Kyyneleet valuvat silmistä, en vielä jaksa uskoa että he ovat poissa.
Lauantaina kynttilä haudalle, tuoko se heille paremman olon sinne jonnekkin?
Puolivuotta mennyt itkun kanssa, joka ilta sama asia. Viikottain käyn lukemassa uudelleen ja uudelleen ne kaikki järkyttävät uutiset. Koetan löytää jotakin niistä, en vain tiedä mitä. Itken kirjoittaessani tätä, en jaksa enää olla näin.
Kuolema kulkee kannoilla koko ajan. Kaverit kaahaa autoilla, milloin lähtee joku heistä?
Olen alkanut tulla ehkä lievästi läheisriippuvaiseksi ja oon huolestunut jos joku tuttu joka lähti reissuun ei ilmoita kun on perillä. ;(
Tätä ei helpota että nyt asun kaukana kaikista läheisistä, ihan yksin. Minua ei pelota itseni puolesta mutta en ikinä halua että jollakkin läheiselleni tapahtuu jotakin. En halua menettää heistä ainuttakaan.
Lauantaina kynttilä haudalle, tuoko se heille paremman olon sinne jonnekkin?
Puolivuotta mennyt itkun kanssa, joka ilta sama asia. Viikottain käyn lukemassa uudelleen ja uudelleen ne kaikki järkyttävät uutiset. Koetan löytää jotakin niistä, en vain tiedä mitä. Itken kirjoittaessani tätä, en jaksa enää olla näin.
Kuolema kulkee kannoilla koko ajan. Kaverit kaahaa autoilla, milloin lähtee joku heistä?
Olen alkanut tulla ehkä lievästi läheisriippuvaiseksi ja oon huolestunut jos joku tuttu joka lähti reissuun ei ilmoita kun on perillä. ;(
Tätä ei helpota että nyt asun kaukana kaikista läheisistä, ihan yksin. Minua ei pelota itseni puolesta mutta en ikinä halua että jollakkin läheiselleni tapahtuu jotakin. En halua menettää heistä ainuttakaan.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ei surua kannata ruokkia esim. lukemalla uutisia aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Kynttilän vieminen on kaunis tapa, mutta eivät vainajat siellä haudassa ole, tai heidän henkensä ole katselemassa, että kuka tuo kynttilän. Ei niillä kynttilöillä ole mitään merkistystä poismenneille. Voithan polttaa vaikka omassa kodissasi kynttilän vainajan muistolle.
Menetitkö jonkun todella läheisen, vai suretko vain ylipäätänsä tapahtunutta?
Kaikki me kuolemme joskus. Joidenkin kohdalla se tapahtuu ennemmin, ja jotkut lähtevät vasta vanhuuden heikentäminä. Elämässä joutuu luopumaan rakkaista ja läheisistä, sitä ei voi muuksi muuttaa. Kaikkihan me liitymme siihen suureen sukupolvien ketjuun. Lapset hautaavat vanhempansa ja heidät puolestaan hautaa heidän lapsensa.
Elämän tulee kuitenkin aina jatkua. Surevienkin on hyvä muistaa, että heidänkin elämänsä on ainutkertainen, yhtä ainutkertainen kuin ihmisen, josta ovat joutuneet kuoleman kautta luopumaan.
Minusta sinun surusi on mennyt liian pitkälle, jos olet jo puoli vuotta itkenyt joka ilta. Sinun kannattaisi hakea apua, sillä ei tuo ole enää aivan tavallista surua, vaan sinulle on tullut surusta ongelma.
Oma isäni kuoli syyskuussa. Muistelen häntä usein, mutta en enää itke päivittäin. Viimeaikoina olen jopa huomannut, että kauniit ja lämpimät muistot hänestä ovat tulleet mieleeni. Olen sitä mieltä, että suru katoaa ja hälvenee, mutta kaipaus ei koskaan.
Taidat olla vain ihastunut ja tykästynyt surun tunteeseen, etkä millään raaski päästää siitä irti. Ehkä myöt haet toisilta sääliä ja myötätuntoa tuolla julkisurullasi.
Monet haluavat tulla haudatuiksi ns. muistolehtoon, jonne ei kenellekään tule omaa hautakiveä. Edes omaiset eivät tiedä, mihin kohtan vainajan uurna on haudattu. Usein näiden vainajien viimeinen tahto on ollutkin se, että he eivät halua kenenkään tulevan kukittamaan tai itkemän kylmää kiveä. Kukat voidaan antaa eläville ihmisille, ei kuollut enää niitä tarvitse. Samoin on kynttilöiden laita. Se on vain tapa, ei muuta. Jos ihmisen sielu vaeltaa jonnekin kuoleman jälkeen, niin tuskin se jää hautausmaalle tai paljoakaan piittaa, mitä me matoset täällä maan päällä tehdään. Kuolema voi myös olla kaiken loppu. Kummassakaan tapauksessa ei kynttilä tee kenelllekään parempaa oloa - ei sinulle täällä, eikä myöskään vainajalle jossain tai sitteen ei missään.
Ilmeisesti olet nuori tyttö, vai olenko väärässä?
Heikkä nimittäin on useinkin taipumusta surun ja kuoleman ihannointiin. Haaveetkin kulkevat joskus sitä rataa, että ajatllaan miten käyttäydytään ja ollaan kun läheinen kuolee tai miten muut mahtavat olla jos itse kuolee traagisesti.
Kaikki kuolevaat, ei kukaan jää tänne ikuisiksi ajoiksi.
Täytyi lukea kirjoituksesi uudestaan ja uudestaan enkä silti voinut uskoa kuinka joku voi olla noin kylmä ihminen. Kuinka kukaan voi edes ajatella että saa nautintoa tuskasta ja pahasta olosta? Viime keväänä itkin ja itkin, kesä meni jotenkuten ja tämä syksy oon palauttanut viime kevään mieleeni.
En hakenut mitään julkista sääliä kirjoituksellani, tuli vain halu päästä puhumaan ja toivoa että joku lukisi. Anteeksi jos sait sen käsityksen että haluan olla vain säälissä rypevä tyhmä. Ehkä olenkin mutta tämmöinen olen, kaipaan välillä jotakin yhteyttä ihmisiin.
Netti on mulle henkireikä elämään, täällä tapaan tuttuja ja toivoin tähän asti että voin myös kertoa jos joku surullinen asia on mielessä.
Käyn terapiassa ja psykologin luona pari kertaa viikossa, yksi asia on juuri tämä. En osaa olla iloinen enkä onnellinen. Tunnollani on monta liian ikävää asiaa ja kun joku alkaa syyllistämään että olen vain joku paskiainen joka hakee sääliä niin antaa olla. Voin pysyä poiskin täältä.
Anteeksi jos aiheutin turhaa mielipahaa jollekkin, ei ollut tarkoitus.
Hajanaista ajatuksia...
Tuon kommentin kirjoittaja tuskin tarkoitti pahaa, sillä todella on ihmisiä, joille mielihyvä on jollakin kummalla tavalla kääntynyttä. Mutta eihän kukaan täällä voine sanoa mitään todellisesta sinusta... esittää paljon mihinkään perustuvia arvostelmia.
>...tuli vain halu päästä puhumaan ja toivoa että joku lukisi.
Juuri tuota tapahtuukin. Siksihän tämä foorumi on olemassa. Myötätunto/sääli on jotenkin vaikea asia ihmisille, kuitenkin olen vahvasti mieltä että sitä saa aivan vapaasti etsiä. Mitä vikaa siinä muka on? Kukapa ei olisi koskaan ollut heikoilla??
Tarpeeksi kärsineet eivät ilmeisesti koe toistenkaan kärsimyksiä ahdistavina, eikä siten myöskään ärsyttävinä.
Suret siis (ainakin) kyseisen karmean onnettomuuden uhreja, miksi sitä sinänsä olisi vaikea ymmärtää. Olet kenties kovinkin herkkä ja mielikuvat tapauksesta ovat nyt jotenkin jääneet päälle.
Muistatko kun Diana kuoli, ihmiset itkivät selvästi omiakin surujaan, elämän yleistä traagisuutta (- ja mm. itsemurhat vähenivät ainakin hetkellisesti). Oli "lupa" näyttää miltä tuntuu ja totisesti ihmiset näyttivätkin; eittämättä traaginen tapaus vaikutti lopulta suoranaisen terapeuttisesti laajoihin ihmisjoukkoihin. En nyt yritä kammeta väkisin positiivista ulos negatiivisesta, mutta kenties saatat nopeastikin löytää ihan nk. järjellisiä syitä tuolle poikkeuksellisen voimakkaalle surureaktiollesi. Vastauksen kysymykseen, mille sinä varsinaisesti itket. Jos selvää vastausta on.
Jos suret tuntemattomien ihmisten kuolemaa noin kovasti, kannattaisi käydä vaikka psykologin juttusilla. Mutta jos onnettomuudessa menehtyi sinulle läheisiä ihmisiä, sure surusi rauhassa. Anna itkun tulla ja katsele uutiset uudestaan jos se auttaa sinua käsittelemään asiaa. Varsinkin nuorten ihmisten kuolema tuntuu käsittämättömältä ja epäreilulta. Mutta älä jää kiinni suruun. Tee kivoja juttuja, joista nautit. Toki voit tässäkin tapauksessa käydä ammattiauttajan juttusilla. Tai puhu surustasi ja peloistasi edes jollekin. Tsemppiä!
sattui lukea viestisi. olen nähnyt hyvin läheltä konginkankaalla menehtyneiden omaisten surua, joka tuntuu edelleen lohduttomalta. tunsin myös itse muutaman näistä menehtyneistä. olen yrittänyt tukea omaisia parhaani mukaan, muttan tuntuu ettei osaa sanoa mitään järkevää eikä lohduttaa tarpeeksi. sitä ei voi ymmärtää kuinka lohduttomalta tilanne tuntuu kun yht'äkkisesti menettää sisaruksen, miehen tai lapsen. elämä kuitenkin jatkuu, vaikka se välillä tuntuukin niin turhalta ja kaikella tuntuu olevan niin vähän merkitystä kaiken sen menetyksen jälkeen. toivon suuresti että saat apua terapiasta ja tukea ystäviltä ja läheisiltäsi. surua ei kannata vähätellä. siihen voi mennä vuosia että toipuu.
voimia!
Mullakin mennyt vähän siihen että koettanut tukea keillä meni rakas ja läheinen ihminen. Siinä vaan jättää helposti itsensä varjoon eikä ajattele miltä itsestään tuntuu. Minäkin olen nyt nähnyt unta eräästä menehtyneestä. Kaikki oli kuin normaalisti eikä mikään tuntunut oudolta.
Surettaa vaan, mutta täytyy koettaa jaksaa. Kyllä elämä jatkuu.
Kiitos lohduttavista sanoista.
totta, että siinä helposti käy niin että itse jää varjoon. sitä helposti alkaa vähätellä sitä omaa suruaan, kun toiset ovat menettäneet vielä enemmän. sitä yrittää olla vahva ja tukea, mutta sitten itkee yksin omaa suruaan. itse en ainakaan ole halunnut kuormittaa omaisia yhtään enempää omilla murheilla.
olen myös nähnyt paljon unia näistä menehtyneistä ystävistä. heidän naurunsa tuntuu niin elävältä unessa... en taida oikein vieläkään tajuta oikeasti että he ovat todella poissa ikuisesti. vaikka hautajaisissa kaikki jotenkin konkretisoitui, sitä silti ajattelee, että he ovat vielä jossakin matkalla ja palaavat joskus... tätä on niin vaikeaa hyväksyä. kaikilla vielä elämä edessä ja yht'äkkiä kaikki vain loppuu... joskus kaikki vain tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta.