Jäin tuossa erään ketjun jäljiltä miettimään sitä, mikä tekee elämästä omaehtoista? Mikä seikka saa tuntumaan elämän olevan henkilön omissa ohjaimissa? Hallinnassa?
Voisiko feminismillä olla tällainen tilaus? Tunsivatko naiset aikanaan, etteivät he hallitse omaa elämäänsä?
Jos näin oli (ehkäpä todella olikin) miten on
nyt? On hallittavuus ja sitä kautta onni saavutettu? Onko päästy päämäärään? Vai onko menty aina vain huonompaan suuntaan?
"Länsimaisesta ihmisestä tulee vähitellen yhä haavoittuvampi näiden vaikeiden kysymysten äärellä. Hänen ajattelutapansa on kyselevä, suorastaan kyyninen. Hän kyselee enemmän kuin hänelle olisi hyväksi. Hän ei usko oikeastaan mihinkään, ei edes itseensä. Siihen kuitenkin eniten. Hän ei kunnioita enää esivaltaa, vaan pikemminkin tekee niistä pilaa. Hän ehkä uskoo Jumalaan, mutta omalla tavallaan. Kirkko organisaationa herättää joko ärtymystä tai huvittuneisuutta. Useimmiten kirkkoon suhtaudutaan välinpitämättömästi. Suhtautuminen on sitä myönteisempää, mitä enemmän kirkko menettää merkitystään.
Eksistentiaalinen ahdistus nakertaa helposti ihmisen hyvän olon tunnetta. Miksi olen maailmassa? Mikä on kaiken tarkoitus? Mistä aiheutuu ihmisen pahuus? Miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen? Voiko maailma tuhoutua vain nappia painamalla? Ei ole ihme jos ihminen haluaa paeta. Yhteiskunta tarjoaa monia paon mahdollisuuksia. Yhteistä niille on se, että huomio kiinnittyy pois omasta tilasta johonkin muualle. Paras keino se, joka takaa, ettei tarvitse ajatella mitään."
Kirjoittaa Markku Ojanen, psykologian laitokselta. Mainittakoon, että hän EI kirjoita feminismistä vaan ihmisen persoonallisuudesta ja psyykestä yleisesti.
Voisiko feminismillä olla tällainen tilaus? Tunsivatko naiset aikanaan, etteivät he hallitse omaa elämäänsä?
Jos näin oli (ehkäpä todella olikin) miten on
nyt? On hallittavuus ja sitä kautta onni saavutettu? Onko päästy päämäärään? Vai onko menty aina vain huonompaan suuntaan?
"Länsimaisesta ihmisestä tulee vähitellen yhä haavoittuvampi näiden vaikeiden kysymysten äärellä. Hänen ajattelutapansa on kyselevä, suorastaan kyyninen. Hän kyselee enemmän kuin hänelle olisi hyväksi. Hän ei usko oikeastaan mihinkään, ei edes itseensä. Siihen kuitenkin eniten. Hän ei kunnioita enää esivaltaa, vaan pikemminkin tekee niistä pilaa. Hän ehkä uskoo Jumalaan, mutta omalla tavallaan. Kirkko organisaationa herättää joko ärtymystä tai huvittuneisuutta. Useimmiten kirkkoon suhtaudutaan välinpitämättömästi. Suhtautuminen on sitä myönteisempää, mitä enemmän kirkko menettää merkitystään.
Eksistentiaalinen ahdistus nakertaa helposti ihmisen hyvän olon tunnetta. Miksi olen maailmassa? Mikä on kaiken tarkoitus? Mistä aiheutuu ihmisen pahuus? Miksi maailma on niin epäoikeudenmukainen? Voiko maailma tuhoutua vain nappia painamalla? Ei ole ihme jos ihminen haluaa paeta. Yhteiskunta tarjoaa monia paon mahdollisuuksia. Yhteistä niille on se, että huomio kiinnittyy pois omasta tilasta johonkin muualle. Paras keino se, joka takaa, ettei tarvitse ajatella mitään."
Kirjoittaa Markku Ojanen, psykologian laitokselta. Mainittakoon, että hän EI kirjoita feminismistä vaan ihmisen persoonallisuudesta ja psyykestä yleisesti.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Omaehtoisuus on mielestäni markkinataloistumisen termejä, vastakohta yhteisöllisyydelle. Porvarillisen ajattelun kukkanen, jonka mukaan yksilö on itse oman onnensa seppä, ja ilman nopean toiminnan joukkoja tässä maailmassa ei saa mitään aikaan.
kaikenmaailman uskontoihinkin hurahdetaan just koska sillä saavutetaan hallinta. Miksei sitte jollekin voi olla ismit sama juttu.
Mitään hallittavuutta ole saatu, eikä tällä menolla ikinä saadakaan. Se on se ikuinen oravanpyörä jota tässä poljetaan. Irtikään ei pääse. Muut määrää, tuntuu jo ettei ajatella enää uskalla.