu. Minä en nimittäin usko, (voin olla väärässäkin) että katolinen kirkko luopuu paaviudesta, joka kaiketi olisi sitten koko kristikunnan pää.
>>>Mietteesi vanhurskauttavasta uskosta ovat arvokkaita>Mielestäni käsität kuitenkin väärin katolisen vanhurskauttamisopin - kuin ajattelisimme, että ensin ihminen uskoo ja sitten hän tekojen kautta vanhurskautuu. Tämä ei ole kuitenkaan oikea kuvaus. Uskomme, että ihminen saa uskonsa alussa vanhurskauttamisen pelkästä uskosta (kasteen sakramentin osuudesta olemme yhtä mieltä, joten siitä ei tarvitse keskustella nyt)Jos ihminen seuraa Jumalan tahtoa, hänen vanhurskauttamisensa jatkuu pidemmälle, jos ei, niin hänen uskonsa on kuollutta ja hän menettää jo alussa saamansakin vanhurskauden.>Vastaavasti jos uskosta ei seuraa pyhittymistä, siitä ei ole seurannut vanhurskauttamistakaan. Tämä ei ole ongelma katoliselle kirkolle, kuten YJ toteaa.
Sinulla vaikuttaa kyllä olevan aamuvirkkuuden hyvä ominaisuus, mitä minulla ei ole - kirjoitusajoistamme näkyy että minä tapaan kirjoitella turhankin myöhään.
Tässä mielessä pitkät viestit eivät ole tuhoisia, että voimme aina ottaa yhden asian edellisestä viestistä käsiteltäväksi (näin voit sinäkin tehdä, jos ja kun kirjoitan mittavasti).
Meidän on varmaankin käsiteltävä seuraavaa asiaa ensimmäisenä. Mielestäni tässä nimittäin on YJ:n oikean tulkinnan avain, enkä vielä saanut sanomaani ilmaistua kunnolla:
">>>>No mutta, tätä juuri tarkoitan: minusta rakkauden muovaama usko on sama asia kuin usko, joka ei esiinny yksin. Jos siis sola fide -ilmaisussa uskolla ei tarkoiteta pelkkää intellektuaalista hyväksymistä (tai kuten Jaakob sanoo, kuollutta uskoa), josta ei seuraa tekoja, vaan sellaista uskoa, joka ei esiinny yksin, silloin sola fide on sama asia kuin sola fides formata.
Lapsenuskosta vielä. Se ei ole mitenkään ongelmallinen asia. Kun lapsi on iässä, jossa hänellä ei voi olla vastuuta teoistaan, ei häntä myöskään tuomita niistä. Kun lapsi on vanhempi, hänen tilanteensa on kuin täysikasvuisella.
Mutta lapsenusko on sellaista, johon aikuisenkin pitää pyrkiä: vilpitöntä luottamusta Jumalaan, joka Kristuksen tähden vanhurskauttaa ihmisen (tai kuten luterilainen asian ilmaisisi, vanhurskauttaa ja pyhittää ihmisen). Sanoihan Herramme ja Vapahtajamme: "Totisesti, ellette te tule lasten kaltaisiksi..."
.....on, että "vanhurskauttaminen" ei ole niitä kaikkein helpoimmin käsiteltäviä asioita.
Palaan vielä vähän kirkkojemme tasavertaisuuteen YJ:ssä, josta piispa Huovinen kirjoitti 7.9. 2000.
"Asiakirjan ongelmallinen puoli koskee kristillisten kirkkojen välisiä suhteita. Asiakirjassa toistetaan joitakin roomalaiskatolisen kirkko-opin perinteisiä ajatuksia. Rooman mielestä Kristuksen kirkko todellistuu täydellä tavalla katolisessa kirkossa. Uskonpuhdistuksen kirkkoja pidetään "kirkollisina yhteisöinä", mutta ei "kirkkoina sanan varsinaisessa merkityksessä", koska niillä on erilainen oppi erityisesti piispan virasta ja ehtoollisen sakramentista. Luterilaiset saattavat pitää Rooman näkemystä keskinäisen kunnioituksen puutteena ja esteenä tasavertaiselle kumppanuudelle ekumeenisessa dialogissa".
Tämä on minusta aika keskeinen ekumeeninen ongelma, johon olisi löydyttävä ratkaisu.
Edelleen Huovinen toteaa, että; "avoimia kysymyksiä jää niin vanhurskauttamisoppiin itseensä kuin muihin teologisiin oppeihin.
Yhteisen julistuksen valmistumisen jälkeen katolisella puolella heräsi kysymys, onko asiakirjassa Jumalan armon reaalinen vaikutus otettu riittävän vakavasti. Jos vanhurskauttamisella ei ole mitään vaikutusta ihmiseen, sen reaalisuus joutuu kyseenalaiseksi.
Yhtäältä kuulen tässä kritiikissä klassisen kontroverssiteologisen kysymyksen, toisaalta luulen, että luterilaisella puolella olemme antaneet aihetta tälle kysymykselle. Vanhurskaaksi julistamisen ja tekemisen välinen suhde ei nimittäin ole helppo kysymys edes luterilaisten omassa keskuudessa".
Edelleen Huovinen kirjoittaa....
"Luterilaisuuden sisäistä moninaisuutta voi kuvata lyhyen kaavamaisesti. Voidaan erottaa kolme luterilaista tulkintaa vanhurskauttamisopista. Ne näkyvät Yhteisen julistuksen eri luonnoksissa, mutta myös lopullisessa asiakirjassa.
(1) Ensiksi mainitaan vanhurskauttamisen "forenssinen" tulkinta.
Tämä tulkinta perustuu nk. latinalaiseen sovitusoppiin. Kristuksen lunastustyö ja hänen sijaiskärsimyksensä ristillä nähdään objektiivisina edellytyksinä vanhurskauttamiselle, joka julistetaan syntiselle ilman ansioita uskon kautta.
(2) Toiseksi on moderni "proklamatoris-relationaalinen" tulkinta, joka noudattaa eksistentiaalista keerygmateologiaa. Jumalan armonvaikutuksen (Gnadenhan- deln) kautta evankeliumi julistetaan syntiselle armon lupauksena. Usko on vastaus (Antwort) Jumalan sanan (Wort) lupaukseen.
(3) Kolmanneksi myös luterilaiseen perinteeseen on kuulunut tulkinta, joka perustuu Kristuksen reaaliseen läsnäoloon. Tämä tulkinta korostaa Kristuksen persoonan ja työn erottamattomuutta. Kristus on samanaikaisesti Jumalan suosio (favor), siis syntiselle julistettu armo, että Jumalan lahja (donum), joka uudistaa syntisen tehden hänet vanhurskaaksi. Kun Kristus tulee uskon kautta läsnäolevaksi syntisessä, ihminen tulee osalliseksi Kristuksesta ja hänen vanhurskaudestaan".
Yhteinen julistus on pyrkinyt yhdistämään elementtejä näistä kaikista erilaisista tulkinnoista. Saksan kirkoissa korostuvat ensimmäinen että toinen tulkinta, kun taas Suomen luterilaisen kirkon panos on nojannut pääasiassa kolmanteen malliin".
Siitä olemme siis yksimielisiä, että meidän vanhurskautemme perustuu yksin Krituksen sovitustyöhön, jonka me yksin uskon kautta omistamme. Erilaiset näkemykset alkavat vasta siitä millaista uskoa tämä on, jonka kautta me tulemme vanhurskaiksi. Sinun mielestäsi se on rakkauden muovaamaa uskoa, joka on sama asia kuin usko, joka on yksin.
Alla olevassa kohdassa Luther kuitenkin erottaa uskon (joka ei ole intellektuaalista uskoa), joka vanhurskauttaa ja uskon joka milloinkaan ei esiinny yksin.
"Fides numquam est sola, sed iustificat sola" (Usko ei milloinkaan esiinny yksin, mutta se vanhurskauttaa yksin).
Asetan kysymyksen näin (myös itselleni). Tekeekö usko yksin, ilman uskon- tai lain töitä vanhurskaaksi, vai onko kysymys rakkauden muovaamasta uskosta, jolle vanhurskaus luetaan.
Tulkitsen asian siten, että Jumala lukee meille Kristuksen ansion vanhurskaudeksi, joka on vierasta vanhurskautta, joten siinä ei voi olla mitään meidän omaamme. Tämä vanhurskaus omistetaan uskolla. Eihän sitä muutoin voi omistaakkaan, sillä eihän meillä ole muuta keinoa tarttua Jumalan sanaan, kuin uskomalla siihen. Ja kun tämä vanhurskaus on vierasta vanhurskautta, silloin sitä ei voi omistaa rakkauden muovaamalla uskolla, koska eihän meillä ole rakkautta Jumalaan ennen kuin me olemme vanhurskaita. Mutta vanhurskaaksi tulleina me saamme Pyhän Hengen, jolloin siihen voi sovittaa tämän sanan ;"(usko ei milloinkaan esiinny yksin)"
Niin olen edelleen sitä mieltä, että uskoa seuraa teot, mutta vanhurskautta ei lueta meidän teoillemme vaan sille, että uskomme Kristuksen vanhurskauteen, joka on vierasta vanhurskautta. Siihen ei siis liity mitään meidän omaa vanhurskauttamme.
Minusta lapsen usko on hyvä esimerkki pelkästä uskosta Jumalan sanaan, ilman omaa ansiota, vaan hänelle luetaan vieras vanhurskaus autuudeksi, kuten meille vanhemmillekkin.
>>>>>Raamattu tosin minun mielestäni puhuu tästä Gal. 5:6:ssa, jonka sanat Luther käänsi minusta mukavasti: "der Glaube, der durch die Liebe tätig ist", eli usko, joka on rakkauden kautta toimellinen.
Kun olen lukenut sinun viestejäsi, olen miettinyt sitä, että sinä ehkä kiinnität liikaa huomiota siihen, mitä meidän pitää tehdä. Minusta viesteissäsi olet ottanut vähemmän huomioon sen, mitä meidän edestämme on jo tehty.
En esitä tätä arvosteluna. Tämä on vain toteamus. Voin olla väärässäkin.
...valitettavasti noita kirjoitusvirheitä tahtoo tulla, mutta se ei nyt ollut se varsinainen syy, minkä takia kirjoitin. Asia koskee viestiäni "Myönnettävä on". Se liittyy Aabrahamin uskoon, jota Paavali kommentoi (Gal. 3:17-18):
"Minä tarkoitan tätä: Jumalan ennen vahvistamaa testamenttia ei neljänsadan kolmenkymmenen vuoden perästä tullut laki voi kumota, niin että se tekisi lupauksen mitättömäksi. Sillä jos perintö tulisi laista, niin se ei enää tulisikaan lupauksesta. Mutta Aabrahamille Jumala on sen lahjoittanut lupauksen kautta".
Jumala oli siis antanut lupauksen neljäsataa kolmenkymmentä vuotta ennenkuin laki annettiin, joka on minusta yksi merkittävä seikka, kun käsitellään vanhurskauttamista.
Sillä Jumalahan sanoo Abrahamia vanhurskaaksi jo paljon ennen kuin laki annettiin (1. Moos. 15:6): "Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi. Tämän mukaan laki ei minusta voi vanhurskauttaa eivätkä myöskään uskon teot, koska laki annettiin vasta niin paljon myöhemmin.
Lisäksi Aabraham oli Raamatun mukaan vanhurskas ennen ymparileikkaustakin ja ennenkuin hän rakensi alttarin.
Ilmeisesti - pitkin hampain - pääsimme asiassa eteenpäin. Ymmärsin edellisen viestisi niin, että tämän osa-asian suhteen YJ kertoo luterilaisuudesta juuri sen, mitä sinä kuvaat (korostat toki sen alkupuolta enemmän kuin loppupuolta): vanhurskautta ei lueta teoille, vaan uskolle, josta ne (väistämättä) seuraavat eli fides formatalle. YJ:n suurin ansio onkin, että se on sysännyt sola fide -opin tulkinnoista syrjään sola fides informis -tulkinnan, jonka me molemmat hylkäämme. Se on silti vain yksi askel keskustelujen pohjalta käytävässä edistyksessä, ja käsittääkseni molemmat osapuolet ovat nimenneet useita avoimeksi jääneitä osakohtia ja muita aiheita. Yksi niistä on luterilainen ilmaisu simul justus et peccator, toinen taas se, onko olemassa syntiä, jota kaste ei poista. Lisäksi laajempia kokonaisuuksia ovat esimerkiksi kirkko-oppi, virkateologia ja sakramenttiteologia.
Tästedes meillä on minusta vähemmän syytä suoranaisesti kiistellä tästä asiasta, ja dialogi voi olla entistä evankelisempaa, hyvä veli. Jos siis yritämme vakuuttaa toisiamme omien kantojemme oikeellisuudesta, muistakaamme, että näin tarkka erotus on teologinen näkemyskysymys, ei oppituomioasia.
Voit hyvinkin olla oikeassa, että minä kiinnitän viesteissäni liikaa huomiota tekemiseen. Mutta se johtuu ehkä siitä, että keskustelen sinun kanssasi, ja juuri tämä on ollut kiista välillämme. En millään muotoa tahdo tekojen välttämättömyydellä (tai luterilaisittain väistämättömyydellä) kiistää sitä, että pelastus ja vanhurskaus ei ikinä ole mitään muuta kuin Jumalan armolahja, jonka Kristus on ansainnut ristillä - vastaavasti en usko sinun kiistävän sitä uskon välttämättömyydellä (ja onhan uskokin väistämätöntä, kun Jumala päättää armossaan vanhurskauttaa ihmisen), jonka itsekin allekirjoitan. Tässä vaiheessa lainaan YJ:tä: "Kun katolilaiset pitävät kiinni hyvien tekojen "ansiollisuudesta", he tahtovat sanoa, että näille teoille Raamatun todistuksen mukaan on luvattu palkka taivaassa. He tahtovat ilmaista ihmisen vastuuta toiminnastaan kiistämättä kuitenkaan hyvien tekojen lahjaluonnetta, vielä vähemmän kieltää, että vanhurskauttaminen aina pysyy ansaitsemattomana armon lahjana."
Antamasi pointti Abrahamista, joka sai vanhurskauden uskon kautta jo 430 vuotta ennen lakia, on arvokas. Se nimittäin paljastaa meille todellakin, mitä armo on: Jumala vanhurskauttaa, ihminen joko kieltäytyy siitä tai menee sen mukana. Ja vanhurskauttaessaan Jumala ei pelkästään anna ihmiselle mahdollisuutta, vaan tekee varmaksi, että ihminen myös tarttuu siihen. Juuri tästä syystä se ei mielestäni myöskään sysää tekojen merkitystä syrjään - Abrahamhan tuli vanhurskaaksi myös tekojen myötä, kuten Jaakob sanoo, ja nämä teot eivät olleet lain tekoja, koska lakia ei ollut vielä annettu. Mielestäni on myös merkittävää, että Abraham vanhurskautettiin useita kertoja - vanhurskautta ei siis kuvattu muodossa on/off, vaan jatkuvana suureena.
Sitten tästä kirkkoudesta. Minusta on ymmärrettävää, että keskusteluasetelma tuntuu epäreilulta, ja olen siitä pahoillani. Koska kuitenkaan lähtökohta ei voi olla sekään, että toisen on luovuttava tunnustuksestaan, tulisi korostaa sitä, että kyse on ennen kaikkea asioiden ja näkökantojen, ei yksilöiden ja yhteisöjen vertailusta. Uskon, että tämä asia käy helpommaksi, kun virkateologiakeskusteluissa edetään pidemmälle. Kuitenkin tähänkin asti katolinen kirkko on vakuuttanut, että keskustelut käydään osapuolina, joilla on yhtäläiset oikeudet. Enemmän se on huolta kantanut siitä, mikä on Luterilaisen maailmanliiton asema, osa luterilaisista kun ei siihen kuulu.
Ja näin hurahtaa kirkkovuoden viimeinen viikko käyntiin. Täällä rousku, Helsinki.
...vastauksen, mutta se hävisi kun lähettäminen epäonnistui. Yritän uudelleen myöhemmin.
Tosin viiveellä. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Sivuhaarana keskusteluun pyydän sinua arvioimaan tätä asiaa uudelleen.
">>>>>Raamattu tosin minun mielestäni puhuu tästä Gal. 5:6:ssa, jonka sanat Luther käänsi minusta mukavasti: "der Glaube, der durch die Liebe tätig ist", eli usko, joka on rakkauden kautta toimellinen.
Ave, arovoisat veljet rousku ja K-J,
Olette vääntäneet ansiokkaasti tuosta vanhurskauttamisopista, ja tunnustan että mielenkiintoni debaattianne kohtaan loppui jo kauan sitten. However, joskus, kun sopivasti aikaa ja aivoja riittää, luen sen vielä läpi.
En kuitenkaan malta olla laittamatta seuraavaa Hans Kungin lausahdusta:
"Protestantit puhuvat vanhurkaaksi julistamisesta ja katolilaiset vanhurskaaksi tekemisestä. Mutta protestantit puhuvat vanhurskaaksi julistamisesta, johon liittyy vanhurskaaksi tekeminen, ja katolilaiset vanhurskaaksi tekemistä, joka edellyttää vanhurskaaksi julistamista. Eikö olisi jo aika lakata puhumasta poleemisesti toistemme ohi?"
Teoksessa S.A. Teinonen (1966) "Me ja Rooma".
Kuten sanoin, en ole lukenut keskusteluanne, joten tämä Kungin kommentti saattaa olla jo sisällöllisesti käsitelty. Mutta ajattelinpa laittaa sen tähän silti.
kummalliselta, kun puhutaan yksinään monta puheenvuoroa vaihtamatta edes nimimekkiä välillä.
Alkaakohan minun oma, alunperinkin vähäinen järkeni jotenkin fiiraamaan?
Tämä näkökohta on minusta varsin mielenkiintoinen Jumalan vanhurskautamisesta, josta toteat että, "ihminen joko kieltäytyy siitä tai menee sen mukana"
Nyt kysymys kuuluukin, mitä me voimme tehdä tai onko meillä mahdollisuus valita hyvä tai paha? En nyt edelleenkään lähde hakemaan ristiriitoja kirkkojemme näkemyksistä, vaan siirrän pohtimisen siihen, onko meillä vapaa ratkaisuvalta suhteessa hengellisiin asioihin ja jos on niin missä määrin?
Raamattu näyttää suhtautuvan tähän asiaan kaksijakoisesti. Toisaalta Raamattu toteaa, että meillä on kyky valita elämän ja kuoleman välillä, hyvän ja pahan välillä. Laki vaatii meitä sekä tahtomaan hyvää eli haluamaan sitä ja pyrkimään tekemään hyvää kaikissa tomissamme, kuten Mooses siitä kirjoittaa ( 5. Moos. 30:11-19):
"Sillä tämä käsky, jonka minä tänä päivänä sinulle annan, ei ole sinulle vaikea täyttää eikä liian kaukana. Se ei ole taivaassa, eikä sinun tarvitse sanoa: 'Kuka nousisi meidän puolestamme taivaaseen noutamaan sen meille ja julistaisi sen meille, että me sen täyttäisimme?' Se ei ole meren takana, eikä sinun tarvitse sanoa: 'Kuka menisi meidän puolestamme meren taakse noutamaan sen meille ja julistaisi sen meille, että me sen täyttäisimme?' Vaan sana on sinua aivan lähellä, sinun suussasi ja sydämessäsi, niin että voit sen täyttää.
Katso, minä panen tänä päivänä sinun eteesi elämän ja hyvän, kuoleman ja pahan, kun minä tänä päivänä käsken sinua rakastamaan Herraa, sinun Jumalaasi, ja vaeltamaan hänen teitänsä ja noudattamaan hänen käskyjänsä, säädöksiänsä ja oikeuksiansa, että eläisit ja lisääntyisit ja että Herra, sinun Jumalasi, siunaisi sinua siinä maassa, jota menet ottamaan omaksesi. Mutta jos sinun sydämesi kääntyy pois etkä tottele, vaan annat vietellä itsesi kumartamaan muita jumalia ja palvelemaan niitä, niin minä julistan teille tänä päivänä, että te totisesti hukutte; te ette kauan elä siinä maassa, johon sinä menet Jordanin yli, ottamaan sen omaksesi. Minä otan tänä päivänä taivaan ja maan todistajiksi teitä vastaan, että minä olen pannut sinun eteesi elämän ja kuoleman, siunauksen ja kirouksen". Niin valitse siis elämä, että sinä ja sinun jälkeläisesi eläisitte.
Tässä Jumala kehoittaa meitä valitsemaan elämän, mutta toisaalta laki ei kerro, onko meillä kyky siihen.
Uudessa Testamentissa Paavali toteaa sen sijaan näin, kuten tiedät ( Room. 7:19-21):" Sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni".
Tässä Paavali toteaa sen, ettei hän voi tehdä sitä mitä hän haluaa, vaikka tahtoisi, koska synti riippuu hänessä kiinni.
Näin ollen lain mukaan meidän pitäisi valita hyvä, eli meillä on vapaa tahto valita. Toisaalta Paavalin mukaan näin ei ole.
Kuinka sinä tulkitset nämä kohdat katolisen kirkon opin mukaan.
Kolmas Augsburgin tunnustuksessa pysyvien teologien keskuudessa syntynyt kiista koskee uskonvanhurskautta eli Kristuksen vanhurskautta, jonka Jumala armosta, uskon kautta lukee kurjille syntisille vanhurskaudeksi.
Eräät ovat väittäneet,37 että uskonvanhurskaus, jota apostoli sanoo Jumalan vanhurskaudeksi, (Room. 1:17) on Jumalan olemukseen kuuluvaa vanhurskautta. Se on siis myös yhtä kuin Kristus, olemukseltaan ja luonnoltaan Jumalan todellinen Poika, joka uskon kautta asuu valituissa ja saa heidät elämään oikein. Siten Kristus on heidän vanhurskautensa. Tähän vanhurskauteen verrattuna kaikkien ihmisten synti on kuin pisara mereen verrattuna.
Toiset taas ovat ajatelleet ja opettaneet, että Kristus on ainoastaan ihmisluontonsa puolesta meidän vanhurskautemme.
Kumpaakin ryhmää vastustaen ovat muut Augsburgin tunnustuksessa pysyvät opettajat yksimielisesti saarnanneet, että Kristus on meidän vanhurskautemme molempine luontoineen, ei siis ainoastaan jumalallisen tai inhimillisen luonnon puolesta. Jumalana ja ihmisenä Kristus on täydellisellä kuuliaisuudellaan meidät lunastanut synneistämme, vanhurskauttanut ja pelastanut meidät. Uskon vanhurskaus on sama asia kuin syntien anteeksiantamus ja sovinto Jumalan kanssa. Jumalan lapsiksi meidät otetaan yksinomaan Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Yksin uskon kautta tämä kuuliaisuus sulasta armosta luetaan kaikille oikein uskoville vanhurskaudeksi; tämä kuuliaisuus päästää heidät kaikesta vääryydestään.
Interimin johdosta ja muutenkin on syntynyt paljon väittelyä tästä vanhurskautusta koskevasta opinkohdasta. Kiistat selvitetään alempana kohdassa antithesis, jossa esitellään tämän opinkohdan oikean tulkinnan kanssa ristiriitaiset käsitykset.
Puolustus sanoo syystä tätä uskonvanhurskaudesta puhuvaa opinkohtaa koko kristillisen opin tärkeimmäksi;38 ilman sitä ei yksikään kurja omatunto voi saada kestävää lohdutusta eikä oppia oikein tuntemaan Kristuksen armon rikkautta. Samoin kirjoittaa tohtori Luther:39 "Mikäli tämä ainoa opinkohta varjellaan puhtaana, varjeltuu koko kristikunta puhtaana ja aivan yksimielisenä, ilman lahkoja. Jos taas tämä ei ole puhtaana, ei pystytä torjumaan mitään harhaa, ei yhtään lahkolaista", Tomus 5, 159 (Jena). Erityisesti tätä opinkohtaa koskee Paavalin sana: (1 Kor. 5:6) "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan." Sen vuoksi apostoli niin kiivaan määrätietoisesti (Gal. 5:9) käyttää tästä puhuessaan sellaisia sanontoja kuin "ilman lakia" "ilman tekoja" "yksin armosta", joista käytetään nimitystä particulae exclusivae. Niillä suljetaan ihmisen teot tämän uskonkohdan ulkopuolelle ja osoitetaan samalla, kuinka tärkeää on juuri tässä esittää puhtaan opin vastakohtainen antithesis, väärä oppi, ja siten erottaa se oikeasta opista, torjua ja hylätä.
Selvittääksemme tämän kiistan kristillisesti, Jumalan sanan johdolla, ja saadaksemme sen hänen armonsa avulla loppumaan me esitämme nyt opetuksemme, uskomme ja tunnustuksemme.
Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta me yksimielisesti uskomme, opetamme ja tunnustamme johdannossa olevan oppimme ja tunnustuksemme tiivistelmän mukaisesti seuraavaa:
Kurjan syntisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä merkitsee absoluutiota, sitä, että hänet julistetaan vapaaksi kaikista synneistään ja ansaitsemastaan kadotustuomiosta ja että hänet otetaan Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi. Tätä emme lainkaan ansaitse emmekä ole sen arvoisia. Tämä ei perustu siihen mitä me aikaisemmin, samanaikaisesti tai myöhemmin teemme, vaan pelkästään armoon, yksin meidän Herramme Kristuksen ansioon, täydelliseen kuuliaisuuteen, katkeraan kärsimykseen ja kuolemaan sekä hänen ylösnousemukseensa. Hänen kuuliaisuutensa luetaan meille vanhurskaudeksi.
Nämä lahjat Pyhä Henki lupaa ja ojentaa meille pyhässä evankeliumissa. Usko on ainoa keino, jolla me tartumme lupaukseen, otamme sen vastaan, käsitämme sen koskevan itseämme ja saamme sen omaksemme. Usko on Jumalan lahja, jonka avulla me evankeliumin sanasta opimme oikein tuntemaan lunastajamme Kristuksen ja luottamaan häneen. Uskolla me tiedämme, että meillä yksin hänen kuuliaisuutensa vuoksi, yksin armosta on syntien anteeksiantamus, että Isä Jumala pitää meitä vanhurskaina ja että saamme iankaikkisen autuuden.
Tämä merkitsee samaa kuin Paavalin sanat: Uskon kautta me tulemme vanhurskaiksi (Room. 3:28); usko luetaan meille vanhurskaudeksi (Room. 4:5). Paavali sanoo myös, että Kristuksen, ainoan välimiehen, kuuliaisuus tekee meistä vanhurskaita ja että yhden vanhurskaus koituu kaikille ihmisille uskon kautta tapahtuvaksi vanhurskauttamiseksi (Room. 5:19, 18). Usko ei vanhurskauta sillä perusteella, että se on erityisen hyvä teko tai ihana hyve, vaan siksi että se tarttuu pyhän evankeliumin lupaukseen ja siten ottaa omakseen Kristuksen ansion. Kristuksen ansio täytyy näet uskolla saada meidän omaksemme, jos kerran meidän on määrä sen varassa tulla vanhurskaiksi.
Näin ollen se vanhurskaus, jonka Jumala sulasta armosta lukee uskolle ja uskoville kuuluvaksi, on Kristuksen kuuliaisuus, kärsimys ja ylösnousemus; hän on meidän sijastamme täyttänyt lain ja maksanut hyvityksen synneistämme.
Kristus ei nimittäin ole ainoastaan ihminen vaan Jumala ja ihminen yhtenä jakamattomana persoonana. Hän ei siis myöskään ollut lain alainen, yhtä vähän kuin hänen olisi oman persoonansa puolesta tarvinnut kärsiä ja kuolla; hänhän on lain herra. Se Kristuksen kuuliaisuus, joka luetaan meille vanhurskaudeksi, ei siis ilmennyt vain kärsimyksessä ja kuolemassa, vaan myös siinä, että hän vapaaehtoisesti, meidän edustajanamme tuli lain alaiseksi ja kuuliaisena täytti lain. Tämän täydellisen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus on aktiivisesti ja passiivisesti, elämässä ja kuolemassa osoittanut taivaalliselle Isälleen meidän sijaisenamme, Jumala antaa syntimme anteeksi, pitää meitä täydellisesti vanhurskaina ja lahjoittaa meille iankaikkisen autuuden. Pyhä Henki tuo meille tämän vanhurskauden evankeliumissa ja sakramenteissa; uskon kautta se sovelletaan meihin jokaiseen, annetaan omaksemme ja otetaan vastaan. Uskovat ovat siis sovinnossa Jumalan kanssa, he ovat saaneet syntinsä anteeksi, heille kuuluu Jumalan armo, lapsen asema ja perintönä iankaikkinen elämä.
"Vanhurskauttaminen" merkitsee siis tässä yhteydessä vanhurskaaksi ja synnittömäksi julistamista ja synnin iankaikkisesta rangaistuksesta vapauttamista. Vanhurskautus tapahtuu Kristuksen vanhurskauden perusteella; tämän Jumala lukee uskovan hyväksi (Fil. 3:9). Samassa merkityksessä sanaa "vanhurskauttaa" käytetään Raamatussa, sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Sananl. 17:15: "Jumalattoman vanhurskauttaja (=syyttömäksi julistaja) ja vanhurskaan tuomitsija ovat kumpikin Herralle kauhistus." Jes. 5:22 s.: "Voi niitä (...) jotka lahjuksesta vanhurskauttavat (julistavat syyttömäksi) jumalattoman ja ottavat oikeuden vanhurskaalta (siltä, joka on oikeassa)." Room. 8:33: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala on se, joka vanhurskauttaa (julistaa syyttömäksi ja päästää synneistä)."
Toisinaan käytetään kuitenkin sanaa regeneratio 'uudestisyntyminen' sanan iustificatio 'vanhurskautus' asemesta. Siksi ensin mainittu sana on tarkoin selitettävä, jottei uskonvanhurskauden seurauksena tapahtuvaa uudistusta sekoitettaisi uskon kautta tapahtuvaan vanhurskauttamiseen itseensä, vaan käsitteet osattaisiin oikealla tavalla pitää erossa toisistaan.
Sanaa regeneratio 'uudestisyntyminen' käytetään nimittäin kahdella tavalla. Laajemmassa merkityksessä se sulkee piiriinsä sekä syntien anteeksiantamuksen yksin Kristuksen tähden että tätä seuraavan uudistuksen, jonka Pyhä Henki saa aikaan niissä, jotka on uskon kautta vanhurskautettu. Suppeammin sitä käytetään merkityksessä remissio peccatorum et adoptio in filios Dei 'syntien anteeksiantaminen ja Jumalan lapseksi ottaminen'. Jälkimmäisessä merkityksessä Puolustus käyttää sitä alinomaa: iustificatio est regeneratio, vanhurskautus on samaa kuin uudestisyntyminen. Myös Pyhä Paavali tekee eron uudestisyntymisen ja uudistuksen välillä: "Hän pelasti meidät uudestisyntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta" (Tit. 3:5).
Samassa merkityksessä on toisinaan käytetty sanaa vivificatio 'eläväksi tekeminen'. Kun näet Pyhä Henki - ilman ihmisen myötävaikutusta - synnyttää uskon ja ihminen vanhurskautetaan tämän uskon kautta, silloin tapahtuu todellinen uudestisyntyminen: vihan lapsesta tulee Jumalan lapsi; ihminen siirretään kuolemasta elämään. Raamattu sanoo: "Kun olimme synteihimme kuolleina, hän teki meidät yhdessä Kristuksen kanssa eläviksi" (Ef. 2:5) "Vanhurskas saa elämän uskostaan" (Room. 1:17). Tässä merkityksessä sanaa käytetään (Hab. 2:4) alinomaa Puolustuksessa.
Sitä käytetään kuitenkin usein myös tarkoittamaan sitä pyhitystä ja uudistusta, joka on uskonvanhurskauden seuraus. Niin tekee tohtori Lutherkin teoksessaan Kirkoista ja kirkolliskokouksista40 sekä muuallakin.
Silloin kun me opetamme, että Pyhän Hengen vaikutuksesta tapahtuu uudestisyntyminen ja vanhurskautus, emme tarkoita sitä, että vanhurskautettujen ja uudestisyntyneiden olemus ja elämä uudestisyntymisen jälkeen olisivat täysin vailla kosketusta vääryyteen. Tarkoitamme sitä, että Kristus peittää täydellisellä kuuliaisuudellaan kaiken sen synnin, joka pysyy piintyneenä heidän luontoonsa koko tämän elämän ajan. Huolimatta siitä, että he turmeltuneena luontonsa puolesta ovat syntisiä ja pysyvät sellaisina hautaan asti, heidät julistetaan ja katsotaan täysin vanhurskaiksi uskon kautta, sen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus osoitti Isälleen meidän sijaisenamme syntymästä aina häpeälliseen ristinkuolemaan saakka. Tällainen opetus taas ei ollenkaan merkitse sitä, että me muka saisimme tai meidän pitäisi vaeltaa synnin teitä ja jatkaa synnin tekemistä, katumatta, kääntymättä ja elämäämme parantamatta.
Tosi katumus kuuluu ilman muuta alkuun. Kun sitten joku on tehty vanhurskaaksi Jumalan edessä eli otettu armoon - sehän tapahtuu sulasta armosta, ainoan välittäjän Kristuksen tähden, yksin uskon kautta, tekoja tai ansioita kyselemättä - silloin hänelle annetaan Pyhä Henki, joka häntä uudistaa ja pyhittää sekä vaikuttaa hänessä rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tässä elämässä uudistuminen on kuitenkin vasta alullaan; se ei vielä ole täydellistä vaan synti asustaa uudestisyntynenkin lihassa. Siitä syystä uskonvanhurskaus on alati riippuvainen siitä, että armollinen Jumala lukee Kristuksen vanhurskauden meidän hyväksemme, kyselemättä mitään meiltä tulevaa täydennystä. Meidän syntimme hän taas antaa anteeksi, peittää ne eikä pane niitä meidän tiliimme (Room. 4:6-8).
Koska vanhurskauttamisesta puhuvaa uskonkohtaa on varjeltava puhtaana, on erityisen tarkoin pidettävä huolta siitä, ettei vanhurskauttamisen opinkohtaan sekoiteta eikä sotketa sellaista, mikä siihen ei asiallisesti kuulu, nimittäin sitä, mikä kulkee uskon edellä ja mikä on sen seurausta. Ovathan kääntymys ja vanhurskauttaminen kaksi aivan eri asiaa, eivätkä siis kaikki ne asiat, jotka kuuluvat kääntymykseen, ilman muuta kuulu vanhurskauttamisen opinkohtaan. Vanhurskauttamiseen kuuluu ja tarvitaan ainoastaan Jumalan armo, Kristuksen ansio sekä usko, joka ottaa vastaan evankeliumin lupaaman armon ja jonka kautta Kristuksen vanhurskaus luetaan meidän omaksemme. Näin me saamme synnit anteeksi, pääsemme sovintoon Jumalan kanssa, tulemme Jumalan lapsiksi ja iankaikkisen elämän perillisiksi.
Aitoa pelastavaa uskoa ei siis ole niillä, jotka katumatta ja synnin tähden tuskaa tuntematta aikovat pysyä synneissään ja jatkaa niiden tekemistä. Vilpitön katumus kulkee aina uskon edellä; oikea usko kuuluu ja liittyy aina todelliseen parannukseen.
Rakkaus taas on aitoa uskoa välittämättä seuraava hedelmä. Rakkauden puuttuminen on varma merkki siitä, että ihminen ei elä vanhurskautettuna; hän joko on yhä vielä kuoleman vallassa tai sitten hän on menettänyt kerran saamansa uskonvanhurskauden, kuten Johannes sanoo (1 Joh. 3:14).
Mutta Paavali sanoo: (Room. 3:28) "Meidät vanhurskautetaan uskon kautta, ilman tekoja" ja antaa siten ymmärtää, että uskolla tapahtuvaan vanhurskauttamiseen ja tästä puhuvaan opinkohtaan eivät kuulu sen paremmin katumus kuin vanhurskauttamista seuraavat teotkaan. Hyvät teothan eivät ole vanhurskauttamisen edellytys vaan sen seuraus. Persoonan on oltava vanhurskas voidakseen ruveta tekemään hyviä tekoja.
Edelleen: vaikka uudistuminen ja pyhittyminen ovat välimiehemme Kristuksen lahjaa ja Pyhän Hengen työtä, eivät nekään kuulu vanhurskauttamiseen eivätkä siitä puhuvaan opinkohtaan vaan sen seurauksiin. Turmeltunut lihamme estää uudistusta ja pyhitystä saavuttamasta täydellistä puhtautta tämän elämän aikana. Siitä on tohtori Luther kirjoittanut osuvasti mainiossa, laajassa Galatalaiskirjeen selityksessään:41
"Olemme mekin sitä mieltä, että opetuksessa on puhuttava myös rakkaudesta ja hyvistä teoista, mutta sen on tapahduttava oikeassa yhteydessä, niin että oppi teoista pidetään erillään vanhurskauttamisopista. Mutta nyt meitä askarruttaa itse pääkysymys; nyt emme kysy, onko oikein rakastaa ja tehdä hyviä tekoja, vaan me tutkimme kysymystä, kuinka tullaan vanhurskaaksi Jumalan edessä ja pelastutaan. Siihen me vastaamme pyhän Paavalin kanssa: me tulemme vanhurskaiksi ainoastaan uskomalla Kristukseen, emme tekemällä lain määräämiä tekoja, emme rakastamalla. Näin vastatessamme me emme syrjäytä tekoja emmekä rakkautta, niin kuin vastustajat valehdellen ja herjaten väittävät meidän tekevän. Me ainoastaan torjumme Saatanan yrityksen houkutella meidät pois nyt tutkittavana olevan pääasian tarkastelemisesta muihin puuhiin, jotka eivät tähän millään lailla kuulu. Koska me nyt siis vielä olemme käsittelemässä vanhurskauttamisen uskonkohtaa, me hylkäämme ja tuomitsemme kaikki teot. Tämä uskonkohta on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että se ei siedä teoista puhumista eikä niissä puuhaamista. Siksi me panemme poikki kaikki puheet laista ja lain töistä, kun nyt on puhuttava vanhurskauttamisesta."
Koska sitä paitsi murheelliset sydämet tarvitsevat kestävän, luotettavan lohdun ja koska Kristuksen ansion ja Jumalan armon kunnia on oikein tunnustettava, sisältyy Raamattuun se oppi, että Jumalalle kelpaava uskonvanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien armollinen sovitus eli anteeksiantamus, joka lahjoitetaan sulasta armosta, pelkästään välimiehemme Kristuksen ansion perusteella, ja joka otetaan vastaan yksistään uskomalla evankeliumin sisältämä lupaus. Jumalan edessä vanhurskauttaessaan usko ei siis luota katumukseen, ei rakkauteen eikä mihinkään muihin hyveisiin. Se luottaa yksin Kristukseen, erityisesti hänen täydelliseen kuuliaisuuteensa, siihen että hän on kuuliaisena täyttänyt lain puolestamme. Kristuksen kuuliaisuus luetaan uskoville vanhurskaudeksi.
Miten voimme siis ottaa vastaan ja omaksemme Jumalan armon, Kristuksen ansion ja syntien anteeksiantamuksen, kun evankeliumi ne lupaa meille? Se ei tapahdu katumalla, ei rakastamalla eikä mitään muuta hyvettä harjoittamalla, vaan ainoastaan uskomalla.
On aivan oikein sanoa, että Kristukseen uskomalla vanhurskaiksi tulleilla uskovilla on tämän elämän aikana ensinnäkin heidän hyväkseen luettu vanhurskautta, joka koostuu uudesta kuuliaisuudesta eli hyvistä teoista. Mutta näitä ei pidä sekoittaa toisiinsa eikä yhdessä sisällyttää Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta puhuvaan opinkohtaan. Sillä alulla oleva vanhurskaus eli uudistus jää meissä olevan lihan tähden epätäydelliseksi ja epäpuhtaaksi aina kuolemaan asti, eikä ihminen siis sen varassa voi kestää Jumalan tuomiolla. Jumalan tuomiolla kestää ainoastaan uskovalle luettu Kristuksen vanhurskaus: hänen kuuliaisuutensa, kärsimyksensä ja kuolemansa. Vielä uudistuneena, paljon hyviä töitä tehtyään ja elämässä onnistuttuaankin ihminen voi yksin Kristuksen kuuliaisuuden varassa kelvata Jumalalle, päästä Jumalan suosioon sekä elää Jumalan lapsena ja iankaikkisen elämän perillisenä.
Tähän yhteyteen kuuluu myös Room. 4:5. Pyhä Paavali kirjoittaa, että Abraham on tullut vanhurskaaksi Jumalan edessä yksin uskosta, välimiehen tähden; hänen omilla teoillaan ei ollut siihen mitään osuutta. Tämä ei koske vain alkua, jolloin hän vasta kääntyi epäjumalien palvelemisesta ja oli kokonaan vailla hyviä tekoja. Sama pätee myöhemminkin, kun Pyhä Henki jo oli tehnyt Abrahamin uudeksi ja kaunistanut hänet monilla ihanilla teoilla (1 Moos. 15:6, Hepr. 11:8).
Room. 4:1 Paavali kysyy, mihin oikein perustui Abrahamin vanhurskaus eli se että hänellä oli armollinen Jumala, että hän oli Jumalan suosiossa ja että hän pääsi iankaikkiseen elämään. Paavali vastaa: (Room. 4:3) "Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niin kuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja." Vaikka siis uudistus ja pyhitys onkin alkanut niissä, jotka ovat kääntyneet ja nyt uskovat, vaikka heillä on rakkautta, hyveitä ja hyviä tekoja, tätä kaikkea ei voi, ei pidä eikä saa sekoittaa ja sotkea vanhurskauttamisesta puhuvaan opinkohtaan. Lunastajamme Kristuksen tulee näet saada se kunnia, joka hänelle kuuluu, ja ahdistuneiden omientuntojen täytyy saada kestävä lohdutus - siihen ei kelpaa oma uusi kuuliaisuutemme, koska se on epätäydellinen ja epäpuhdas.
Tässä tarkoituksessa apostoli Paavali tavan takaa ja määrätietoisesti selvittää uskonvanhurskauden opinkohtaa käyttämällä sanontoja, jotka sulkevat pois tekojen merkityksen (particulae exclusivae): absque operibus, sine lege, gratis, non ex operibus; armosta, ansiotta, ilman lakia, ilman tekoja, ei teoista jne. Kaikki nämä ilmaisut yhdessä tähtäävät lauseeseen: (Room. 3:28) "Yksin uskon kautta" me tulemme vanhurskaiksi Jumalan edessä ja pelastumme. Näin kiistetään tekojen merkitys. Tämä ei merkitse sitä, että aitoa uskoa voisi olla ilman aitoa katumusta. Emme kiistä sitäkään, että hyvien tekojen tulee, täytyy ja on lupa seurata uskoa sen epäämättömän varmoina hedelminä, emme myöskään sitä, että uskovien täytyy ja on lupa tehdä hyvää. Mutta siinä mielessä suljetaan hyvät teot vanhurskauttamisesta puhuvan opinkohdan ulkopuolelle, että niitä ei oteta, sekoiteta eikä sotketa mukaan välttämättöminä tai asiaan kuuluvina, kun on kysymys kurjan syntisen vanhurskauttamisesta Jumalan edessä. Yllä luetellut vanhurskauttamisoppia koskevat sanonnat (particulae exclusivae in articulo iustificationis) on tulkittava seuraavalla tavalla, ja näin niitä on ahkerasti ja tarmokkaasti tähdennettävä tästä opinkohdasta puhuttaessa:
1. Vanhurskauttamisen opinkohdasta suljetaan pois kaikki omat teot ja ansiot, oma arvo ja kerskaus sekä kaikki luottamus meidän omiin tekoihimme, siten että meidän tekojamme ei pidetä vanhurskauttamisen ansaitsevana perusteena, joka Jumalan olisi otettava huomioon vanhurskauttaessaan tai johon me voisimme tai saisimme luottaa. Teoillamme ei ole vanhurskauttamisessa yksinomaan, puolittaista eikä edes vähäisintäkään merkitystä.
2. Uskon yksinomainen tehtävä ja ominaisuus pysytetään voimassa, siten, että usko yksin, mitään siihen lisäämättä, tunnustetaan siksi välineeksi, jolla ja jonka avulla Jumalan armo ja Kristuksen ansio voidaan evankeliumin lupauksesta ottaa vastaan, omaksua, soveltaa meihin ja omistaa. Tässä soveltamisen eli omaksi ottamisen tehtävässä ei rakkaudella eikä millään hyveellä eikä teolla ole minkäänlaista osuutta.
3. Uudistusta, pyhitystä, hyveitä ja hyviä tekoja ei pidetä Jumalalle kelpaavana vanhurskautenamme, sen osana eikä perusteena (tamquam forma aut pars aut causa iustificationis). Niitä ei saa millään tekosyyllä, nimityksellä eikä nimellä sotkea vanhurskauttamisen opinkohtaan ikään kuin siihen välttämättä kuuluvina. Uskon vanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamus yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden. Nämä lahjat evankeliumin lupaus antaa meille, ja me otamme ne vastaan, omaksumme, sovellamme itseemme ja omistamme ne ainoastaan uskomalla.
Näin on myös määrä säilyttää ja pitää voimassa uskon ja hyvien tekojen oikea järjestys sekä vanhurskauttamisen ja uudistuksen eli pyhityksen järjestys. Hyvät teot eivät näet edellä uskoa eikä pyhitys vanhurskautusta, vaan Pyhä Henki sytyttää meihin ensin kääntymyksemme uskon, kun kuulemme evankeliumin; usko tarttuu Kristuksessa lahjoitettuun Jumalan armoon, ja niin persoona vanhurskautetaan; kun persoona on vanhurskautettu, Pyhä Henki uudistaa ja pyhittää sitä; uudistuksen ja pyhityksen hedelmiä syntyy sitten hyviä tekoja.
Et haec non ita divellutur quasi vera fides aliquando et aliquamdiu stare possit cum malo proposito, sed ordine causarum et effectuum antecedentium et consequentium ita distribuuntur; manet enim quod Lutherus recte dicit: Bene conveniunt et sunt connexa inseparabiliter fides et opera, sed sola fides est, quae apprehendit benedictionem sine operibus, et tamen numquam est sola. Tämä merkitsee: Tätä ei pidä tulkita niin, että vanhurskautus ja pyhitys olisi sillä tavoin pidettävä erillään toisistaan että katsottaisiin tosi uskon voivan jonkin aikaa kestää ja pysyä pahan aikomuksen rinnalla. Täten tahdotaan vain selvittää se järjestys, jossa nämä ovat suhteessa toisiinsa. Pysyyhän tohtori Lutherin sana totena: Usko ja hyvät teot sopivat vallan hyvin yhteen. Mutta siunauksen ottaa omakseen yksin usko ilman tekoja - vaikkei se koskaan olekaan yksin, ei hetken vertaa. Asia on yllä selitetty.
Monet kiistat saadaan hyvällä ja hyödyllisellä tavalla ratkaistuksi, kun otetaan huomioon se totuudenmukainen käsite-erittely, jonka Puolustus suorittaa Jaak. 2:24:n tutun lausuman johdosta.42 Milloin puhutaan vanhurskauttavasta uskosta, pätee pyhän Paavalin opetus, että usko yksin (Room. 3:28) vanhurskauttaa, ilman tekoja, sillä usko soveltaa meihin ja omistaa Kristuksen ansion, niin kuin edellä on sanottu. Mutta joskus kysytään: "Miten ja mistä tuntomerkistä kristitty kykenee itsessään ja muissa tunnistamaan oikean, elävän uskon ja erottamaan sen väärästä, kuolleesta uskosta? Kuvittelevathan monet kelvottomat, itsevarmat kristityt uskoksi harhakuvaa, heillä kun ei tosi uskoa ole." Puolustus antaa tämän vastauksen: Kuolleeksi Jaakob sanoo sellaista uskoa, jota eivät hyvät teot Hengen hedelminä seuraa. Samaan tapaan sanoo latinankielinen Puolustus: "Iacobus revte negat nos tali fide iustificare, quae est sine operibus", hoc est quae mortua est. Se merkitsee: Pyhä Jaakob opettaa oikein sanoessaan, että me emme pelastu sellaisella uskolla, jolla ei ole tekoja eli joka on kuollut usko.
Puolustus sanoo syystä Jaakobin puhuvan sellaisten ihmisten teoista, jotka jo ovat Kristuksen vanhurskauttamia, jotka ovat Kristukselta saaneet syntinsä anteeksi ja päässeet sovintoon Jumalan kanssa. Mutta jos kysymys koskee sitä, millä perusteella usko omistaa kaiken tämän ja millä edellytyksillä usko vanhurskauttaa ja pelastaa, ovat seuraavat vastaukset vääriä ja totuuden vastaisia: fidem non posse iustificare sine operibus; vel fidem, quatenus caritatem, qua formetur, coniunctam habat, iustificare; vel fidei, ut iustificet, necessariam esse praesentiam bonorum operum; vel bona opera esse causam sine qua non, quae per particulas exclusivas ex articulo iustificationis non excludantur.
On siis väärin vastata:
- Usko ei voi vanhurskauttaa ilman tekoja.
- Usko vanhurskauttaa eli tekee vanhurskaaksi sillä perusteella, että siihen liittyy rakkaus, jonka tähden uskon sanotaan vanhurskauttavan.
- Tekojen on välttämättä oltava käsillä; usko ei yksinään riitä vanhurskauttamaan ihmistä Jumalan edessä.
- Hyvät teot kuuluvat vanhurskauttamisen opinkohtaan siten, että ne ovat vanhurskauttamisen välttämätön edellytys, siis peruste, jota ilman ihmistä ei voida vanhurskauttaa. Siksi niitä ei pidä sulkea vanhurskauttamisopin ulkopuolelle käyttämällä particulae exclusivae pyhän Paavalin tapaan: absque operibus, "ilman tekoja" jne. Edellä luetellut vastaukset ovat vääriä, koska usko vanhurskauttaa yksin sen perusteella, että se tarttuu evankeliumin lupaukseen ja ottaa omakseen Jumalan armon ja Kristuksen ansion, joka lupauksessa annetaan.
Tämä riittäköön tässä yhteydessä suppeaksi uskonvanhurskautta koskevan opin selvitykseksi. Tätä oppia on edellä mainituissa kirjoissa käsitelty perusteellisemmin. Samalla on tullut selvitetyksi antithesis, väärä oppi. Yllä mainittujen harhojen lisäksi on tuomittava, torjuttava ja hylättävä myös seuraavat harhat jo esitettyä oikeaa oppia vastaan sotivina:
1. Meidän rakkautemme tai hyvät tekomme ovat ansio, jonka perusteella vanhurskauttaminen tapahtuu, kokonaan tai ainakin osaksi.
2. Ihmisen on hyviä tekoja tekemällä tultava sen arvoiseksi ja valmistauduttava siihen, että Kristuksen ansio luetaan hänen hyväkseen.
3. Formalem nostram iustitiam coram Deo esse inhaerentem nostram novitatem seu caritatem. Se merkitsee: Meidän todellisena vanhurskautenamme Jumalan edessä on rakkaus tai se uudistus, jota Pyhä Henki meissä vaikuttaa ja joka on yhtä kuin meissä oleva Pyhä Henki.
4. Jumalalle kelpaavaan uskonvanhurskauteen kuuluu kaksi osaa ja sen koostuu niistä: toisaalta armosta tapahtuva syntien anteeksiantamus, toisaalta uudistus eli pyhitys.
5. Fidem iustificare tantum initialiter, vel partialiter, vel principaliter; et novitatem vel caritatem nostram iustificare etiam coram Deo vel completive, vel minus principaliter. Se merkitsee: Usko vanhurskauttaa ainoastaan sillä perusteella, että uskominen on vanhurskautemme alkuna; tai uskolla on tosin etusija vanhurskautumisessa, mutta Jumalan edessä kelpaavaan vanhurskauteemme kuuluu myös uudistus ja rakkaus. Tällöin usko tosin olisi vanhurskautemme tärkein peruste, mutta vanhurskautemme ei olisi Jumalan edessä ehyt eikä täydellinen, ellei siihen kuuluisi uudistus ja rakkaus.
6. Credentes coram Deo iustificare vel coram Deo iustos esse simul et imputatione et inchoatione, vel partim imputatione partim inchoatione novae oboedientiae. Se merkitsee: Uskovat tulevat vanhurskaiksi ja ovat vanhurskaita Jumalan edessä samalla kertaa sekä heidän hyväkseen luetun Kristuksen vanhurskauden, osaksi heissä alulla olevan uuden kuuliaisuuden tähden.
7. Applicationem promissionis gratiae fieri et fide cordis et confessione oris ac reliquis virtutibus. Se merkitsee: Lupauksen Jumalan armosta me otamme vastaan sydämen uskolla, suun tunnustuksella ja muita hyveitä harjoittamalla.
Väärä on myös sellainen opetus, että ihmisen vanhurskauttaminen Jumalan edessä ja hänen pelastumisensa tapahtuvat eri tavoin ja eri välinein. Sen mukaan me siis kyllä vanhurskautuisimme yksin uskosta, ilman tekoja, mutta pelastuminen eli autuaaksi tuleminen ei olisi ilman tekoja mahdollista. Tämä opetus on väärää, sillä se on jyrkässä ristiriidassa Paavalin sanan kanssa: "Autuaaksi ylistetään sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja" (Room. 4:6). Paavali tukeutuu siihen perusteeseen, että vanhurskaaksi ja autuaaksi tuleminen tapahtuvat samalla tavalla. On jopa niinkin, että juuri uskolla vanhurskautuessamme me samalla tulemme Jumalan lapsiksi ja pääsemme osallisiksi iankaikkisesta elämästä ja autuudesta. Siitä syystä Paavali käyttää aivan yhtä voimakkaita ilmaisuja (particulae exckusivae) pelastuksesta kuin vanhurskaudestakin puhuessaan: armosta, ilman tekoja. Pelastumisestakin erotetaan teot ja oma ansio täysin erilleen.
Meidän on vielä selvitettävä kiista, joka koskee Jumalan olemuksellisen vanhurskauden asumista meissä. On totta, että Jumala - Isä, Poika ja Pyhä Henki, iankaikkinen, olemuksellinen vanhurskaus - asuu uskon kautta niissä jotka on valittu ja jotka Kristus on vanhurskauttaunut ja sovittanut Jumalan kanssa. Ovathan kaikki kristityt Jumalan eli Isän, Pojan ja Pyhän Hengen temppeleitä; Pyhä Henki saa heidät tekemään sitä, mikä on oikein. Mutta tämä Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus (iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit annetaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella.
Koska kaikki kirkkoihimme kuuluvat, Augsburgin tunnustuksessa pysyvät jumaluusoppineet tunnustavat, että vanhurskautemme perustuu yksin Herraan Kristukseen ja on siis riippumaton meidän ja muiden ihmisten ansioista, teoista, hyveistä ja arvosta, jää vielä yksi seikka huolellisesti tarkasteltavaksi: Missä mielessä Kristusta on sanottava meidän vanhurskaudeksemme tätä vanhurskauttamisoppia käsiteltäessä?
Meidän vanhurskautenamme ei ole Kristuksen jompikumpi luonto vaan Kristuksen koko persoona. Jumalana ja ihmisenä hän on meidän vanhurskautemme, koska hän yksin on täydellisesti, ehyesti kuuliainen.
Vaikka Kristus olisikin Pyhän Hengen vaikutuksesta siinnyt ja syntynyt synnittömän ja ihmisluonnossaan yksin täyttänyt kaiken vanhurskauden, ei hänen inhimillistä kuuliaisuutta eikä kärsimystään voitaisi lukea meidän hyväksemme, ellei hän olisi iankaikkinen, tosi Jumala. Ei myöskään Jumalan Pojan jumalallinen luonto voisi yksinään olla meidän vanhurskautemme, ellei Jumalan Poika olisi tullut ihmiseksi. Sen vuoksi me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että meille luetaan vanhurskaudeksi Kristuksen koko persoonan koko kuuliaisuus, jota hän on meidän sijaisenamme osoittanut Isälleen aina ristin häpeälliseen kuolemaan saakka. Ilman jumalallista luontoa ei inhimillinen luonto olisi kyennyt kuuliaisuudellaan eikä kärsimyksellään antamaan iankaikkiselle, kaikkivaltiaalle Jumalalle hyvitystä koko maailman synneistä. Toisaalta ei jumaluus yksinään, ilman ihmisyyttä, olisi voinut toimia välittäjänä Jumalan ja meidän välillämme.
Koska kuitenkin Kristuksen kuuliaisuus on hänen koko persoonansa kuuliaisuutta, kuten yllä olemme todenneet, se merkitsee täydellistä hyvitystä ja koko ihmissuvun sovitusta. Se tyydyttää laissa ilmoitetun iankaikkisen ja muuttumattoman jumalallisen vanhurskauden vaatimukset. Se on myös meidän evankeliumissa ilmoitettu, Jumalan edessä kelpaava vanhurskautemme, johon usko Jumalan edessä luottaa ja jonka Jumala lukee uskon hyväksi, kuten Raamattu sanoo. Room. 5:19: "Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi." 1 Joh. 1:7: "Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä." Hab. 2:4: "Vanhurskas on elävä uskostansa."
Niinpä vanhurskaudeksemme ei lueta erikseen Kristuksen jumalallista tai inhimillistä luontoa, vaan vanhurskautenamme on yksinomaan koko persoonan kuuliaisuus; persoona taas on sekä Jumala että ihminen. Usko katsoo siis Kristuksen persoonaa ja näkee, kuinka hän on meidän puolestamme tullut lain alaiseksi, kantanut meidän syntimme ja kuinka hän palatessaan Isän luokse on meidän kurjien syntisten edustajana uhrannut taivaalliselle Isälleen koko täydellisen kuuliaisuutensa pyhästä syntymästä kuolemaan saakka. Näin hän on peittänyt kaiken meidän tottelemattomuutemme, joka on piintyneenä luontoomme ja siitä lähteviin ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin. Sen tähden Jumala ei tuomitse meitä kadotukseen, vaan antaa meille synnit anteeksi sulasta armosta, yksin Kristuksen tähden.
Näin ollen me lausumme yksimielisinä hylkäystuomion edellä mainittujen lisäksi myös seuraavista harhaopeista. Hylkäämme kaikki sellaiset opit, jotka sotivat Jumalan sanaa, profeettojen ja apostolien opetusta, sekä kristillistä uskoamme vastaan:
1. Kristus on vanhurskautemme Jumalan edessä yksin jumalallisen luontonsa puolesta.
2. Kristus on vanhurskautemme yksin inhimillisen luontonsa puolesta.
3. Profeetat ja apostolit eivät uskonvanhurskaudesta puhuessaan käytä sanoja "vanhurskauttaa" ja "tulla vanhurskautetuksi" merkityksessä 'julistaa vapaaksi synnistä' ja 'saada synnit anteeksi' vaan tarkoittaa sellaista tosiasiallista vanhurskaaksi tekemistä, jossa Pyhä Henki vuodattaa ihmiseen rakkauden ja hyveitä ja nämä saavat aikaan tekoja.
4. Usko ei katsele yksin Kristuksen kuuliaisuutta vaan tarkkailee lisäksi sitä, kuinka Kristuksen jumalallinen luonto asuu ja vaikuttaa meissä ja kuinka tämä asuminen peittää meidän syntimme Jumalan silmiltä.
5. Usko on sellaista luottamista Kristuksen kuuliaisuuteen, joka voi säilyä ihmisessä, vaikka tämä ei tee tosi parannusta ja vaikka ei mitään rakkautta ilmenekään uskon seurauksena, vaan ihminen pysyy synneissään vastoin omaatuntoaan.
6. Uskovissa ei asu Jumala itse vaan ainoastaan Jumalan lahjat.
Yksimielisinä me hylkäämme nämä ja kaikki näiden kaltaiset harhat Jumalan selvän sanan vastaisina. Jumalan armon avulla me lujina ja järkähtämättöminä pysymme opissa Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta sellaisena kuin Augsburgin tunnustus ja sen Puolustus ovat sen esittäneet, selvittäneet ja Jumalan sanalla oikeaksi todistaneet.
Sikäli kuin tätä korkeaa ja tärkeää vanhurskauttamisen opinkohtaa, josta sielujemme pelastus riippuu, on edelleen selvennettävä, me suosittelemme kaikille tohtori Lutherin mainiota ja suurenmoista pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen selitystä ja tyydymme viittaamaan siihen; onhan ihanteenamme suppea esitys.
Niin kyllä se tavallaan liittyy vanhurskauttamiseen sikäli, että apostoli puhuu tässä vanhurskauttavasta uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta.Toisessa kohdassa Paavali toteaa, että Henki saadaan uskossa kuulemisesta. Uskolle luetaan tässä se ansio, että sen kautta annetaan Henki.
Mutta nyt on otettava huomioon se, että Raamattu (1938) puhuu rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta, ei "rakkautena vaikuttavasta uskosta", koska jos sanotaan näin, silloin on kysymys rakkauden ilmentämästä uskosta, johon kyllä silloin liittyisi myös uskon laatu ja se liittyisi vanhurskautamiseen. Mutta nyt Ramattu puuhuu rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta joka on eri asia, kuin "rakkautena vaikuttava usko", joten sitä ei voi sen takia minusta liittää vanhurskauttamiseen.
Kun olin kirjoittanut edellisen kappaleen tulin tarkistaneeksi, miten nykyinen 1992 Raamatunkäännös kääntää tämän (Gal. 5:6) kohdan. Se on todellakin käännetty :" Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko". Tämä onkin perin mielenkiintoinen asia, sillä vuoden 1642 Raamattu kääntää kyseisen kohdan näin:" Sillä ei Kristuksessa, Jeesuksessa ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus mitään kelpaa, vaan usko, joka rakkauden kautta työtä tekee:" Sama käännös on vuoden 1886 Raamatussa. Samoin kuin vuoden 1938 Raamattu, tämän Paavalin kohdan kääntää myös The New International Version of New Testament.
Kun viittasit Lutherin Uuden Testamentin käännökseen :" der Glaube, der durch die Liebe tätig ist", on tämä sana "kautta" se sana, joka antaa koko jakeelle erilaisen merkityksen, kuin minkä vuoden 1992 Raamattunkäännös sille antaa.
Osuitpa perin mielenkiintoiseen kohtaan.
Ilmeisesti minun täytyy vaihtaa nimimerkkiä, joten se on tästä lähtien K-J, ei sinun takiasi, vaan muiden toivomuksesta.
...hyvin lyhyest.
"Rakkaus taas on aitoa uskoa välittämättä seuraava hedelmä. Rakkauden puuttuminen on varma merkki siitä, että ihminen ei elä vanhurskautettuna; hän joko on yhä vielä kuoleman vallassa tai sitten hän on menettänyt kerran saamansa uskonvanhurskauden, kuten Johannes sanoo (1 Joh. 3:14)".
Koskahan on tapahtunut niin, että kun Jumala on lukenut jollekin vanhurskauden, rakkaus on ollut jäävänä joukosta. Asiahan ei tietenkään minulle kuulu, mutta minä vaan kysyn?
Itsekeskeisyyskin saattaa yksinään estää vanhurskautumisen.
Myös uskovan elämä Jumalan lapsena kätkeytyy vastakohtaansa. On aivan käsittämätöntä kuinka uskova voi olla samaan aikaan vanhurskas, se tarkoittaa Jumalalle mieluinen, jonka Jumala ottaa syliinsä ja syntinen, joka tarkoittaa, että hän on Jumalalle vastenmielinen, jonka Jumala torjuu. Kaiken lisäksi Kristukseen uskova on vasta vanhurskas toivossa, mutta syntinen todellisuudessa.
Uskovina olemme Jumalan edessä joka hetki vain syntisiä, mutta syntisiä, jotka hän on armahtanut. Olemme äärettömän rikkaan taivaallisen perinnön omistajia ja kuitenkin rutiköyhiä syntisiä.
Todellinen nöyryys, oman pienuuden ja mitättömyyden tunto (Jes 57:15) saattaa kasvaa meissä vain silloin, kun näemme kuinka jumalattomia olemmekaan sisimmältämme ja kuinka siitä huolimatta Jumalan vanhurskauttaa meidät juuri jumalattomana (Room 4:5).
Siksi Jumalan lapsen elämä on sekoitus heikkoutta ja voimaa, kärsimystä ja iloa, sairautta ja terveyttä, menestystä ja vastoinkäymistä, luottamusta ja toiveissa pettymistä, turvallisuutta ja pelkoa, epätoivoa ja toivoa, kiitosta ja panettelua, katkeraa itkua ja vapauttavaa naurua ja lopuksi kuolema, vaikka Jeesus julistaakin: "Ei yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole" (Joh 11:26). Kukapa tämän voi ymmärtää?
Itselleni herää usein epäilys onko minussa sittenkään riittävästi nöyryyttä, tutkimaan rehellisesti itseäni. Tiedänkö läheskään riittävästi missä menen. Epätoivoa en toki enää tunne. Ymmärrän etten voi olla vähäistä itseäni enempää, en voi kehittyä itseni ohi.
Voisi minusta sanoa, että valinnanvapauden suhteen kyseessä on ainakin joissain tilanteissa ainakin näennäinen paradoksi, sillä käsittääkseni molemmat seuraavista lauseista ovat tosia:
1) Kun Jumala antaa armoaan ihmiselle, joka kuuluu Jumalan valittuihin, ihminen valitsee vapaasti ottavansa sen vastaan.
2) Kun Jumala antaa armoaan ihmiselle, joka kuuluu Jumalan valittuihin, Jumala tekee armollaan varmaksi, että ihminen ottaa sen vastaan.
Kummassakin siis pidetään totena, että jokainen ihminen saa armoa tarpeeksi, jotta hänellä on mahdollisuus valita ottavansa sen vastaan, mutta osa ihmisistä (jotka eivät kuulu valittuihin) ei käytä tätä mahdollisuutta. Tämä lienee meillekin yhteinen aksiooma; sen kieltänevät pikemminkin hyperkalvinistit.
Tämä lienee samanlainen paradoksi kuin se, että Jumala tiesi esimerkiksi, mitä Saatana tuli tekemään, mutta päätös siihen oli silti Saatanan, ei Jumalan. Tämän paradoksin ratkaisuun on minun käsitykseni mukaan ainakin kaksi teoriaa. Toinen on Augustinuksen, joka sanoo, että Jumala aiheuttaa armollaan moraalista vaikutusta ihmiseen, joka saa väistämättä ihmisen valitsemaan omasta tahdostaan armon. Tästä on olemassa Tuomas Akvinolaisen variaatio, jonka mukaan tämä vaikutus on pikemminkin fyysistä kuin moraalista. Toinen teoria on Luis de Molinan, joka ottaa lähtökohdaksi sen, että Jumala tietää myös ehdollisen tulevaisuuden: Hän tietää, mitä ihminen valitsisi kussakin lukemattomista mahdollisista tilanteista. Näin ollen Hän antaa armoaan valituilleen niin paljon, että Hän tietää heidän valitsevan sen. Minusta molinistinen teoria tuntuu reiluimmalta, koska se ei kiistä ihmisen vapaata tahtoa, ja augustinolaisteorian tomistinen variaatio epäreiluimmalta, koska se tuntuu tekevän ihmisestä sätkynuken. En kuitenkaan ole ammattilainen, ja myönnettävä on, että molinismin heikkous on sen myöhäinen syntyaika (1600-luku).
Minulla on myös yksi merkittävä asia sinulle, joka aikoinaan minulle tuotti suurta hämmästystä: jos joskus luet Trenton vanhurskauttamisoppia vaikka englannin kielellä (http://history.hanover.edu/texts/trent/ct06.html), huomaat siellä käytettävän usein sanaa "merit", jonka sanakirja kääntäisi ansaitsemiseksi. Vaikkapa tässä (Trenton kirkolliskokous, kuudes istunto, kaanon XXXII):
"If any one saith, that the good works of one that is justified are in such manner the gifts of God, as that they are not also the good merits of him that is justified; or, that the said justified, by the good works which he performs through the grace of God and the merit of Jesus Christ, whose living member he is, does not truly merit increase of grace, eternal life, and the attainment of that eternal life,-if so be, however, that he depart in grace,-and also an increase of glory; let him be anathema."
Tämä oli minulle kauhistus: ihan kuin ansaitsisimme pelastuksen! Ennen pitkää kuitenkin opin, että teologisessa kielessä, jota keskiajan skolastiikka on muokannut, sana meritum, joka on käännetty sanaksi merit ei tarkoita sanaa kuin esim. sanat earn ja deserve, jotka nekin käännetään ansaitsemiseksi. Kyseessä on siis suunnilleen sama asia kuin se, että sekä grace että mercy suomennetaan armoksi. Voimme käsitellä tätä pidempään, jos tahdot; tämä on minusta merkittävä juttu.
En usko, että 1992-käännös kieltää jakeen merkityksen tätä puolta, joka välittyy "kautta"-sanan myötä. Aiemmat suomennokset ja muut kielet käyttävät siinä välissä aina jotain vastaavaa sanaa: englanniksi by tai through, ruotsiksi genom, ranskaksi par, saksaksi durch, italiaksi per, espanjaksi por, latinaksi per. Kumma kyllä venäjäksi näytti olevan ilman erillistä prepositiota, mutta sitä kieltä en osaa ollenkaan, joten siitä paha mennä sanomaan. Alkuteksti sisältää kuitenkin sellaisen ("dia"). Ei liene kuitenkaan tarpeellista pelätä, että tuollaisen käännöseron perusteella kukaan rupeaisi tekemään teologiaa, jonka mukaan usko on rakkautta.
......vielä hiukan tätä Galatalaiskirjeen kohtaa. En minäkään käsitä asiaa sillä tavalla, jonka mukaan usko olisi rakkautta, mutta kun Raamatunkäännös 1992 kääntää tämän kohdan:
(Gal. 5:6): "Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko", niin minusta tämä kohta väistämättä johtaa tulkintaan rakkauden muovaamasta uskosta, tai rakkauden ilmentämästä uskosta, eli se myötäilee täten YJ:n tulkintaa, jolloin sillä on minusta teologista merkitystä. Mutta en nyt mene vannomaan, että tulkintani tästä olisi aukoton. Pohtimisen aihetta se kyllä antaa.
"Rakkauden kautta vaikuttava usko taas minusta on täysin eri asia, koska minusta rakkaudella ei ole kytköstä tämän käännöksen mukaan vanhurskauttamiseen.
En nyt ala käsittelemään tätä aihetta enempää, vaan mielenkiintoni kohdistuu nyt kääntäjiin, jotka ovat jättäneet tämän alkutekstin kohdan ("dia")" minusta huomioimatta. Ihmettelenkin, miksi, koska tämä ei ole ainut kohta, jossa minusta vanhurskauttamista tulkitaan 1992 käännöksessä toisin, kuin aiemmissa käännöksissä. Täytyypä tarkistaa.
Vastaan toiseen viestiisi myöhemmin, heti kun ehdin.
"1) Kun Jumala antaa armoaan ihmiselle, joka kuuluu Jumalan valittuihin, ihminen valitsee vapaasti ottavansa sen vastaan.
2) Kun Jumala antaa armoaan ihmiselle, joka kuuluu Jumalan valittuihin, Jumala tekee armollaan varmaksi, että ihminen ottaa sen vastaan".
Kummassakin siis pidetään totena, että jokainen ihminen saa armoa tarpeeksi, jotta hänellä on mahdollisuus valita ottavansa sen vastaan, mutta osa ihmisistä (jotka eivät kuulu valittuihin) ei käytä tätä mahdollisuutta. Tämä lienee meillekin yhteinen aksiooma; sen kieltänevät pikemminkin hyperkalvinistit".
Tämä on minun mielestäni ratkaiseva kohta, vaikka me käytämme ehkä eri sanoja tämän asian ilmaisemiseen.
Nimittäin armovalinta,
josta (Room. 8:30) toteaa :"mutta jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut.
Luther käsittelee armovalintaa näin:
"Mutta nyt hän osoittaa, että me pelastumme hänen muuttumattoman rakkautensa voimasta. Ja kaikella tällä hän vahvistaa, ei meidän vapaata tahtoamme, vaan oman ennaltamääräämisensä taipumatonta ja lujaa tahtoa.
Hän sanoo siis ensiksi: »Jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut». Niin muodoin seuraa siitä selvästi, että kaikki eivät ole kutsutut hänen aivoituksensa mukaan. »Aivoitus» näet on tässä Jumalan ennaltamääräys eli vapaa valinta ja harkinta tai päätös. Siitä p. Augustinus sanoo Tunnustuksien ensimmäisessä kirjassa: »Ihmeellinen olet sinä, Jumala, joka muutat ajatustasi, mutta et päätöstäsi».
Toiseksi, seuraavassa luvussa hän osoittaa valinnan merkityksen kahden kertomuksen yhteydessä, nim. kertomuksissa Iisakista ja Ismaelista sekä Jaakobista ja Eesausta. Vain valinta erotti heidät toisistaan, niin kuin hän nimenomaan sanoo".
En tiedä tulkitsenko oikein, mutta ainakin teksitsi perusteella voisin todeta, että me olemme armovalinnasta samaa mieltä, vaikkakin eri sanoin sitä tulkitsemme.
Palaan myöhemmin Trenton vanhurskauttamisoppiin.
...kuvailla lyhyesti yhden tärkeimmistä pointeista. Sanalla meritum, joka käännettäisiin "ansioksi", on nimittäin erilaisia merkityksiä, jotka kantavat erilaisia ominaisuuksia, eivätkä ne kaikki sen vuoksi vastaa sitä, mitä suomen kielen sana "ansio" tuo mieleen. Käytän tässä sanaa "meriitti" juuri tällaisen häiriön välttämiseksi.
Ensinnäkin on olemassa suoraa meriittiä. Tämä on juuri sitä, mitä sana "ansio" tuo mieleen. Ansaitsemisessa hankitaan jotain laillisella oikeudella, koska on itse antanut jotain vastaavaa: tekemällä tunnin työtä ansaitsen tunnin palkan. Suora meriitti on tätä. Suora meriitti siis toimii oikein hyvin luonnollisissa, maallisissa asiayhteyksissä - mutta ei yliluonnollisissa. On sekä Pyhän Raamatun että usein mainostamieni Tradition ja Kirkon selvä todistus, että kukaan meistä ei pysty saamaan Jumalan edessä suoraa meriittiä eli ansaitsemaan taivasta, vaan ainoastaan Kristus on sen meille hankkinut - Hänhän Jumalana, äärettömän arvoisena olentona, oli ainoa ihmisistä, joka pystyi tekemään äärettömän arvoisia tekoja. Hän ansaitsi meille taivaan, emmekä itse sitä voi emmekä olisi voineet tehdä.
Toiseksi on olemassa ns. meritum condignum. Tämä on armon vaikutuksesta tehty teko, joka ei ansaitse ikuista elämää, mutta josta Jumala, vaikkei hänen luontonsa ääretön oikeudenmukaisuus velvoita häntä sitä palkitsemaan, on armossaan kuitenkin luvannut palkkion, kuten YJ toteaa olevan Raamatun todistus.
Kolmanneksi on olemassa ns. meritum congruum. Tämä on teko, joka ei ansaitse mitään ja josta Jumala ei ole luvannut palkkiota. Hän kuitenkin saattaa tehdä niin, koska tällaisenkin teon palkitseminen on sopivaa, vaikkei Jumalan luonnon ääretön oikeudenmukaisuus siihen Häntä velvoitakaan, ja vaikka Hän sitä ei olekaan luvannut.
Näin ollen kaiken alku- ja päätepiste on Jumalan lupaus, ei ihmisen teon arvo. Siksi Katekismus määritteleekin meriitin ennen kaikkea opettaakin (CCC 2007, käännös omani): "Jumalaan nähden ei ihmisellä ole suoraa oikeutta minkäänlaiseen meriittiin. Jumalan ja meidän välillämme on mittaamaton eriarvoisuus, sillä me olemme saaneet kaiken häneltä, Luojaltamme."
...Hyvä kun selvensit tämän merit-sanan merkityksen, koska en sillä tavalla hallitse latinaa, enkä edes englantia, että pystyisin erottamaan kaikkien sanojen merkityksen, koska englannin kielessäkin on samalla sanalla useampi eri merkitys. Saksan kielen hallitsen paremmin, koska olen lukenut sitä kauemmin, kuitenkin käytön puuttessa sekin on jonkin verran unohtunut.
"On sekä Pyhän Raamatun että usein mainostamieni Tradition ja Kirkon selvä todistus, että kukaan meistä ei pysty saamaan Jumalan edessä suoraa meriittiä eli ansaitsemaan taivasta, vaan ainoastaan Kristus on sen meille hankkinut - Hänhän Jumalana, äärettömän arvoisena olentona, oli ainoa ihmisistä, joka pystyi tekemään äärettömän arvoisia tekoja. Hän ansaitsi meille taivaan, emmekä itse sitä voi emmekä olisi voineet tehdä".
Tästä meillä ei ole erilaista näkemystä.
Toiseksi on olemassa ns. meritum condignum.
Aivan, olen myöskin siitä samaa mieltä, että me armon vaikutuksesta teemme tekoja, kuten aikaisemmin on todettu, koska on selvää, että vanhurskauttamista seuraa aina teot ja välttämättömyyden pakosta, uskossamme Kristukseen, Jumala alkaa tehdä meistä Kristuksen "kaltaisia". Tätä en ole koskaan kieltänyt, vaan olen pitänyt sitä itsestään selvänä asiana.
Kiistahan on koskenut ainoastaan uskon yksinvaikuttavuutta vanhurskauttamisessa. Tekoja pidän uskon hedelmänä. Mitä kasvaminen Kristuksen kaltaisuuteen sitten merkitsee. Jos katsomme Raamatusta, mitä se asiasta toteaa, näyttää "risti" olevan yksi osa tätä kasvattamista. Niinhän Jumala sanoo esim. Paavalista.""Minä tahdon näyttää hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden". (Ap. t. 9:16).
"Kolmanneksi on olemassa ns. meritum congruum".
Tästä en oikein osaa sanoa mitään, ehkä voit vielä selventää, mitä tämä "meritum congruum" tarkoittaa. Tai millainen tämä teko on, joka ei ansaitse mitään. Tämä on minulle tuntematon asia.
Se mikä minua erityisesti kiinnostaa Trenton vanhurskauttamisopissa on usko-käsite. Nimittäin, se on pysynyt minulle vähän arvoituksena näissä viesteisämme, että katolinen oppi näkee sola fiden pelkkänä intellektuaalisena aktina. Toisin sanoen trentossa "usko" merkitsee lähinnä totenapitämisenä, siis ilmeisesti "kuolleena uskona". Onko näin, sinä tiedät sen paremmin?
Kun Trenton konsiili käsitelee vanhurskauttamisoppia luvussa 9. todetaan . "Hereetikkojen tyhjää luottamususkoa vastaan". Siinä sanotaan näin. Tämä on sinulle tuttua tekstiä. "On tosin välttämätöntä uskoa, ettei syntejä koskan anneta anteeksi eikä ole annettu anteeksi muuten kuin jumalallisen laupeuden kautta, Kristuksen tähden, ilman omaa ansiota. Kuitenkin on sanottava, ettei kenelläkään sellaiselle jätetä lukematta syntejä tai ole jätetty lukematta syntejä, joka kerskaa luottamuksestaan varmuudestaan syntiensä anteeksiantamisesta ja rauhoittaa itsensä yksinomaan niillä. Sillä myös hereetikoilla ja kirkon ykseydestä erotetuilla voi esiintyä tämä tyhjä ja kaiken hurskauden vastainen luottamususko".
Tämä kohta heijastelee luultavasti sitä suurta murrosta, minkä reformaatio sai aikaan. Mutta, kuten olen todennut Luther ei saarnaa missään sellaista uskoa, joka olisi vailla hedelmää.
Tässä yhteydessä on ehkä hyvä todeta, että Suomessa 1800-luvulla käytiin poleemista keskustelua eri herätysliikkeiden vällillä juuri tästä samasta asiasta, mitä "Trentokin" käsittelee. Toisin sanoen "kuollutta ja elävää uskoa".
Palaan vielä Trentoon. Aikaisemmin jo totesin, että Trentossa "usko" merkitsee lähinnä totenapitämisenä. Se on intellektin akti, joka Jumalan liikahduttamana omaksuu kirkon totuudet. Luterilaiselta kannalta tämä merkitsee pelkää ns. historiallista uskoa.
Trentossa ( Concilium Tridentium = CT De iustificatione, Cap.8) todetaan; "Usko yksin ei siis vanhurskauta, vaan se on ainoastaan lähtökohta.Vanhurskauttaminen on olennaisesti sisäisen ihmisen uudistumista.
Joh. Cochlaeus toteaa Confutation IV. artiklan kommentaarissaan, että Luther kääntäessään Gal. 5:6 tekstin sanojen järjestyksen turmeli myös tekstin merkityksen. Hän nimittäin sanoo: Rakkaus, joka vaikuttaa uskon kautta". Paavali sen sijaan sanoo: Usko, joka vaikuttaa rakkauden kautta".
Kun tarkistin Raamatusta, miten vuoden 1938 ja 1992 käännökset tulkitsevat tämän Gal. 5.6 kohdan se on molemmissa käännetty näin;
(Gal. 5:6): "Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko".
Nyt en tiedä, miten Vulgata kääntää tämän kohdan, mutta joka tapauksessa Cochlaeus kääntää tämän kohdan toisin kuin Paavali.
Lopuksi Cochlaeus toteaa;" Mutta milloin Paavali lausuu uskon vanhurskauttavan ja uskon olevan vanhurskautemme, ei sitä ole ymmärrettävä "yksin uskosta" kuten Luther esittää kansalle, vaan rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta, jota yleisesti kutsumme informoiduksi uskoksi (fides formata)". Siis toisin sanoen "rakkauden ilmentämäksi uskoksi".
Tässä on nyt pantava merkille se hienoinen ristiriita, että aiemmin Cochlaeus toteaa Paavalin sanovan: "Usko, joka vaikuttaa rakkauden kautta", mutta lopussa Cochlaeus puhuu "rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta".
Tässä nyt palaamme jälleen siihen, että ainakin Trenton ja YJ:n mukaan näyttäisi siltä, katolinen oppi ei poikkea siinä, että rakkauden kautta vaikuttava usko on sama asia, kuin fides formata.
Tätä kirjoitusta ei ole tarkoitettu kiistakirjoitukseksi, vaan tämä on paremminkin pohdiskelevaa kirjoitusta.
....Palaan vielä uskoon, joka Tuomas Akvinolaisen mukaan (ja johon Trentokin yhtyy) on intellektinen akti, jolla se Jumalan liikauttamana hyväksyy uskon sisällön Jumalan totuudeksi.
Eräässä kirjassa todetaan tästä asiasta seuraavasti; " tämä sama usko voi periaatteessa olla "fides informis" taikka fides formata" ja siitä huolimatta se pysyy olennaisesti samana uskon aktina". Fides informis ei kuitenkaan vanhurskauta, sillä usko sinänsä ei periaatteessa ole riittävä ihmisen vanhurskauttamiseksi. Tarvitaan nimittäin tahdon uudistuminen, mikä tapahtuu "rakkauden vuodattamisen" avulla. Usko siis on materia ja rakkaus muoto, joka antaa uskolle oikean hahmon".
"Intellektin aktina usko kohdistuu Jumalaan ns. ensimmäisenä totuutena, mutta rakkauden johdattamana tahto kohdistuu itse Jumalaan. Sen vuoksi rakkaus on ratkaisevaa Jumala-suhteessa".
Tässä kohtaa toteaisin, että nimenomaan usko on minusta ratkaisevaa Jumala suhteessa.
"Uskon on tosin oltava olemassa, koska tahto voi suuntautua ainoastaan sellaiseen hyvään, jonka intellekti on sille ensin tuonut läsnäolevaksi. Kun rakkaus informoi uskon, itse usko ei muutu, vaan ihminen saa rakkauden avulla uuden kvaliteetin, jonka avulla hän kohoaa yliluonnolliseen elämään. Tuomaan mukaan vain siis "fides formata "vanhurskauttaa".
Totesit aikaisemmin, että "vanhurskautta ei lueta teoille, vaan uskolle, josta ne (väistämättä) seuraavat eli fides formatalle. YJ:n suurin ansio onkin, että se on sysännyt sola fide -opin tulkinnoista syrjään sola fides informis -tulkinnan".
Palaan nyt tähän "fides informis-käsitteeseen" ja pohdiskelen sitä kaikessa rauhassa, mitä tämä usko on, joka kyllä on olemassa, mutta ettei se olisi sitä uskoa, jolle vanhurskaus luetaan. Yritän miettiä , mitä se käytänössä oikein tarkoittaa.
En nyt tiedä tarkalleen, mitä on se usko, joka kyllä on olemassa, mutta se ei ole riittävä vanhurskauttamiseen, "fides informis".
Kun toteat, että vanhurskauttamista ei lueta teoille, vaan fides formata-uskolle, niin silloin se väistämättä johtaa Tuomaan ja Trenton sekä YJ:n tulkintaan vanhurskuttavasta uskosta, joka on rakkauden informoimaa. Näinkö ajattelet?
Entä sitten "fides informis", voidaanko tämä käsittää niin, että se ilmaisee yksin uskoa, tai "muodotonta uskoa". Mitä se tarkoittaa sovellettuna Jumalan sanaan, sitä jään tässä miettimään?
Tämä tekstini ei ole kirjoitettu kerralla, vaan pidän ns. tuumaustaukoja.
Tässä tulee jonkun verran toistoa edellisiin viesteihin, mutta yritän punnita tätä perusasiaa molemmilta puolilta. En tiedä onnistunko, sillä totuushan on kummankin osalta se, että me olemme toisaalta sidotut kirkkojemme näkemyksiin, mutta minä en nyt ala kilpailla siitä, kumpi on oikeassa, vaan koska tämä on niin keskeinen asia, siksi se kiinnostaa minua, enkä oikeastaan koskaan väsy tämän asian pohtimiseen, vaikka jotkut varmaankin pitävät sitä hiusten halkomisena. En tarkoita sinua.
Miten usko syntyy? (Room. 10:17) toteaa siitä että:" Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta". Mietin tässä sitä, voiko usko olla "fide informis" koskaan,( paitsi silloin jos langetaan uskosta) koska usko omistaa sanan ja Jumalan sanahan tuo aina mukanaan Pyhän Hengen.
Edelleen (Joh. 6:29 ) :"Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt." Koska se on siis Jumalan teko, että me uskomme häneen, silloin aloite ei ole lähtenyt meistä. Kuten aikaisemmin puhuttiin "armovalinnasta", niin siitä myös todistaa ( 2. Tess. 3:2):" sillä usko ei ole joka miehen tai naisen").
Mutta, kun aloite on lähtenyt Jumalasta, niin silloin minusta "fide informis" on se usko, jolle Jumala lukee vanhurskauden, koska eihän usko ole mitään muuta kuin riippumista Jumalan sanassa, näytti miltä näytti. Fides formata sen sijaan kohdistuu minusta paremminkin lähimmäisiin, jotka ovat rakkauden puutteessa. Eli tosin sanoen, Jumallalle minusta riittää yksin usko, lähimmäiset sen sijaan kyllä tarvitsevat rakkautta.
....jatkuu jossain vaiheessa.
.....voidaanko katolisen käsityksen mukaan vanhurskaudesta todeta edelleen, että vanhurskauttamisen keskeinen tekijä on ihmiselle annettu armon donum (lahja), toisin sanoen caritas Dei (Jumalan rakkaus, joka vuodatetaan sisäisesti niiden sydämiin, jotka vanhurskautetaan ja se on heissä ontologinen kvaliteetti toisin sanoen "metafyysinen ominaisuus".
Ihminen siis vanhurskauttamisessa vastaanottaa syntien anteeksisaamisen lisäksi toivon ja rakkauden. Usko yksin ei siis täydellisesti liitä Kristukseen, elleivät toivo ja rakkaus tule lisäksi.
Edelleen on ilmeisesti olennaista, että katolisen opin mukaan ihmisen viimekädessä vanhurskauttaa Kristuksen ansaitsema ja ihmisen sydämiin vuodatettu rakkauden habitus?
Kun perinteinen luterilainen oppi lähtee siitä, että vanhurskauttaminen on syntienanteeksiantamista Kristuksen ansion tähden tai toisin sanoen "ihmiset vanhurskautetaan ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, niin onko edelleen totta nykyisen katolisen opin mukaan tämä, mitä Joh. Cochlaeus kirjoittaa: "vanhurskaudumme uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta?
...että ehdin vastata viesteihisi vasta huomenna. Mutta ei kai se haittaa. Hyvää pyhää!
...haittaa. Kekustellaan siinä tahdissa kuin ehditään. Hyvää adventin aikaa.
Nyt tästä tuli aika pitkä todellakin, vastasinhan kolmeen viestiin. Voit jälleen ottaa pääkohdat ja käsitellä niitä.
Meritum congruum -kysymykseesi: ehkä paras esimerkki on armon ulkopuolella tehdyt hyvät teot. Niistä Jumala ei ole luvannut palkkiota, vaikka saattaa sellaisen silti antaa.
Ensinnäkin: Teot ovat todella uskon hedelmä, Hengen työtä ihmisessä. Niiden suhde vanhurskauttamiseen on tässä kysymyksemme.
Henkilökohtaisesti (ja uskon tämän näkemyksen olevan katolisen ortodoksian piirissä), uskoisin asian olevan seuraava: Kun Jumala vanhurskauttaa ihmisen, hän aina ja poikkeuksetta antaa hänelle sekä uskon että toivon että rakkauden. Tässä kohtaa, YJ:n mukaan, luterilaisuus sanoo, että vanhurskauttaminen seuraa yksin uskosta, mikä on katolisen opin kannalta ok, jos siitä ei tehdä johtopäätöstä, että usko vanhurskauttaisi, vaikkei sillä olisi muotonaan rakkautta.
Koska tämä "ensimmäinen" vanhurskauttaminen on hetkellinen tapahtuma, ei silloin pysty tekemään tekoja - rakkaus silti on ihmisessä olemassa. Tämän jälkeen ihminen joko toimii Jumalan tahdon mukaan tai ei - jos ei, hän on sammuttanut rakkauden sisältään, ja hänen uskonsakin on kuollut. Silti se on todellista uskoa, eikä ihmiseltä voi tällöinkään riistää kristityn nimeä, mutta Kristuksen vanhurskauden hän on tällöin heittänyt itseltään pois.
Olet oikeassa, että katolinen teologia käsittelee uskoa useimmiten nimenomaan ilmoituksen totenapitämisenä. Tämä on pelkästään terminologinen valinta, eikä toisenlainenkaan käytäntö ole paha, kunhan pidetään mielessä, missä mennään (vrt. se että käytetäänkö sanaa "Jumala" tarkoittamaan Kolmiyhteistä Jumalaa vai pelkästään Isän persoonaa). Eräs puolituttuni ilmaisikin joskus asian näin: luterilainen käsitys uskosta = katolinen käsitys uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Silti tämä määritelmä ei (tätä kun kysyit) pidä sisällään olettamusta, että tämä usko olisi yksin, että sen omaavalla ihmisellä olisi pelkkä intellektuaalinen hyväksyminen, eli että se olisi kuollutta uskoa. Kun usko-sana määritellään näin, se ei kerro, onko sen omaavalla ihmisellä toivo vai rakkaus. Mutta uskon alkamisen hetkellä taatusti on, ja tämän jälkeen ihmisellä on taas mahdollisuus luopua niistä ja tehdä uskostaan kuollutta - eli luopua vanhurskaudesta.
Sitten seuraava lainauksesi ihmetytti minua. Voitko antaa lähdeviitteen?
"Trentossa ( Concilium Tridentium = CT De iustificatione, Cap.8) todetaan; "Usko yksin ei siis vanhurskauta, vaan se on ainoastaan lähtökohta.Vanhurskauttaminen on olennaisesti sisäisen ihmisen uudistumista.["]"
Esimerkiksi antamassani osoitteessa luku 8 kuuluu lyhykäisyydessään seuraavasti: "Ja kun Apostoli [Paavali] sanoo, että ihminen vanhurskautetaan uskosta ja ilmaiseksi, nämä sanat tulee ymmärtää siinä merkityksessä, minkä katolisen kirkon lakkaamaton yksimielisyys on uskonut ja ilmaissut; nimittäin, että meidän sanotaan siksi tulevan vanhurskautetuiksi uskosta, koska usko on ihmisen pelastuksen alku ja kaiken vanhurskauttamisen perustus ja juuri, jota ilman on mahdotonta miellyttää Jumalaa, ja tulla hänen lastensa yhteyteen; ja meidän sanotaan siksi tulevan vanhurskautetuiksi ilmaiseksi, koska yksikään niistä asioista, jotka edeltävät vanhurskauttamista - olkoot ne uskoa tai tekoja - ei ansaitse [meritoi] itse vanhurskauttamisen armoa. Sillä jos se on armosta, se ei ole silloin teoista, muuten, kuten Apostoli sanoo, armo ei ole enää armoa." Tämän vuoksi ihmettelen, onko lainauksesi parafraasi vai lainaus jostain muualta.
"Joh. Cochlaeus toteaa Confutation IV. artiklan kommentaarissaan, että Luther kääntäessään Gal. 5:6 tekstin sanojen järjestyksen turmeli myös tekstin merkityksen. Hän nimittäin sanoo: Rakkaus, joka vaikuttaa uskon kautta". Paavali sen sijaan sanoo: Usko, joka vaikuttaa rakkauden kautta".
Tämä on mielenkiintoinen historiallinen sattuma, tarkistin asian ja ymmärsin sen tapahtuneen seuraavasti: Luther aloitti Uuden testamentin kokonaiskäännöksen Wartburgissa marras-joulukuussa 1521 ja sai sen valmiiksi maaliskuussa 1522. Tämän jälkeen sitä vielä paranneltiin Melanchtonin, Spalatinin ja Sturzin kanssa. Syyskuussa 1522 käännös ilmestyi, tosin ilman Lutherin nimeä. Hurjan työvauhdin vuoksi tässä kirjassa oli useita virheitä, ja yksi niistä oli todella Gal. 5:6: "Die Liebe, die durch den Glauben thaetig ist." Tämä virhe korjattiin saman vuoden joulukuussa ilmestyneessä painoksessa, jossa oli myös muita korjauksia ja parannuksia.
En tiedä, tarkoititko, että virheellisen käännöksen takana olisi oli Cochlaeus, mutta ilmeisesti se olikin Luther. Cochlaeus tarttui virheeseen aiheellisesti, tosin on kysymys, milloin hän tämän huomion teki. Tarkasti ottaen hän totesi Lutherin käännöksestä seuraavasti: "Gal V invertendo verba textus, pervertit et sensum. Ait enim, Dilectio quae per fidem operatur, Paulus vero ait Fides quae per dilectionem operatur" eli suomeksi: "Kääntämällä Gal. 5:n sanat toisinpäin hän [Luther] kääntää myös merkityksen. Hän sanoo: Rakkaus, joka toimii uskon kautta. Paavali kuitenkin sanoo: Usko, joka toimii rakkauden kautta."
"Lopuksi Cochlaeus toteaa;" Mutta milloin Paavali lausuu uskon vanhurskauttavan ja uskon olevan vanhurskautemme, ei sitä ole ymmärrettävä "yksin uskosta" kuten Luther esittää kansalle, vaan rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta, jota yleisesti kutsumme informoiduksi uskoksi (fides formata)". Siis toisin sanoen "rakkauden ilmentämäksi uskoksi". Tässä on nyt pantava merkille se hienoinen ristiriita, että aiemmin Cochlaeus toteaa Paavalin sanovan: "Usko, joka vaikuttaa rakkauden kautta", mutta lopussa Cochlaeus puhuu "rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta"."
Minusta tuntuu että tässä on tosiaan väärinkäsitys - Cochlaeus ei kääntänyt tekstiä toisinpäin, vaan huomautti Lutherin tehneen sen.
Mainitsemasi kirja käyttää sanaa "ratkaiseva" merkityksessä "välttämätön". Toden totta uskokin on välttämätöntä: ilman uskoa ei ihminen saa Kristuksen uhria hyväkseen ja pysty sen kautta miellyttämään Jumalaa teoillaan tai muuten. Ilman tekoja usko on kuollutta. Silti kumpikaan ei ansaitse pelastusta, vaan vain Kristus sen ansaitsi meille.
"Palaan nyt tähän "fides informis-käsitteeseen" ja pohdiskelen sitä kaikessa rauhassa, mitä tämä usko on, joka kyllä on olemassa, mutta ettei se olisi sitä uskoa, jolle vanhurskaus luetaan. Yritän miettiä , mitä se käytänössä oikein tarkoittaa. En nyt tiedä tarkalleen, mitä on se usko, joka kyllä on olemassa, mutta se ei ole riittävä vanhurskauttamiseen, "fides informis"."
Se on pelkkää ilmoituksen totenapitämistä, joka ei johda ihmisen sisäiseen uudistumiseen, koska ihminen on torjunut armon vaikutuksen sisällään. Se on yhä uskoa, kun usko-sanaa käytetään tässä merkityksessä.
"Kun toteat, että vanhurskauttamista ei lueta teoille, vaan fides formata-uskolle, niin silloin se väistämättä johtaa Tuomaan ja Trenton sekä YJ:n tulkintaan vanhurskuttavasta uskosta, joka on rakkauden informoimaa. Näinkö ajattelet?"
Rakkauden "muovaamaa", voisi sanoa. Kyllä, näin ajattelen. Eikä tämä ole käsittääkseni ongelma luterilaisuuden kannalta.
"Entä sitten "fides informis", voidaanko tämä käsittää niin, että se ilmaisee yksin uskoa, tai "muodotonta uskoa". Mitä se tarkoittaa sovellettuna Jumalan sanaan, sitä jään tässä miettimään?"
Tähän vastaan samoin kuin yllä: Se on pelkkää ilmoituksen totenapitämistä, joka ei johda ihmisen sisäiseen uudistumiseen, koska ihminen on torjunut armon vaikutuksen sisällään. Se on yhä uskoa, kun usko-sanaa käytetään tässä merkityksessä.
"Miten usko syntyy? (Room. 10:17) toteaa siitä että:" Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta". Mietin tässä sitä, voiko usko olla "fide informis" koskaan,( paitsi silloin jos langetaan uskosta) koska usko omistaa sanan ja Jumalan sanahan tuo aina mukanaan Pyhän Hengen."
Tässä onkin mielestäni ratkaiseva kohta: totta tosiaan Pyhän Hengen mukana tulee paitsi uskoa, niin myös toivoa ja rakkautta. Sillä hetkellä en katso uskon voivan koskaan olla informis - sillä on muoto rakkaudessa, joskaan ei ajanpuutteen vuoksi teoissa. Mutta kun ihminen tämän jälkeen vastustaa Pyhää Henkeä, vastustaa armonvirtaa, karkottaa rakkauden sisältään eikä elä Jumalan tahdon mukaista elämää, mutta säilyttää uskonsa, hänen uskostaan tulee muodoton. Myös muodottomasta, kuolleesta uskosta voi tulla elävää, kun armo jälleen ohjaa ihmistä.
"Mutta, kun aloite on lähtenyt Jumalasta, niin silloin minusta "fide informis" on se usko, jolle Jumala lukee vanhurskauden, koska eihän usko ole mitään muuta kuin riippumista Jumalan sanassa, näytti miltä näytti. Fides formata sen sijaan kohdistuu minusta paremminkin lähimmäisiin, jotka ovat rakkauden puutteessa. Eli tosin sanoen, Jumallalle minusta riittää yksin usko, lähimmäiset sen sijaan kyllä tarvitsevat rakkautta."
Tätä en täysin ymmärtänyt, on myönnettävä. Mutta ehkä se ymmärrys tulee keskustelun myötä.
".....voidaanko katolisen käsityksen mukaan vanhurskaudesta todeta edelleen, että vanhurskauttamisen keskeinen tekijä on ihmiselle annettu armon donum (lahja), toisin sanoen caritas Dei (Jumalan rakkaus, joka vuodatetaan sisäisesti niiden sydämiin, jotka vanhurskautetaan ja se on heissä ontologinen kvaliteetti toisin sanoen "metafyysinen ominaisuus". Ihminen siis vanhurskauttamisessa vastaanottaa syntien anteeksisaamisen lisäksi toivon ja rakkauden. Usko yksin ei siis täydellisesti liitä Kristukseen, elleivät toivo ja rakkaus tule lisäksi."
Tämä on katolisen opin mukaista kieltä, mutta luterilaiselle se voi tuntua ongelmalliselta. Olennaista on sana "elleivät". Jos olemme samaa mieltä siitä, että vanhurskauttamisen alkaessa ei ole sellaista tilannetta, jossa ei olisi uskoa, toivoa ja rakkautta, ja tämän jälkeen ihminen joko uskoo elävästi rakkaudessa ja vanhurskautuu tai kuolleesti ilman rakkautta ja menettää vanhurskautensa, ei katolisen opin kannalta ole ongelma uskoa, että näistä kolmesta silti vain usko vanhurskauttaa.
"Edelleen on ilmeisesti olennaista, että katolisen opin mukaan ihmisen viimekädessä vanhurskauttaa Kristuksen ansaitsema ja ihmisen sydämiin vuodatettu rakkauden habitus?"
Viime kädessä ihmisen vanhurskauttaa Kristuksen vanhurskaus. Eiköhän tämä selvene kun asiaa puimme.
"Kun perinteinen luterilainen oppi lähtee siitä, että vanhurskauttaminen on syntienanteeksiantamista Kristuksen ansion tähden tai toisin sanoen "ihmiset vanhurskautetaan ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, niin onko edelleen totta nykyisen katolisen opin mukaan tämä, mitä Joh. Cochlaeus kirjoittaa: "vanhurskaudumme uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta?""
Molemmat ovat täysin totta. Saamme synnit anteeksi ilmaiseksi Kristuksen ansion tähden sellaisessa uskossa, joka Jumalan armosta vaikuttaa rakkauden kautta. Näin myös YJ toteaa.
Kenties tätä keskustelua helpottaa, jos määrittelemme muutaman eri tavan käyttää sanaa "vanhurskaus". Usein puhutaan siitä, että ihminen julistetaan eli tehdään laillisesti vanhurskaaksi, ja asetetaan se vastakkain sen kanssa, että ihminen tehdään käytöksellisesti vanhurskaaksi. On kuitenkin vielä kolmas tapa puhua vanhurskaudesta, nimittäin ontologinen vanhurskaus. Katolisessa uskossa ihminen tehdään ontologisesti vanhurskaaksi eli hänen syntiensä tahrat kirjaimellisesti pestään pois hänen sielustaan (sen sijaan historiallinen vanhurskaus ei muutu, koska Jumala ei muuta historiaa näin tehdessään). Katolaisilla ei siis ole ongelmaa luterilaisten korostaman vanhurskaaksi julistamisen kanssa, sillä Jumalan sanalla on ihmeellinen vaikutus. Kun hän sanoi: "Tulkoon valo!" niin valo tuli. Kun hän siis sanoo ihmiselle: "Sinä olet minun Poikani uhrin tähden vanhurskas!" niin ihminen on todellisesti ja olemuksellisesti sielussaan puhdas. Ei ole katolisessa teologiassa määritelty asia, miten päin tämä tapahtuu: tekeekö Jumala ihmisen puhtaaksi, koska Hän julistaa hänet puhtaaksi, vai julistaako Jumala ihmisen puhtaaksi, koska Hän tekee hänet puhtaaksi. Luterilaisille lienee tärkeämpää korostaa ensinmainittua puolta.
Tällä ontologisella vanhurskaudella on kaksi ulottuvuutta: laatu ja määrä. Vanhurskautetun puhtaus on Kristuksen puhtautta, ja siinä mielessä hän on yhtä puhdas kuin Kristus, että kumpaankaan ei likaa sekoitu. Sen sijaan hänellä ei ole Kristukseen verrattavaa (ääretöntä) määrää vanhurskautta, eikä koskaan tule olemaankaan; mutta Jumala ei sitä häneltä vaadi, vaan ottaa taivaaseen sen, joka on edes vähimmässä määrin Kristuksen vanhurskauden tilassa. Tämän vuoksi kysymys "Kuinka paljon niitä tekoja sitten pitää olla?" on epäolennainen.
"Sitten seuraava lainauksesi ihmetytti minua. Voitko antaa lähdeviitteen"?
"Trentossa ( Concilium Tridentium = CT De iustificatione, Cap.8) todetaan; "Usko yksin ei siis vanhurskauta, vaan se on ainoastaan lähtökohta.Vanhurskauttaminen on olennaisesti sisäisen ihmisen uudistumista.["]"
Lainaus on Professori Tuomo Mannermaan kirjasta, " Kristillisen opin vaiheet".
"Mutta, kun aloite on lähtenyt Jumalasta, niin silloin minusta "fide informis" on se usko, jolle Jumala lukee vanhurskauden, koska eihän usko ole mitään muuta kuin riippumista Jumalan sanassa, näytti miltä näytti. Fides formata sen sijaan kohdistuu minusta paremminkin lähimmäisiin, jotka ovat rakkauden puutteessa. Eli tosin sanoen, Jumallalle minusta riittää yksin usko, lähimmäiset sen sijaan kyllä tarvitsevat rakkautta."
"Tätä en täysin ymmärtänyt, on myönnettävä. Mutta ehkä se ymmärrys tulee keskustelun myötä".
Tarkoitan tässä sitä, josta minulla on myös sangen karvas omakohtainen kokemus. Kun Jumala vie ihmisen, sanotaan se nyt Ristin Johanneksen tavoin, " sielun pimeään yöhön", vaikka en tarkoita aivan sitä, mitä Ristin Johannes "sielun pimeällä yöllä" tarkoittaa, niin ihmiselle ei tällöin jää muuta kuin Jumalan sana, johon täytyy yrittää luottaa pimeyden keskellä.
Uskon katson siis yksistään luottamukseksi Jumalan sanaan, vaikka ymmärillä olisi helvetti. Ehkä opetuslasten joutuminen myrskyyn Genesaretin järvellä kuvaa jotakin siitä, mitä tarkoitan. Heiltä meni usko ja ellei Jeesus olisi ilmestynyt heille, heiltä olisi kadonnut toivokin, niinkuin katosikin.
Tähän liittyy eräs asia, johon olen joissakin viesteissäni viitannut. Herra vie alas helvettiin ja tuo ylös jälleen.
Vastaan muutamien päivien kuluttua viestiisi laajemmin.
...takia tämä viesti on vähän viivästynyt.
"Meritum congruum -kysymykseesi: ehkä paras esimerkki on armon ulkopuolella tehdyt hyvät teot. Niistä Jumala ei ole luvannut palkkiota, vaikka saattaa sellaisen silti antaa".
Niin tähän voi sanoa, että kyllähän ihminen voi "tehdä hyvää", eikä hänen tarvitse välttämättä uskoa Jumalaan.
"Ensinnäkin: Teot ovat todella uskon hedelmä, Hengen työtä ihmisessä. Niiden suhde vanhurskauttamiseen on tässä kysymyksemme".
Niin tämähän on oikeastaan se varsinainen asia, joka oli Lutherin keskeinen kysymys ja se muodostui sellaiseksi kysymykseksi, että tässähän me aina vaan pohdimme sitä, onko teoilla merkitystä vanhurskauttamiseen vai ei? Minun mielestäni teoilla ei ole merkitystä vanhurskauttamiseen, sinun mielestäsi on. Tästä olemme rehellisesti eri mieltä. Minusta muut kysymykset ovat jokseenkin epäoleellisia. YJ:han on tämä kysymys ratkaistu "tietyllä tavalla", mutta kummallakin kirkolla on siihen liittyvät erityiskorostukset, joten paljon työtä vielä tarvitaan, että ollaan siinä tilanteessa, että "kirkot olisivat yhtä".
"Henkilökohtaisesti (ja uskon tämän näkemyksen olevan katolisen ortodoksian piirissä), uskoisin asian olevan seuraava: Kun Jumala vanhurskauttaa ihmisen, hän aina ja poikkeuksetta antaa hänelle sekä uskon että toivon että rakkauden. Tässä kohtaa, YJ:n mukaan, luterilaisuus sanoo, että vanhurskauttaminen seuraa yksin uskosta, mikä on katolisen opin kannalta ok, jos siitä ei tehdä johtopäätöstä, että usko vanhurskauttaisi, vaikkei sillä olisi muotonaan rakkautta".
Aivan, näihin sanoihin on kiteytettynä olennaisin, joka erottaa perinteistä luterilaista näkemystä, että katolisen kirkon näkemystä ( onko tämä käsitys nimenomaan katolisen ortodoksian näkemys?) toisistaan. Sanon perinteistä luterilaista siksi, koska YJ:ssa luterilainen näkemys sisältää tosiasiassa sen, että vanhurskauttava usko on sitä, jolla muotona on rakkaus. Olen jo aikaisemmin todennut, että tämä muutos on yhden oppisuunnan muotoilema näkemys vanhurskauttavasta uskosta, joka sai tietääkseni alkunsa Suomessa professori Mannermaan kirjasta " In ipsa fide Christus adest". Toisin sanoen menneet luterilaiset sukupolvet olisivat siis vääristäneet Lutherin opetuksen ja vasta nyt on siis aito Lutherin käsitys tullut ilmi.
Luther kyllä puhuu siitä uskosta, jossa Kristus on läsnä ja näin olen asian aina ymmärtänyt, mutta kun tulee puhe siitä vanhurskaudesta, joka kelpaa Jumalan edessä, sen Luther sanoo omistettavan yksin uskolla, ei rakkuden muovaamalla uskolla. Tämä tulee ilmi kaikissa hänen kirjoituksissaan, joita olen käynyt läpi. Esitän tämän vain toteamuksena.
"Koska tämä "ensimmäinen" vanhurskauttaminen on hetkellinen tapahtuma, ei silloin pysty tekemään tekoja - rakkaus silti on ihmisessä olemassa".
Miksi tämä "ensimmäinen" vanhurskuttaminen ei ole riittävä, vaikka kuten sinäkin toteat;" ei silloin pysty tekemään tekoja". Tarkoitan siinä mielessä riittävä, että siinähän Jumala lukee Kristuksen ansion ihmiselle. Kyllä minusta Kristuksen ansio on täydellinen ja vaikka vanhurskauttaminen olisi kestoltaan alle mikrosekuntia, se olisi täysin riittävä. Eihän Kristuksen ansioon voi mitään lisätä. Totta on kuitenkin se, että vanhurskuttamisen jälkeen Jumala alkaa perata ihmistä synnistä ja nimenomaan sillä, että meidän harteillemme sälytetään risti ja Kristus alkaa saada muotoa meissä, aivan kuten Paavalissakin. Minä siis ymmärrän vanhurskauttavan uskon muodoksi kärsimyksen.
Niin olen kyllä samaa mieltä siitä, että ihminen voi luopua uskosta. Ja näinhän ennustetaankin käyvän suuressa määrin lopun aikoina.
"En tiedä, tarkoititko, että virheellisen käännöksen takana olisi oli Cochlaeus, mutta ilmeisesti se olikin Luther. Cochlaeus tarttui virheeseen aiheellisesti, tosin on kysymys, milloin hän tämän huomion teki. Tarkasti ottaen hän totesi Lutherin käännöksestä seuraavasti: "Gal V invertendo verba textus, pervertit et sensum. Ait enim, Dilectio quae per fidem operatur, Paulus vero ait Fides quae per dilectionem operatur" eli suomeksi: "Kääntämällä Gal. 5:n sanat toisinpäin hän [Luther] kääntää myös merkityksen. Hän sanoo: Rakkaus, joka toimii uskon kautta. Paavali kuitenkin sanoo: Usko, joka toimii rakkauden kautta."
Näin tulkitsin, että Cochlaeus oli virheellisen käännöksen takana, mutta tähän en sen paremmin osaa ottaa kantaa kuin, että Lutherin teksteissä ( ainakin nykyisin) puhutaan rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta.
"Kun perinteinen luterilainen oppi lähtee siitä, että vanhurskauttaminen on syntienanteeksiantamista Kristuksen ansion tähden tai toisin sanoen "ihmiset vanhurskautetaan ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, niin onko edelleen totta nykyisen katolisen opin mukaan tämä, mitä Joh. Cochlaeus kirjoittaa: "vanhurskaudumme uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta?""
"Molemmat ovat täysin totta. Saamme synnit anteeksi ilmaiseksi Kristuksen ansion tähden sellaisessa uskossa, joka Jumalan armosta vaikuttaa rakkauden kautta. Näin myös YJ toteaa".
Tämä tulkintasi on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä toteat Cochlaeusen aikaisemmin sanoneen Lutherin käännöksestä, sillä tässä yhdyt tulkintaan uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta. Paavali kuitenkin toteaa (Gal. 5:6): "Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko".
"Kun toteat, että vanhurskauttamista ei lueta teoille, vaan fides formata-uskolle, niin silloin se väistämättä johtaa Tuomaan ja Trenton sekä YJ:n tulkintaan vanhurskuttavasta uskosta, joka on rakkauden informoimaa. Näinkö ajattelet?"
"Rakkauden "muovaamaa", voisi sanoa. Kyllä, näin ajattelen. Eikä tämä ole käsittääkseni ongelma luterilaisuuden kannalta".
Sanoisin tähän näin, kuten aikaisemminkin, että rakkauden muovaama ( =vanhurskauttava usko) usko ei ole ongelma osalle luterilaisessa kirkossa. Se koskee lähinnä johtavassa asemassa olevia piispoja, pappeja ja teologeja. Suuri ryhmä on kuitenkin kirkon sisällä, jolle "fide informis" on vanhurskauttavan uskon perusta. Katolissa kirkossa se nähdään pelkkänä toteapitämisenä, mutta luterilaisessa kirkossa, fide informis, usko yksin on se joka vanhurskauttaa. Se ei siis ole totenapitämistä, vaan uskoa, joka omistaa Kristuksen vanhurskauden.
"On kuitenkin vielä kolmas tapa puhua vanhurskaudesta, nimittäin ontologinen vanhurskaus. Katolisessa uskossa ihminen tehdään ontologisesti vanhurskaaksi eli hänen syntiensä tahrat kirjaimellisesti pestään pois hänen sielustaan (sen sijaan historiallinen vanhurskaus ei muutu, koska Jumala ei muuta historiaa näin tehdessään). Katolaisilla ei siis ole ongelmaa luterilaisten korostaman vanhurskaaksi julistamisen kanssa, sillä Jumalan sanalla on ihmeellinen vaikutus. Kun hän sanoi: "Tulkoon valo!" niin valo tuli. Kun hän siis sanoo ihmiselle: "Sinä olet minun Poikani uhrin tähden vanhurskas!" niin ihminen on todellisesti ja olemuksellisesti sielussaan puhdas".Ei ole katolisessa teologiassa määritelty asia, miten päin tämä tapahtuu: tekeekö Jumala ihmisen puhtaaksi, koska Hän julistaa hänet puhtaaksi, vai julistaako Jumala ihmisen puhtaaksi, koska Hän tekee hänet puhtaaksi. Luterilaisille lienee tärkeämpää korostaa ensinmainittua puolta".
Tämä on mielenkiintoinen toteamus, kun viittaat Jumalan sanaan, jolla on tosiaankin ihmeellinen vaikutus. Ainakin meitä yhdistää se, ettemme kyseenalaista kolmiyhteistä Jumalaa, vaan uskomme, että se mitä hän sanoo se tapahtuu. Kuten Rammattu 1938 kääntää. " Tulkoon valkeus ja valkeus tuli".
Mutta, jos tätä samaa sovelletaan ihmiseen, että hän olemuksellisesti tulisi sielussaan puhtaaksi, niin siitä minulla on se käsitys, että se puhtaus, joka ihmiselle lahjoitetaan on Kristuksen puhtaus. Me olemme siis Jumalan silmissä uskoessamme Kristukseen puhtaita, mutta en usko sinunkaan ajattelevan, että me tulisimme omassa itsessämme puhtaiksi, vaan kaikki perkeleelliset himot asuvat edelleen sielussammme, vaikka uskommekin Kristukseen.
"Tällä ontologisella vanhurskaudella on kaksi ulottuvuutta: laatu ja määrä. Vanhurskautetun puhtaus on Kristuksen puhtautta, ja siinä mielessä hän on yhtä puhdas kuin Kristus, että kumpaankaan ei likaa sekoitu. Sen sijaan hänellä ei ole Kristukseen verrattavaa (ääretöntä) määrää vanhurskautta, eikä koskaan tule olemaankaan; mutta Jumala ei sitä häneltä vaadi, vaan ottaa taivaaseen sen, joka on edes vähimmässä määrin Kristuksen vanhurskauden tilassa. Tämän vuoksi kysymys "Kuinka paljon niitä tekoja sitten pitää olla?" on epäolennainen".
Niin ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, kun toteat;" että Jumala ottaa taivaaseen sen, joka on edes vähimmässä määrin Kristuksen vanhurskauden tilassa". Toisin sanoen, rakkauden muovaaman uskon tilassa. Laatu ja määrä. Kristuksen sovitustyö on täydellinen, laadullisesti, että määrällisesti. Ihminen on taas laadullisesti täydellinen Kristuksen vanhurskauden tähden, mutta määrällisesti epätäydellinen loppuun saakka. Niin mikä on tämän subjektiivisen vanhurskauden osuus pelastuksessa? That´s the question.
Sitten viime viestin minulle on selvinnyt eräs asia. Jumala ei hylkää Kirkkoaan! Se selvisi minulle lukemalla Genesistä. Mutta, Was ist die Kirche?
...kirjoitin vastauksen, mutta viestijärjestelmä tuntui kaatuvan. Mutta viimeksi kun näin kävi, viesti ilmestyi parin päivän viiveellä. Että kattellaan.
Noniin, tässä muutama pointti:
Luot näennäisen ongelman käyttämällä fides informis -sanaparia eri merkityksessä kuin minä.
"fide informis, usko yksin on se joka vanhurskauttaa. Se ei siis ole totenapitämistä, vaan uskoa, joka omistaa Kristuksen vanhurskauden."
Näin ollen määrittelet sanan eri tavalla kuin minä, joten ei ihme, että tällöin olemme eri mieltä siitä, mikä sen rooli on kokonaiskuvassa. "Fides informis" ei tarkoita "uskoa yksin". Sanat "usko yksin" vaativat aina jonkin lisämääreen: mitä yksin? Vanhurskauttaa yksin? Vanhurskauttakoon vain, kunhan se ei ole yksin. Nimittäin "fides informis" tarkoittaa yleisessä kielenkäytössä nimenomaan uskoa, joka on yksin. Ja kun Luther sanoo, että yksin vanhurskauttava usko ei milloinkaan ole yksin, se tarkoittaa, että yksin vanhurskauttava usko ei milloinkaan ole fides informis. Ilmaisinkohan itseäni nyt selvästi. Toivottavasti.
"Luther kyllä puhuu siitä uskosta, jossa Kristus on läsnä ja näin olen asian aina ymmärtänyt, mutta kun tulee puhe siitä vanhurskaudesta, joka kelpaa Jumalan edessä, sen Luther sanoo omistettavan yksin uskolla, ei rakkuden muovaamalla uskolla."
Nämä eivät ole keskenään ristiriidassa, koska Lutherin puheessa usko, joka vanhurskauttaa yksin, ei ole yksin. Tämä tuskin on uusi ja äskettäin keksitty tulkinta, koska sinäkin siitä puhuit.
"Miksi tämä "ensimmäinen" vanhurskuttaminen ei ole riittävä, vaikka kuten sinäkin toteat;" ei silloin pysty tekemään tekoja". Tarkoitan siinä mielessä riittävä, että siinähän Jumala lukee Kristuksen ansion ihmiselle. Kyllä minusta Kristuksen ansio on täydellinen ja vaikka vanhurskauttaminen olisi kestoltaan alle mikrosekuntia, se olisi täysin riittävä."
Kyllä, jos ihminen kuolee pelkän ensimmäisen vanhurskauttamisensa jälkeen, ei häntä kadotukseen Jumala tuomitse. Mutta tämän jälkeen pelkkä ensimmäinen vanhurskauttaminen ei ole enää vaihtoehto: Kristuksen vanhurskaus ihmisessä joko kasvaa tai poistuu. Tätä voisi verrata siihen, että Jumala asettaa ihmisen tielle, ja ihmisen jalat väistämättä kävelevät, eikä pysähtymisen mahdollisuutta ole - hän kävelee joko tietä eteenpäin tai tieltä pois. Kun ihminen kuolee, taivaaseenpääsyn kannalta välttämätöntä on olla tiellä ylipäätään, ei olla jollain tietyssä kohdassa tietä.
"Eihän Kristuksen ansioon voi mitään lisätä."
Ei voikaan. Ja voit luottaa siihen, että tämä on ehdoton ja välttämätön dogmi katolisessa uskossa.
"Tämä tulkintasi on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä toteat Cochlaeusen aikaisemmin sanoneen Lutherin käännöksestä, sillä tässä yhdyt tulkintaan uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta. Paavali kuitenkin toteaa (Gal. 5:6): "Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko"."
Nyt en kuitenkaan ymmärrä. Minä puhuin uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta. Paavali puhuu rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta. Mitä eroa niillä on?
"Mutta, jos tätä samaa sovelletaan ihmiseen, että hän olemuksellisesti tulisi sielussaan puhtaaksi, niin siitä minulla on se käsitys, että se puhtaus, joka ihmiselle lahjoitetaan on Kristuksen puhtaus."
Aamen.
"Me olemme siis Jumalan silmissä uskoessamme Kristukseen puhtaita, mutta en usko sinunkaan ajattelevan, että me tulisimme omassa itsessämme puhtaiksi, vaan kaikki perkeleelliset himot asuvat edelleen sielussammme, vaikka uskommekin Kristukseen."
En tarkoita puhtaudella tätä, vaan tekemistämme synneistä sieluihimme tulleiden tahrojen pesemistä pois. Nämä perkeleelliset himot ovat kyllä vaarallisia, koska ne ovat ihmisen niille alistuessa haitallisia. Mutta ne eivät ole synti (sikäli kuin emme itse niitä lietso) tai synnin tahra, vaan synnin aiheuttaja.
"Niin mikä on tämän subjektiivisen vanhurskauden osuus pelastuksessa?"
Ylläoleva tievertaukseni voi olla tässä havainnollistava.
"Sitten viime viestin minulle on selvinnyt eräs asia. Jumala ei hylkää Kirkkoaan! Se selvisi minulle lukemalla Genesistä. Mutta, Was ist die Kirche?"
Minun kantani: Kirkko on Kristuksen mystinen ruumis. Hänen perustamansa, Hänessä Hänen Henkensä kautta uudestisyntyneiden näkyvä yhteisö, jossa on Hänen määräämänsä hierarkia ja jolla on Hänen Henkensä suojelema oppi.
"....Tämä tulkintasi on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, mitä toteat Cochlaeusen aikaisemmin sanoneen Lutherin käännöksestä, sillä tässä yhdyt tulkintaan uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta. Paavali kuitenkin toteaa (Gal. 5:6): "Sillä Kristuksessa Jeesuksessa ei auta ympärileikkaus eikä ympärileikkaamattomuus, vaan rakkauden kautta vaikuttava usko".......
"Nyt en kuitenkaan ymmärrä. Minä puhuin uskosta, joka vaikuttaa rakkauden kautta. Paavali puhuu rakkauden kautta vaikuttavasta uskosta. Mitä eroa niillä on"?
Niillä on se ero, että Paavali ei sano: "Usko, joka rakkauden kautta vanhurskauttaa; eikä hän sano: Usko, joka rakkauden kautta tekee otolliseksi. eikä hän sano: usko, joka rakkauden kautta vaikuttaa. Tekojen hän sanoo lähtevän uskosta, rakkauden kautta, mutta hän ei sano ihmistä vanhurskautettavan rakkauden kautta.
Jos sanotaan kuten sinä sanot:" usko, joka vaikuttaa rakkauden kautta, silloin on kysymyksessä usko, joka on rakkauden ilmentämä. Se on katolinen näkemys, josta on nyt taitettu peistä pitkään. Näemme yksinkertaisesti vanhurskauttamisen eri tavalla. Luulen että ymmärrämme toistemme näkemykset tästä asiasta.
"....Me olemme siis Jumalan silmissä uskoessamme Kristukseen puhtaita, mutta en usko sinunkaan ajattelevan, että me tulisimme omassa itsessämme puhtaiksi, vaan kaikki perkeleelliset himot asuvat edelleen sielussammme, vaikka uskommekin Kristukseen....."
"En tarkoita puhtaudella tätä, vaan tekemistämme synneistä sieluihimme tulleiden tahrojen pesemistä pois. Nämä perkeleelliset himot ovat kyllä vaarallisia, koska ne ovat ihmisen niille alistuessa haitallisia. Mutta ne eivät ole synti (sikäli kuin emme itse niitä lietso) tai synnin tahra, vaan synnin aiheuttaja".
Eikö se "tahranpoistolääke" ole nimenomaan Kristuksen vanhurskaus, joka peittää syntiemme paljouden? En oikein usko muuhun pesuaineeseen.
Mutta, kun sanot, että "himot ovat kyllä vaarallisia, koska ne ovat ihmisen niille alistuessa haitallisia, mutta ne eivät ole synti", niin tästä saa sen käsityksen, että meillä olisi jotenkin valta itse valita hyvän ja pahan välillä. Mutta perisynti on vankila ja se on ihmisen kohtalo, eikä ihmisellä ole mitään mahdollisuutta olla himoitsematta pahaa, joten himo ei voi olla olematta synti Jumalan edessä, sillä eihän himoon suostuminen ole ainosataan synti, vaan pelkkä himon ajatuksen vilahduskin on Jumalan silmissä synti.
Sanoohan Jeesus (Matt. 5:28): "Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista ( tai miestä ) niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. Tai älä himoitse lähimmäisesi omaisuutatta jne. Sanoohan Paavalikin (Room. 7:14) "Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty".
Kiitos Jumalalle, että meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus Herra!
Toivotan sinulle armorikasta Vapahtajan syntymäjuhlaa.
"Niillä on se ero, että Paavali ei sano: "Usko, joka rakkauden kautta vanhurskauttaa; eikä hän sano: Usko, joka rakkauden kautta tekee otolliseksi. eikä hän sano: usko, joka rakkauden kautta vaikuttaa. Tekojen hän sanoo lähtevän uskosta, rakkauden kautta, mutta hän ei sano ihmistä vanhurskautettavan rakkauden kautta."
Kyllä hän nimenomaan sanoo, että "rakkauden kautta vaikuttava usko", mikä on sama asia kuin "usko, joka rakkauden kautta vaikuttaa". Muttet varmaan tarkoittanut tätä osaa kirjaimellisesti, vaan tarkoitit, että se vaikutus, joka uskolla on rakkauden kautta, ei ole vanhurskauttavaa vaikutusta. Tähän voin vain todeta, että ajattele sinä niin, se ei minun käsitykseni mukaan ole ongelma. Ongelma olisi, jos sanoisit, että myös sellainen usko, joka olisi yksin, vanhurskauttaisi. Mutta tämän Lutherkin kieltää - hänhän sanoo, että sellainen usko, joka vanhurskauttaa yksin, ei koskaan ole yksin. Konkreettisesta maailmasta tähän on vaikea keksiä vertauskuvaa, mutta uskon tämän olevan selvää ilmankin. Toivon vain ettei sinun tarvitsisi tuomita minua harhaoppiseksi, kun ei minunkaan sinua.
"Eikö se "tahranpoistolääke" ole nimenomaan Kristuksen vanhurskaus, joka peittää syntiemme paljouden? En oikein usko muuhun pesuaineeseen."
Kyllä, kuten olen koko ajan vakuuttanut. Kristuksen veri pesee syntimme pois sieluistamme.
"Mutta, kun sanot, että "himot ovat kyllä vaarallisia, koska ne ovat ihmisen niille alistuessa haitallisia, mutta ne eivät ole synti", niin tästä saa sen käsityksen, että meillä olisi jotenkin valta itse valita hyvän ja pahan välillä. Mutta perisynti on vankila ja se on ihmisen kohtalo, eikä ihmisellä ole mitään mahdollisuutta olla himoitsematta pahaa, joten himo ei voi olla olematta synti Jumalan edessä, sillä eihän himoon suostuminen ole ainosataan synti, vaan pelkkä himon ajatuksen vilahduskin on Jumalan silmissä synti."
Nyt jälleen eri merkitystä kuin minä - puhut ilmeisesti perisynnistä taipumuksena pahaan, eli katolisen sanaston mukaisesti konkupissenssinä. Perinteisessä teologiassa perisynnillä ymmärretään langennutta tilaa, jossa luonnollinen ihminen on ja jossa ei ole yhteyttä Jumalaan. Synnin määritelmä puolestaan on tahallinen teko, ajatus, sana tai laiminlyönti, joka on Jumalan tahdon vastainen. Perisynti - tässä merkityksessä - ei kuitenkaan ole ihmisen teko, vaan tila, ja se onkin syntiä vain analogisesti, sillä seuraus on sama. Kastettu lapsi pelastuu syntisenä, vaikkei ole tehnyt henkilökohtaista syntiä.
Synnissä ominaista on se, että ihminen on tarkoittanut tehdä sen. Jos paha ajatus tulee mieleesi ilman, että itse olet sen sinne lietsonut, se on Jumalan tahdon vastainen asia, muttet itse ole siihen syyllinen, koska et itse ole sitä tehnyt. Mutta jos tartut ajatukseen ja tahallasi annat sen vallata pääsi (esim. juuri himoitsemalla), olet tehnyt syntiä. Tämä ei tarkoita, että ihminen olisi vapaa olemaan tekemättä pahaa, vaan nimenomaan sitä, että vaikka ihminen tekee pahaa, hän ei kaikkeen siihen ole henkilökohtaisesti syyllinen. Jumala on äärettömän oikeudenmukainen, eikä hän rankaise sinua siitä, mitä itse et ole päättänyt tehdä - esimerkiksi kastamaton lapsena kuollut ihminen ei joudu helvettiin, siitä olen varma.
Illan päätteeksi veisaan jälleen virren "Mies tänne saapui". Sen on sanoittanut katolinen pappi Huub Osterhuis. Luterilaisessa nykyvirsikirjassa se on numero 12, voit liittyä veisuuseen jos haluat.
"Kiitos Jumalalle, että meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus Herra!
Aamen, aamen! Alleluia!
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Kiitetty olkoon Jumalamme, Jeesus Kristus, Vapahtajamme, kunnian kuningas, rauhan ruhtinas, ainoa joka meitä voi auttaa.
"Niillä on se ero, että Paavali ei sano: "Usko, joka rakkauden kautta vanhurskauttaa; eikä hän sano: Usko, joka rakkauden kautta tekee otolliseksi. eikä hän sano: usko, joka rakkauden kautta vaikuttaa. Tekojen hän sanoo lähtevän uskosta, rakkauden kautta, mutta hän ei sano ihmistä vanhurskautettavan rakkauden kautta."
Kyllä hän nimenomaan sanoo, että "rakkauden kautta vaikuttava usko", mikä on sama asia kuin "usko, joka rakkauden kautta vaikuttaa". Muttet varmaan tarkoittanut tätä osaa kirjaimellisesti, vaan tarkoitit, että se vaikutus, joka uskolla on rakkauden kautta, ei ole vanhurskauttavaa vaikutusta. Tähän voin vain todeta, että ajattele sinä niin, se ei minun käsitykseni mukaan ole ongelma. Ongelma olisi, jos sanoisit, että myös sellainen usko, joka olisi yksin, vanhurskauttaisi. Mutta tämän Lutherkin kieltää - hänhän sanoo, että sellainen usko, joka vanhurskauttaa yksin, ei koskaan ole yksin. Konkreettisesta maailmasta tähän on vaikea keksiä vertauskuvaa, mutta uskon tämän olevan selvää ilmankin. Toivon vain ettei sinun tarvitsisi tuomita minua harhaoppiseksi, kun ei minunkaan sinua.
"Eikö se "tahranpoistolääke" ole nimenomaan Kristuksen vanhurskaus, joka peittää syntiemme paljouden? En oikein usko muuhun pesuaineeseen."
Kyllä, kuten olen koko ajan vakuuttanut. Kristuksen veri pesee syntimme pois sieluistamme.
"Mutta, kun sanot, että "himot ovat kyllä vaarallisia, koska ne ovat ihmisen niille alistuessa haitallisia, mutta ne eivät ole synti", niin tästä saa sen käsityksen, että meillä olisi jotenkin valta itse valita hyvän ja pahan välillä. Mutta perisynti on vankila ja se on ihmisen kohtalo, eikä ihmisellä ole mitään mahdollisuutta olla himoitsematta pahaa, joten himo ei voi olla olematta synti Jumalan edessä, sillä eihän himoon suostuminen ole ainosataan synti, vaan pelkkä himon ajatuksen vilahduskin on Jumalan silmissä synti."
Nyt jälleen eri merkitystä kuin minä - puhut ilmeisesti perisynnistä taipumuksena pahaan, eli katolisen sanaston mukaisesti konkupissenssinä. Perinteisessä teologiassa perisynnillä ymmärretään langennutta tilaa, jossa luonnollinen ihminen on ja jossa ei ole yhteyttä Jumalaan. Synnin määritelmä puolestaan on tahallinen teko, ajatus, sana tai laiminlyönti, joka on Jumalan tahdon vastainen. Perisynti - tässä merkityksessä - ei kuitenkaan ole ihmisen teko, vaan tila, ja se onkin syntiä vain analogisesti, sillä seuraus on sama. Kastettu lapsi pelastuu syntisenä, vaikkei ole tehnyt henkilökohtaista syntiä.
Synnissä ominaista on se, että ihminen on tarkoittanut tehdä sen. Jos paha ajatus tulee mieleesi ilman, että itse olet sen sinne lietsonut, se on Jumalan tahdon vastainen asia, muttet itse ole siihen syyllinen, koska et itse ole sitä tehnyt. Mutta jos tartut ajatukseen ja tahallasi annat sen vallata pääsi (esim. juuri himoitsemalla), olet tehnyt syntiä. Tämä ei tarkoita, että ihminen olisi vapaa olemaan tekemättä pahaa, vaan nimenomaan sitä, että vaikka ihminen tekee pahaa, hän ei kaikkeen siihen ole henkilökohtaisesti syyllinen. Jumala on äärettömän oikeudenmukainen, eikä hän rankaise sinua siitä, mitä itse et ole päättänyt tehdä - esimerkiksi kastamaton lapsena kuollut ihminen ei joudu helvettiin, siitä olen varma.
Illan päätteeksi veisaan jälleen virren "Mies tänne saapui". Sen on sanoittanut katolinen pappi Huub Osterhuis. Luterilaisessa nykyvirsikirjassa se on numero 12, voit liittyä veisuuseen jos haluat.
"Kiitos Jumalalle, että meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus Herra!
Aamen, aamen! Alleluia!
Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Kiitetty olkoon Jumalamme, Jeesus Kristus, Vapahtajamme, kunnian kuningas, rauhan ruhtinas, ainoa joka meitä voi auttaa.
" - Jumala on äärettömän oikeudenmukainen, eikä hän rankaise sinua siitä, mitä itse et ole päättänyt tehdä -"
Jos minä päätän ja teen uuden vuoden lupauksen olla ajattelematta koskaan kenestäkään ihmisestä pahaa, sinä tiedät sen, ettei se meiltä keneltäkään onnistu, vaikka olemmekin kristittyjä. Toistan edelleen sen, mitä Paavali sanoo nimenomaan kristittynä (Room. 7:14)
"Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty". Synti elää meissä ja ei ole meidän vallassamme päätää, mitä me ajattelemme. Sillä jo himo on synti Jumalan silmissä ( se tulee Raamatussa selvästi ilmi), vaikka pystyisimmekin kätkemään sen niin, ettei se ilmene teoissa.
Olen itsestäni huomannut sen, että kaikista helpommin ärsyynyn liikenteessä, kun joku auto ajaa minun eteeni, että joudun jarruttamaan, etten ajaisi perään. Joskus olen tahallani vetänyt välittömästi tämän auton edelle ja kostanut saman tien. Ajattelin tässä kerran, että miksen minä voisi käyttäytyä toisin kuin muut, kun minä olen kristitty. En kuitenkaan voi tehdä uuden vuoden lupausta, ettenkö ärsyyntyisi myös ensi vuonna tästä samasta asiasta.
En siis pysty hallitsemaan himojani myöskään ensi vuonna. Joskus se onnistuu, toisinaan taas ei. Miksi? Paavali sanoo tästä asiasta (Room. 7:21): "Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta".
Palaan joskus ensi vuonna aiheeseen; "Was ist die Kirche", vaikka minulla onkin edessä kiireinen kevät. Joulun ajattelen pyhittää hiljaisuudelle ja kirkkohistorialle.
Yhdyn mielelläni virteen 12, kuten myös virteen 21: "Nyt Jumalalle kunnia, kun antoi ainoon Poikansa. Siit enkelitkin riemuiten veisaavat hälle kiitoksen.
Jouluiloa.
"Olen kuullut huhua, että jossain päin Yhdysvaltoja avioehto on este kirkolliselle vihkimiselle."
Niin sen pitäisikin olla. Kristillisessä avioliitossa on kysymys siitä, että siihen mennään kokonaan, mitään takaportteja jättämättä. Kai omaisuus kuitenkin on pienin asia mikä menetetään, jos puoliso lähtee?
Uskoon siitä, että katolinen kirkko on se Kristuksen tosi Kirkko, kuuluu luottamus siihen, että Kirkon uskon- ja moraalinoppi on oikeaa. Luota Kirkkoon, se on oikeassa kertoessaan apostolisella auktoriteetilla, että keinotekoinen ehkäisy ja esiaviollinen seksi on väärin Jumalaa, muita ihmisiä ja itseäsi kohtaan, ja kristitylle sopimatonta.
puhua. Historian sivut ovat täynnä katolisesta moraalista, kuinka sinä voit olla niin naivi, että kirjoitat katolisesta moraaliopista
Aivan samoin katolinen kirkko voi moraalista puhua kuin apostolit. Jokainen heistä oli tehnyt syntejä, jopa hirvittäviä (esim. Paavali vainonnut kristittyjä ja Pietari kieltänyt Kristuksen), ja silti he opettivat, mikä on oikein ja mikä väärin.
Koska katolilaiset ovat tehneet syntiä, niin kirkko ei voi tulla opettamaan MINUA, joka olen täysin puhdas ja lisäksi tiedän paremmin, niinkö?
Niin, se on niin helppo sanoa. Tehkää niin kuin minä sanon, älkääkä niin kuin minä teen. Sanottaisko näin, ettei oikein vakuuta. Olis sama kuin Matti ja Mervi Nykänen alkaisivat puhua alkoholin haitoista ja juomisen turmiollisuudesta ja esiintyisivät raittiusmannekiineina. Ei vakuuttais sekään.
"Niin, se on niin helppo sanoa. Tehkää niin kuin minä sanon, älkääkä niin kuin minä teen. Sanottaisko näin, ettei oikein vakuuta. Olis sama kuin Matti ja Mervi Nykänen alkaisivat puhua alkoholin haitoista ja juomisen turmiollisuudesta ja esiintyisivät raittiusmannekiineina. Ei vakuuttais sekään."
On ymmärrettävää, että syntisen kehotusta hurskauteen on vaikea uskoa - esimerkiksi apostoleja ja evankelistoja, apostoleista vaikkapa suuria syntisiä, Paavalia ja Pietaria, monien oli vaikea uskoa. Mutta jos tälle linjalle lähdetään niin kaikkien kädet ovat veressä, eikä ketään voi uskoa - Jeesuksen olisi pitänyt jäädä maan päälle pysyvästi, jotta mitään sanomaa moraalista voitaisiin ottaa todesta.
Voimme tietenkin ottaa lähtökohdaksi, että jos sanojalla on vähemmän syntiä kontollaan, häntä on helpompi uskoa, vaikkei sanoja täysin synnitön olekaan. Tässä tapauksessa nykypaavin perusteella ongelmaa ei ole, ja hänen kuuntelematta jättämisensä olisi yhtä helppoa kuin sanoa juopon lapsenlapsenlapsenlapsille, että mitä sinä saarnaat raittiudesta, sinun isoisoisoisäsihän oli juoppo.
Kukas sen taas hävittikään. Siinä hävisi kerralla paitsi merkittävä temppeli, myös Pietarin paavius. Ei siitä mihinkään pääse.
Me luterilaiset olemme sentään huoltaneet ja pitäneet Turun tuomiokirkon pystyssä ja kunnossa sekä kaikin tavoin suojelleet sitä Roomalaisilta, pyyteettömästi erityistä kiitosta odottamatta.
Hyvä paaffin on nyt Vatikaanissa, jonka Mussoliini lahjoitti, mielin määrin mellastella ja huudella hävyttömyyksiä tavalliselle syntiselle.
Olisit sinä Rousku, edes puolellani niin saataisiin asioihin hieman järjestystä, sekä edes jonkilaista totuuden tuntua.
Tässä yhdenmiehen hyvätkin yritykset valuvat väkisinkin munille.
"Entäs Jerusalemin temppeli? Kukas sen taas hävittikään. Siinä hävisi kerralla paitsi merkittävä temppeli, myös Pietarin paavius. Ei siitä mihinkään pääse."
Voi rakas Turust! Sinulla todella on ainutkertaisia ajatuksia. Tuskin kukaan maailmanhistoriassa on argumentoinut noin. :-) Tuskin tosissasi olitkaan. Mutta omaperäistä silti.
Vatikaani ei ollut Mussolinin lahja (allekirjoittajana Mussolini oli kuninkaan edustaja), sen itsenäisyys tunnustettiin lateraanisopimuksella 1929 täysin tasavertaisena Italian kanssa. Onhan huomattavaa, että Pietarin haudan paikalla oli aina palvottu Jumalaa (siksi siihen kirkkojakin rakennettiin), ja silloinkin kun kirkkovaltio sai 1800-luvun lopulla loppunsa, kuningasvalta ei koskaan valloittanut Pietarinkirkkoa.
Olen sitä mieltä, että Suomen keskiaikaisia kirkkoja on kohtalaisen hyvin saatu käyttää myös katolisissa palveluksissa - pitkästä aikaa. En tiedä, olisiko Turun tuomiokirkossakin se joskus mahdollista. Mutta vielä enemmän ilostuisin, jos jumalallinen liturgia kuultaisiin vielä edes kerran Hagia Sofiassa.
tuo Turun tuomiokirkkoa koskeva ehdotuksesi. Mielestäni ainakin arkkipiispa Paarma on avarasydäminen mies. Samoin Turun piispa Kantola. Valitettavasti kaikkeen hyvään löytyy ikävä kyllä, myös vastustajia. Silti rohkenen pitää ehdotuksesi mahdollisena.
Parhaillaan Turkin valtio etsii tukijoita ja on poikkeuksellisen myötämielinen monille ehdotuksille. Tilanne olisi kiitollinen, ehdottaa mainitsemasi tilaisuuden järjestämistä Haigia Sofian kirkossa.
Arvelisin patriarkka Bartolomeoksen myös mielellään yhdessä paavin kanssa olevan valmis ehdottamaasi tilaisuuteen. Olisi se hienoa. Asialla olisi aivan käsittämätön vaikutus maailmanrauhaan, kristilliseen yhteyteen ja moneen, moneen muuhun asiaan.
Turun tuomiokirkko on hieno, siinä on ihan Suomen ykköskirkko kyllä mitä esitellä ja katsella. Mutta, mitä tarkoitat että sitä on suojeltu roomalaisilta? (Kannattaa tarkistaa kirkon rakennusvuosi ja miettiä minkä uskonnon hallussa se on ollut alunperin...)
Kiitos kovasti vastauksistanne.
Syy siihen miksi en halua mennä maistraatissa naimisiin, on että haluan Jumalan siunauksen avioliitolleni. Ja syy siihen etten halua luterilaisen papin sitä tekevän on etten usko luterilaisen kirkon opetuksiin, sillä itseni tutkimalla olen tullut siihen tulokseen että usko Katolisen Kirkon olevan SE kirkko. Osoite on toki sama mutta minulle on myös tie tärkeä. Itse koen, että tällä tavoin saisin vielä Jumalan viimeisen sinetin tälle parisuhteelle ja todella uskon tämän ihmisen olevan minulle se jonka kanssa vietän loppuelämäni.
Avosiipallani on suhde Jumalaan, mutta erilainen kuin minulla, mutta hän ei näe mitään esteitä, että lapsistamme kasvaisi katolisia.
Kommentinne oli todella kannustavia ja kriittisetkin saivat pohtimaan asioita :) Oli mukava lukea, että nämä eivät sulje minua noin vain ulos.
Ja en todellakaan kuvittele, että kirkko muuttuisi minun mieleni mukaan, se ei ole kovin hyvä syy liittyä kirkkoon. Katolisessa kirkossa minua viehättää se, että kuitenkin kirkko on aina sama. Kirkko voi ajautua riitoihin maallisen vallanhaltijoiden kanssa koska puolustaa omia näkemyksiään. Ymmärrän senkin, etten voi saada synninpäästöä ehkäisystä ennen kuin olen ehkäisyn lopettanut. Enkä kaiketi synninpäästöä saada tai ehtoolliselle osallistua, mutta jos minut heti alkajaisiksi näiden syiden vuoksi virallisesti erotetaan pyhien yhteydestä se olisi aika musertavaa. Kommunioon on osallistuttava puhdassydämisenä ja jos ei ole voinut kaikkia syntejään pyytää anteeksi niin ei sitä ole. Luultavasti jättäisin itse ehtoollisosion väliin, mutta silti tuntuisi hyvältä kuulua virallisesti katoliseen kirkkoon.
Kiitos vastauksistanne kutsuvista ja torjuvista :)
Hei, en tiedä, luetko enää tätä viestiä tai oletko mahdollisesti jo saanut osviittaa aiheesta muualta, mutta sanonpa kuitenkin;
nimittäin jos todella haluat elää katolista perhe-elämää, on e-pillereille sun muille epäluonnollisille välineille toimiva vaihtoehto;
Natural Family Planning,suomeksi luonnonmukainen perhesuunnittelu.
Kyse EI ole ns "varmoista" päivistä, vaan tieteellisesti todistetusta (99% varmuus oikein käytettynä) metodista. Sen ydinajatus on oppia erilaisista kehonsa signaaleista tunnistamaan (ne kirjataan ylös) hedelmälliset ja hedelmättömät päivät kuukautiskierrossa.
Koska kierron pituus vaihtelee ja on lisäksi joka naisella muutenkin yksilöllinen, havaintoja tehdään joka päivä ja niiden mukaan toimitaan aviollisessa kanssakäymisessä (toimii myös "toisin päin" eli monet "hedelmättömät" parit saavat näin kaipaamansa lapsen).
Lisää tietoa saat esim www.ccli.org sivuilta. In English only, sorry!
Mutta toimii käytännössä eikä ole hankalaa.
Huom. MOLEMPIEN puolisoiden osallisuus asiaan välttämätön; keskinäinen kunnioitus kasvaa ja muukin kommunikaatio paranee ja lisääntyy.
Suosittelen tutustumista!
Ja tervetuloa katoliseen kirkkoon! Ei se "pyhyys" vaan se pyrkimys pyhyyteen, joka ratkaisee. Siis että haluaa, vaikkei vielä osaisikaan
rukouksin, PLJ
Kyllä mä todellakin ihmettelen tätä tekopyhään kaksinaismoralismia, joka vallitsee katolisessa kirkossa! Mielestäni on IHAN SAMA millä tavoin ehkäistään, jos kerran ehkäistään. Tässä suhteessa natural family planning ei eroa mitenkään kondomin tms käytöstä! Jos halutaan elää todella jumalisesti ilman ehkäisyä, niin silloin EI tarkkailla mitään kuukautiskiertoja ja sen mukaan soviteta aviollistä elämää! Se on ehkäisyä! Ja silloin minkä tahansa metodin pitäisi olla syntiä, koska kerran halutaan naida ilman seuraamuksia!
Kaikki muu on tekopyhää vouhotusta! Olkoonkin, että vatikaani on NFP:n hyväksynyt. Se on vain osoitus heidänkin kaksinaismoralismistaan! Ehkäisyvälineistä mikään ei ole 100%:n varma, ja vanha perusteluhan kuuluu, että Jumalalle ja uudelle elämälle pitää aina antaa mahdollisuus. Minä uskon, että käytettiinpä mitä tahansa ehkäisyä, niin Jumalalla on aina mahdollisuus!
Kiitos tuo kuulosti oikeen mielenkiintoiselta ja tutustun siihen tarkemmin :)
Varmat päivät suunnittelu ei sovi meille joilla on epäsäännöllinen kierto. Lähinnä ainut e-pillerivaihtoehtotarjous on ollut juuri nuo varmat päivät, mutta kuukautiset ovat hieman epäsäännölliset joten ne ovat noin fifty-fifty-luokkaa joten...
NFP ei ole ns. 'varmat päivät'- metodi siinä vanhassa rytmimielessä, vaan sopii kaikille, on kierto sitten millainen tahansa. Suosittelen lämpimästi tutustumista!
Luonnon vuoksi ihmisen lisääntyminen on mahdollista vain tiettyinä hetkinä. Jos ei silloin harrasta seksiä, mitä ehkäisyä se on? Sama kuin sanoisi että täysi pidättyväisyys on ehkäisyä.
niinä hetkinä, kun lisääntyminen ei ole mahdollista. Eihän silloinkaan ole kysymys ehkäisystä. Lisääntymisen mahdollisuuden hetkinä on taas pidättyväinen.
Juu, me kaikki tiedämme naisen biologiasta sen verran, että aina ei ole otollinen hetki hedelmöittymiselle. MUTTA: jos jollain metodilla selvitetään se (NFP), ja sen takia pidättäydytään seksistä, se on ehkäisyä!! Kyse on siis siitä, että halutaan naida ilman jälkiseuraamusta! Ja tämä ei mitenkään poikkea kondomien tms ehkäisyvälineiden käytöstä. Ole nyt roukuttaja sinäkin kerran rehellinen!
Jos lähdetään siitä, että elämälle pitää aina antaa mahdollisuus, niin silloin EI limoista tutkita passaisko tänään sekstata ilman vahinkoa!
Muistakaamme että Jumala ei meitä tarvitse, vaan me häntä.
Haluaisin antaa kaksi vertauskuvaa. Jos purjehdusseura on perustettu purjehtijoille ja siitä kiinostuneille, niin ei kukaa siihen seuraan tule motoriveneellä. Ken järjestöön liittyy se sen säännät hyväksyköön. Kirkko ei alistu, vaan ihminen Kristuksen kirkon edessä joka opetusvirallaan meitä opettaa. Koko paketti tai ei mitään. Puhdasoppinen katolisuus ei tunne uutuuksia. Sillä on vain oikeus vaalia kirkon perimäoppia ja tehdä siitä selvenyksiä tilanteen mukaan.
Se jos Kosti-Juhanikin pani merkille, millainen narsisti siellä rouskuttajan tekovaatimattomuuden alla. Omahyväisyys suorastaan haisee joka viestistä ja koko itsekehu ja moraalituuba vielä kuorrutetaan teeskentelemällä huonosti nöyrää ja vaatimatonta. Vähän pienempinä annoksina jaksaisi vielä naurattaa. Nyt vaan kyllästyttää kun rousku rouskuttaa asiaansa tulemaan niin ylipainemyyntinä. Mitta alkaa olla täynnä jo monella.
oi moninimimerkki, mihin viestiin tarkalleen viittaat? "Kaikkiin" ei sitten ole riittävä vastaus. Haluaisin lainauksen jostain itsekehuvasta viestistäni, että oppisin välttämään paremmin tuota pahaa käytöstä.
Kaikissa vaivoissa sairauden aiheuttaja ei paljastu koskaan mutta oireita kyetään silti onnistuneesti hoitamaan. Niinpä ehdotankin rouskuttajalle, että eipä enää ryvetä oireiden kaivelussa ja leikitä analyyttista metodia. Vaan nyt se tulee: ryhdytään heti ryhdikkäästi hoitokuurille. Testataanpa aluksi, jos taipumus bessewisserismiin ja korkeapainemyyntiin kummasti hellittäisi otettaan pienen kirjoitusselibaatin avulla. Otatko parantavan tauon, joka kestää vaikka tuonne toukokuun alkupäiviin. Uskon vakaasti, että tämä itsetiutkiskelun aika tekee hyvää niin sinulle kuin meille herkkua itsensä ylitäyteen syöneille ihailijoillesi. Voithan avautua introspektiivisesti päiväkirjallesi, mutta et varmaankaan ole sitoutunut sen virallisemmin julistustehtävään? Terveytesi ja hyvinvointisi on meille kallis, siksi ehdotan lepotaukoa Louskuleuallemme.
...jälleen kerran, pidänkö minä lomaa vai se, joka sanoo minua louskuksi, louskuttajaksi, rouskuttajaksi, louskuleuaksi, pöljäksi ja ties miksi.
Kertokaa ihan oikeasti, jos kirjoituksissani on korjaamista. Mutta asiallisesti perustellen.
No, kun kerran suoraan kysyt, niin onhan ne melkoista besserwisserismiä ja opin korkeapainemyyntiä niin kuin tuossa enemmän ta sitten vähemmän totinen toveri asian ilmaisi. Semmosta skolastista hiustenhalkomista usein ovat, käyttääkseni koulussa oppimaani sanaparia, joka tähän sopii kuin ties mikä ties minnekä. Vapaammin voisivat ihmiset keskustella kun ei koko ajan paukutettas "oikeaa oppia" valmiiksi pureskeltuna kuin alakansakoulussa entisvanhaan. Näin ulkopuolisen silmin tarkasteltuna tämmöset olisivat tunnot.
täällä ole todellisia vastustajia. Useimmat ovat kovasti kiitollisia sinulle, kun jaksat asiantuntevasti vastata usein solvaaviinkin kysymyksiin.
Päinvastoin tuollaiset jatkuvasti henkilöösi kohdistetut perustelemattomat ja perusteettomat solvaukset ärsyttävät monia.
Entäpä jos onkin niin, että kaikenmoista kommenttia satelee rouskulle, koska hänen tyylinsä ja dogmaattisuutensa ärsyttää monia? Siksi hän vetää puoleensa kettuilua kuin magneetti rautaa.
Miten sinusta voisin parantaa kirjoitustyyliäni? Voisitko antaa käytännön esimerkkejä?
Minusta tuo ehdotus kirjoitusselibaatista vaikuttaa kehittävältä myös tyylin kannalta. Ja niinhän se on näin lukijankin vinkkelistä, että vaihtelu virkistää!
ei ole kirjoitustyylissäni vaan siinä, ettet halua lukea minun kirjoituksiani ollenkaan, siihen on ratkaisu: älä lue niitä. Jos et voi esittää konkreettisia parannusehdotuksia, tuomiosi on yhtä tyhjän kanssa.
varsin hanakka parodioimaan ja pidän siitä, siihen pitäisi vaan sisältyä jotakin uutta ja jotakin vitsiä. Tuo tyyli olet tyhmä, tosikko, tyhmä, idiootti, fanaatikko ja yms. toistettuna ei nyt ilahduta ketään. Pelkkä solvaus ilman minkäänlaista ideaa lienee kelvottomin ja vähiten kiinnostava kirjallisuuden muoto.
Kyllähän minä olen väitellyt monet kerrat Rouskun kanssa, arvostan häntä kuitenkin ihmisenä ja katolisuuden tuntijana. Halutessani oppia tuntemaan katolisuutta ja yleensä uskontoja Rousku on katolisuudessa erinomainen tietolähde jonka tietoja vain harvoin voi paikata. Olisiko tämä sitä joka vähemmän tietäviä ärsyttää?
Luulisin minun ja Rouskun välisissä joskus kiivaissakin väittelyissä olevan aistittava rakkauden henki, vaikka uskonnolliset ja moraaliset arvomme ehkä poikkeavatkin toisistaan.
Rousku on palstaa ylläpitävä voima jos hän on pitempään pois keskustelut tahtovat väkisinkin näivettyä. Ainakin minun tietomääräni on kovasti riittämätön keskustelun ylläpitämiseksi katolisella palstalla
Luulisin ettei mene kovin kauaksi sivistyksestä jos hieman opimme katolisen uskon sisällöstä.
Toki katolisessa kirkossa on monia erikoispiirteitä joita en voi enkä haluakkaan hyväksyä. Mistä niitäkään tietäisin ellei kukaan vastaisi kysymyksiini. Viimeksi nimim. Ignatius antoi minulle kirjoituksistani varsin tiukkaa palautetta, Rousku on tehnyt sen monesti. Niistä minulla on mahdollisuus oppia moraalikäsitystemme eroja, joita olen täällä etsimässäkin.
Solvauksia itseeni ja muihin kohdistuvia on kuullut riittämiin. Hyviä kirjoittajia luen mielelläni, olivat aiheeltaan mitä tahansa.
...että tänne on tullut monen monituista katolisuuden tuntijaa ja puolustajaa. Asiaan varmaan vaikutti se että rekisteröityminen tuli ilmeisesti suomi24:n päivityksen yhteydessä helpommaksi. Saattoivat he olla täällä aiemminkin, mutta nyt kirjoittavat useammin. Nyt siis tarkoitan ennen kaikkea nimimerkkejä Augustinus, Linos, Maks, ahh, Paulus ja viime aikoina myös ReettaS ja 3nity. Heillä on usein asioista paremmat tiedot kuin minulla ja lempeämpi kirjoitustyyli. Olenkin viime aikoina katsellut montaa keskustelua sivusta.
Meidät kaikki ylittänee tiedossa ja rakkaudessa silti Ignatius. Hän vain on täällä niin harvoin.
Nyt rouskun listasta unohtuivat ainakin Elisabet, Isä Carillo ja HilloMunkki. Ainakin he. Markus kirjoittaa myös aina asiaa. Ja minusta myös Juntti-Einari kirjoittaa asiaa, vaikkei katolilainen olekaan.
Noh, listan silmäilyn perusteella en ainakaan nimimerkeille ReettaS ja 3nity menisi jakelemaan pisteitä sen kummemmin asiantuntevuudesta kuin tyylin lempeydestä (turha kai puhua lempeydestä, kun asiallisuuskin näyttää olevan monessa tapauksessa ylivoimainen vaatimus). Yleisesti ottaen nimilistasi jyrisyttää melko lailla tuomion pasuunaa. Sekö juuri tarkoittaa katolisuuden tuntemista ja puolustamista? Kysyn, koska asia on minulle vieras ja näkökulma yllättävä. Erin on kyllä puhunut uskostaan aika lailla eri sävyyn. Olemme kavereita itäisen stadin ajoilta. Ja nimimerkki ahh on ehdoton listan namby-pamby-palkinnon voittaja! Kiintoisasti juuri tämä lista näyttää vetävän puoleensa mitä hillittömintä keskustelua. Tätähän lukee ihan kippurassa iltakaudet pakanakin. Hauskaa!
"--- on kyllä puhunut uskostaan aika lailla eri sävyyn. Olemme kavereita itäisen stadin ajoilta."
Suomalaiset ovat tottuneet luterilaisuuteen, siihen, että kirkon opetus voi muuttua. (Esim. tästä vaikkapa naispappeus ja nyt käytävä keskustelu homeseksuaalisuudesta, jossa ei tunnu olevan todellista opetusta, vaan paljon eri mielipiteitä.) Melko yleistä tuntuu myös olevan, että ihmiset 'kehittävät itse uskonsa', joka saattaa vastata paljon taikka -useammin- vähän luterilaisuutta. Katolinen usko on kuitenkin eri asia...
Usein täällä tuntuu sekoittavan asioita se, että keskustelua käydään tavallaan kahdella tasolla: Katolisella kirkolla on suurimmasta osasta asioita opetus, jonka voi löytää esim. katekismuksesta, jne. Näin ollen esim. Rousku kirjoittaa usein nimen omaan tästä, ei niinkään omasta mielipiteestään. (Vaikkakin katolilaisella toki nuo kaksi toivottavasti ovat sopusoinnussa.)
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että osa lukijoista odottaisi lukevansa enemmän mielestäni luterilaistyyppistä pohdiskelua, että 'minusta asia voisi olla vaikka näin'. Katolinen usko kuitenkin perustuu vanhaan traditioon. Jokaiselle on oikeus uskoa mitä haluaa, mutta se ei tarkoita, että kysessä olisi katolinen usko tai että kirkon opetuksen kanssa ristiriidassa olevaa ajattelutapaa voisi nimittää katolisuudeksi.
Sori pitkä 'johdanto' alussa olleeseen lainaukseeni. Ottamatta kantaa kyseiseen henkilöön haluan vain muistuttaa, että kuka tahansa yksityishenkilö voi kertoa uskomuksistaan aivan mitä haluaa. Hänellä on tähän täysi oikeus. En kuitenkaan kannata ottaa itsestäänselvyytenä, että tämä yksityishenkilön kanta kuvastaa katolista uskoa, kirkkoa, kirkon opetusta, jne.
Täällä on usein puhuttu tietyistä maista ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia katolisen uskon kehtoja. Tämä on suunnilleen yhtä totta kuin ajatus, että kaikki suomalaiset ovat vahvasti luterilaisia. Välillä siis keskustelun ymmärtämistä voisi helpottaa, jos jotenkin erotettaisiin 'kultuurinen katolisuus' ('minut on kastettu katolilaiseksi, mutta en ole kirkon opettamasta uskosta järin kiinnostunut, enkä tunne sitä hyvin') ja kirkon opetus. 'Katolilaisiakin' -niin kuin luterilaisiakin- kun on montaa sorttia.
"--- on kyllä puhunut uskostaan aika lailla eri sävyyn. Olemme kavereita itäisen stadin ajoilta."
Suomalaiset ovat tottuneet luterilaisuuteen, siihen, että kirkon opetus voi muuttua. (Esim. tästä vaikkapa naispappeus ja nyt käytävä keskustelu homeseksuaalisuudesta, jossa ei tunnu olevan todellista opetusta, vaan paljon eri mielipiteitä.) Melko yleistä tuntuu myös olevan, että ihmiset 'kehittävät itse uskonsa', joka saattaa vastata paljon taikka -useammin- vähän luterilaisuutta. Katolinen usko on kuitenkin eri asia...
Usein täällä tuntuu sekoittavan asioita se, että keskustelua käydään tavallaan kahdella tasolla: Katolisella kirkolla on suurimmasta osasta asioita opetus, jonka voi löytää esim. katekismuksesta, jne. Näin ollen esim. Rousku kirjoittaa usein nimen omaan tästä, ei niinkään omasta mielipiteestään. (Vaikkakin katolilaisella toki nuo kaksi toivottavasti ovat sopusoinnussa.)
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että osa lukijoista odottaisi lukevansa enemmän mielestäni luterilaistyyppistä pohdiskelua, että 'minusta asia voisi olla vaikka näin'. Katolinen usko kuitenkin perustuu vanhaan traditioon. Jokaiselle on oikeus uskoa mitä haluaa, mutta se ei tarkoita, että kysessä olisi katolinen usko tai että kirkon opetuksen kanssa ristiriidassa olevaa ajattelutapaa voisi nimittää katolisuudeksi.
Sori pitkä 'johdanto' alussa olleeseen lainaukseeni. Ottamatta kantaa kyseiseen henkilöön haluan vain muistuttaa, että kuka tahansa yksityishenkilö voi kertoa uskomuksistaan aivan mitä haluaa. Hänellä on tähän täysi oikeus. En kuitenkaan kannata ottaa itsestäänselvyytenä, että tämä yksityishenkilön kanta kuvastaa katolista uskoa, kirkkoa, kirkon opetusta, jne.
Täällä on usein puhuttu tietyistä maista ikään kuin ne olisivat jonkinlaisia katolisen uskon kehtoja. Tämä on suunnilleen yhtä totta kuin ajatus, että kaikki suomalaiset ovat vahvasti luterilaisia. Välillä siis keskustelun ymmärtämistä voisi helpottaa, jos jotenkin erotettaisiin 'kultuurinen katolisuus' ('minut on kastettu katolilaiseksi, mutta en ole kirkon opettamasta uskosta järin kiinnostunut, enkä tunne sitä hyvin') ja kirkon opetus. 'Katolilaisiakin' -niin kuin luterilaisiakin- kun on montaa sorttia.
Olen pahoillani... tietokoneongelma. Ei se viestini nyt niin tärkeä ollut edes itselleni, että olisin halunnut sen moneen kertaan kirjoitella. ;)
Kyllä mä olen aina tuntenut katolisia ja ne ihan ok, ihan normaaleiat eikä siis semmosia kun toi sun selostus missä palvotaan hulluna katekismuksia. Ne mun frendit on normaaleita, noi sun jutut on jotain katolisten lestadiolaisten juttuja. Ei toi sun linja hei oo mitään tavallista katolista, vaan ihan äärilinjaa. Sullon vähä ihme läppää luterilaisista vaikka oli sun oma kirkkos vielä muutama vuosi sitten. itte oot tullut tällä listalla kaapista ulos. Kyllä ne normaalit katoliset käyttää järkeensä ja siks ne on ookoo eikä mitään hihhuleita. Ne osaa sitä etiikkaa ja sellanen muakin kiinnostaa. ja sit kai se erin tietää, se on aina ollut katolinen ja sen mutsi kans ja niillä ei oo mitään hihhulilinjaa. Ennen mä niitä kyl uskosin ku jotain linjaa katekismus oikein päin ja sit nurin päin. Kaikki katoliset ei kelaa noin ku sä väität ja ne on ihan aitoo bling bling. Kai sitä nyt pitää aina itte kelaa noi jutut eikä vaan uskoo jotain mitä joku dementti spede millonki muka pannaan selostaan. Ei kai se uskominen mikään paketti oo mikä jostain suunnilleen valmiina tilataan postimyynnistä ja sit ei muuta ku puunertaa. Oon mä näitä kelannu.
niinku et siis ne on normaaleja ne mun frendit ja sit meinasin sanoo et ei kun punnertaa. tos yllä siis.
"Kyllä mä olen aina tuntenut katolisia ja ne ihan ok, ihan normaaleiat eikä siis semmosia kun toi sun selostus missä palvotaan hulluna katekismuksia. --Ei toi sun linja hei oo mitään tavallista katolista, vaan ihan äärilinjaa."
Palaan siihen, mitä jo sanoinkin ylempänä: Katolinen usko on juuri sitä, mitä kirkko opettaa. Yksityishenkilöt ovat erikseen ja jokaisella on vapaa tahto elää niin kuin tahtoo. Onko se katolisuutta on sitten toinen asia.
Tarkoitukseni ei ollut millään tapaa loukata sinua. Olen pahoillani, jos niin jostain syystä kävi.
Mitä 'läppääni luterilaisista' tulee, niin ihmettelen kommenttejasi. Tietääkseni emme tunne toisiamme, enkä todellakaan koe 'tulleeni listalla kaapista ulos'. Kuvittelin sen olevan jotenkin yleinen ajatus, että suurin osa suomalaisista luterilaisista ei paljoa noteeraa kirkkoaan. Taasen pyydän anteeksi, jos moinen ajatus loukkasi.
Siis mikä rekisteröityminen? Et kai vaan sekoita tätä palstaa katkirkkoon?
Siis mikä rekisteröityminen? Et kai vaan sekoita tätä palstaa katkirkkoon?
Juntti kertoo vaikkei asianosainen olekaan: täällä suomikaksnelosissa voi rekisteröityä suomi24-käyttäjäks ja sit pääsee emses kertoon paljastuksia karvapäägalleriaan. Ne joilla on semmonen lippu nimimerkin perässä on ainakin varmasti noita rekkuja eli 24-rekisterissä. Jo puoli tuntia juhlapäivää, Juntin päivää menny tai siis onnea Einot ja Einarit. Hyvä fiilis ja joulu tulossa. JAUZAAAAA!!!!
löytyyks tää katkirkko googlella? olis lysti viisastua vanhankin.
...