Mun tarina:

Olen ollut koulukiusattu (fyys ja henk) ala-asteelta armeijaan ja työelämään asti (osa kollegoista). Olen vahvasti HSP-tyyppi (erityisherkkä) ja hyvin neuroottinen / impulsiivinen ja jostain syystä nämä piirteet keräävät kiusaajat ympärille:( Olenkin alistunut sille ja yrittänyt vain elää sen kanssa. Yritän kyllä esittää VAHVAA ulospäin (190 cm 100 kg). Koostani huolimatta ei puhettakaan että olisin uskaltanut vastustaa kiusaajiani kun en ole tippaakaan väkivaltainen enkä muutenkaan haluaisi satuttaa ketään fyys enkä henk ja jos vaikka olisinkin yrittänyt vastustaa olisin saanut turpaan kunnolla muilta! Muistan yläasteella jonkun sanoneen että "jonkun pitäisi joskus kunnolla hakata sut". Olen miettinyt sitä siitä asti että MIKSI??? En koskaan kiusannut tai vitt... kelleen.

En ole erityisen ruma (vaikkakin omaan vähän "oudon" ruumiin rakenteen mutta pystyn peittelemään sitä esim vaatetuksella). Monet sanovat jopa komeaksi (lähinnä miehet..?!?) mutta mietin aina että katsovat jotenkin "lasien" läpi eivätkä tajua että en ole mikään komea. Itseasiassa pelkään kovin että joku sanoo minusta negatiivisesti (lähinnä ulkonäöstä) joten jos en ole esim asetellut hiuksia asentoon laitan lippiksen ulos mentäessä. En vaan kestä itseeni kohdistuvia arvosteluja joihin en voi itse vaikuttaa. Mun itsetunnon saa helposti pudotettua maan alle sanomalla ihan vähäpätöisimmänkin kritiikin! Kiusaannun myös kehuista. Olen aikalailla perfektionisti enkä siedä turhia virheitä tai hölmöilyjä (ärsyttää kovin esim selvät kirjoitusvirheet mitä monet harrastaa!!!)

Mulla ei ole kavereita kun jotenkin säteilen negatiivista energiaa ympärilleni ja ihmiset kiertävät kaukaa! En erityisesti kaipaakaan niitä mutta haluaisin kuitenkin olla tykätty, kuten kaikki ihmiset. Omastakin mielestä olen kärttyinen ja kait tavallaan toisinaan lkeäkin(?) vaikkakin jos joku tuntisi minut kunnolla tajuaisi että olen kaikkea muuta, mutta kyllä ne ikävät kiusaamiskokemukset (ja isän väkivaltaisuus äitiä kohtaan) ovat vaan katkeroittaneet ja tehneet varautuneeksi. En ole facessakaan kun kaikki katsoisivat että montas kaveria tuolla nyt sitten oikein on (2-3..)

Aloitin salilla käynnin 22 vuotiaana (käynyt jo 25 v) ja kun huomasin saavani siitä "kunnioitusta" ja ihailua, on siitä tullut jonkinlainen voimavara jolla jotenkin olen jaksanut eteenpäin. En ole käyttänyt koskaan hormooneja joten en ole erityisen lihaksikas mutta en laiha enkä lihavakaan (vatsapalat kyllä näkyy..). Oon tosiaan sosiaalisesti hyvinkin avuton vaikka kaikki eivät sitä "näe" koska yritän tsempata itseäni kyseisissä tilanteissa. En tunne itseäni rennoksi tai oloani mukavaksi seurassa.

Olen asiakaspalvelussa töissä joka ei todellakaan ole mun kutsumus mutta ei ole rohkeutta / voimia lähteä nyt yrittämään muita hommia nykytilanteessa ja varsinkin kun olen kuitenkin 20 v jo jotenkin pärjännyt työssäni.

Ollessani n.5 v kyseisessä työssäni, alkoi tulla outoja oireita päälle tässä aikajärjestyksessä (kaikista oireista kävin tutkimuksissa):

-Päänsärkyä (pitkäkestoista)
-Huimausta (pitkäkestoista)
-Genitaalialueen outoa tunnottomuutta...
-Korvien suhinaa (pitkäkestoista paitsi että yöksi hiljenee kait kokonaan)
-Just kun olin nukahtanut heräsin siihen että tärisin koko ukko (joskus heräsin tunteeseen että vain rintakehän sisällä tärisisi).
-Lihasvärinöitä lähinnä jaloissa (luulin usein että puhelin värisee reisitaskussa)
-Elohiiriä ja outoja sähkövirtatuntemuksia jalkaterissä.
-Jossain vaiheessa tärinä levisi koko kroppaan ja vapisin kauttaaltaan (olin kauhuissani että Wf?)
-Itkuherkkyys lisääntynyt reilusti.

En ole koskaan käynyt ravintoloissa tai baareissa, en ole ikinä käyttänyt alkoholia tai tupakkaa enkä ikinä menisi esim luokkakokoukseen tai vastaaviin tapahtumiin! Tykkään katsella kotona telkkaria sängyssä peiton alla:) enkä kaipaa extream-lajeja. Mulle on tarpeeksi extreamia kun pesenkin hiukset tänään jollain ihan uudella shampoolla:)

Olen ollut saman naisen kanssa jo 20 vuotta (minua 11 v nuorempi) ja hän on SE joka on minua työntänyt elämän ylämäkeä:) Meillä ei ole lapsia enkä ole uskaltanut mennä edes kihloihin oman lapsuusajan traumojen takia (oli väkivaltainen koti joten en näe sormuksia onnen tuojina). En vaan millään uskalla "lukita" ovia, vaan pakoreitti PITÄÄ OLLA valmiina! Osittain tästä syystä (ja intohimon laantumisesta) tilanne ajautuikin sitten siihen että ystäväni muuttaa nyt pois luotani:( En millään uskonut vielä vuosi sitten että TYTTÖYSTÄVÄNI JÄTTÄISI MINUT?!?!? Meillähän oli täydellinen arkielämä mutta se ei näköjään riitä. Koska en ole ikinä asunut yksin, tulee eteen nyt yksi elämän suurimmista kriiseistä, YKSINÄISYYS ja avuttomuus! Jotenkin pelkään tilannetta. En haluaisi nukkua yksin.. En mitenkään näe enää asuvani kenenkään kanssa samassa taloudessa (ei ole ollut ihmeemmin enää kysyntääkään..)

-40 vuoden yksinäisyys-