Miten eroon syyllisyyden aiheuttamasta ahdistuksesta?

antamalla itsellesi anteeksi. sen jälkeen hyväksymällä menneet ja katsomalla eteenpäin elämässä.

Mokata nimenomaan pitää. Se on hauskaa ja vapauttaa. Ei elämä oo todellakaan niin vakavaa.

Piti sanoa et tuo on niin pieni ongelma, et ei kannata edes jäädä miettimään sitä. Hakkaa vaikka nyrkkeilysäkkiä salilla, niin pääset eroon vihasta.

Stressihän näissä on taustalla. Kyllä fyysisellä tekemisellä stressiä pystyy purkamaan. Toinen keino on ilman muuta jooga. Jooga rauhoittaa ja sen avulla oppii hallitsemaan tunteitaan paremmin.

Mä kyllä uskon terapian voimaan. Koska en omin keinoin, yksin tunnu kykenevän antamaan itselleni anteeksi. Juttujani parasta aikaa terapiassa puin. Ei ole ihan päväselvä juttu, että sitä vaan vaan armahtaa itsensä. Mä en sitä osaa, ja luulen että yksi syy on se, että minua on lapsena syyllistetty. Olen omaksunut "syyllisen roolini" jo alle viisivuotiaana. Tosin ne asiat sellaisia, joista syyttäminen on ollut henkistä väkivaltaa vanhemman osalta ja omiaan muodostamaan vaikeita traumoja. Mutta siis, olen kokenut toimineeni väärin aiemmissa parisuhteissani ym. Koen siis syyllisyyttä ihan syystäkin. Ex-kumppanin kanssa käytimme molemmat ikäviä konsteja toistemme loukkaamiseksi, lähinnä henkisellä puolella. Ja näistä johtuen koen syyllisyyttä. Exän kanssa emme ole missään väleissä, eli minkäänlaista loppukaneettia tarinalle ei tule. Synninpäästöä en häneltä saa. Eikä hän puolestaan koe tehneensä mitään väärää, mikä toki sekin on hämmentävää, sen verran ikäviä asioita suhteessa tapahtui. Syyllisyydentunto kertoo, että ihmisellä löytyy empatiakykyä - eli ei se huono asia ole jos pysyy "kohtuudessa". Mutta jos tehdyille, sanotuille mokilleen ei mitään käytännössä voi, kuten "sopia" asiat sen kanssa, jota on loukannut tai muulla tavoin konkretian keinoin asiaa saada finaaliin, niin näkisin hyvän terapiasuhteen hedelmällisenä.

Mielestäni sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä tuosta tekstiviestivälikohtauksesta. Henkilö jolle viestittelit oli itse osasyyllinen, jos ei perunut tapaamista kohteliaasti. Joillakin palaa pinna herkemmin kuin toisilla, eikä tämä ole välttämättä henkilön oma vika vaan johtuu neurobiologisista syistä.

Syyllisyys saattaa olla myöskin seurausta tarkoituksellisesta syyllistämisestä. Tämä on erittäin yleistä kulttuurissamme, ja sitä harjoitetaan niin vallankäytön välineenä parisuhteissa ja kasvattamisessa kuin kiusaamisen muotonakin. Yritä siis selvittää, miksi tunnet syyllisyyttä. Onko lähiympäristössäsi kenties joku ihminen, joka tarkoituksellisesti yrittää saada sinut tuntemaan syyllisyyttä. Jos näin on, ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä, varsinkin kun jo työskentelet hallitaksesi vihan tunteitasi.

Viha poistuu, kun ajattelet asioita sen toisen kantilta ja ymmärrät häntä. Raivo kannattaa purkaa vaikka lenkillä.
Turha tehdä pikkuasioista megadraamaa.
Mokista on tarkoitus oppia.
Katse eteenpäin.

'Tää ei oo haudanvakavaa - muutkin mokaa'. Pikkumurheille kantsii nauraa. Rentoutukaa!

Kuusipuu4, olen samaa mieltä kirjoittajan "lidlonhyväkauppa" kanssa. Aiheellista syyllisyyttä tunteva ihminen tietää tehneensä väärin ja se on hyvä asia. Olet oikeassa siinä, että teit väärin tuota tuntematonta ihmistä kohtaan raivosi vallassa. Kaikkien mahdollisten vääryyksien joukossa se on suhteellisen pieni vääryys, tai synti, mutta se että kyseinen vääryys oli monia muita pienempi, ei tee siitä olematonta. Tämän kaiken sinä itsekin ymmärrät.

Mikä merkitys jatkuneessa syyllisyydentunnossasi on sillä, että tämä toinen henkilö ei ole vastannut anteeksipyyntöösi? Onko sillä mitään tekemistä ahdistuksesi kanssa?

Siltä varalta, että sillä on tekemistä ahdistuksesi kanssa... Itse näen tämän niin, että vilpittömälle anteeksipyytäjälle on aina annettava anteeksi. Myös anteeksiantamattomuus on synti. Lisäksi, tämä toinen henkilö on itsekin harjoittanut vääryyttä elämässään. Ehkä se, ettei hän vastannut anteeksipyyntöösi, ei ollut harkittu valinta, vaan saattoi johtua siitä, että hän ei kokenut tilannetta niin merkittäväksi, että olisi välittänyt muotoilla sinulle anteeksiantoviestin? Jos hän olisi tiennyt, että tulet herkkänä persoonana kärsimään raivokohtauksesi aiheuttamasta ahdistuksesta, hän olisi nähnyt sen vaivan?

Kristinuskossa Jumala antaa viime kädessä syntimme anteeksi, niin pienet (kuten tämä sinun tekosi) kuin suuretkin. Jumala armahtaa aina vilpittömän anteeksipyytäjän. Kaikki valintoja tekevät ihmiset tekevät syntiä, ja Jumala näkee tämän kaiken.

Yksi tapa ymmärtää anteeksiannon voima ja vapautua ylimääräisestä syyllisyydentunteesta (tarkoitan tunnetta, joka jatkuu väärän teon tunnustamisen ja anteeksipyynnön jälkeen) on keskittyä omaan itseen anteeksiantajana: mitä minä olen antanut anteeksi toisille ihmisille, ja miksi?

Hei Kuusipuu4,
minulla on hyvin samanlainen kokemus kuin sinulla. Myöskin parin vuoden takaa, ja pelkäänpä että yhtään päivää ei ole vielä mennyt, etten olisi muistellut sitä tapahtumaa jollakin tasolla. Suutuin silmittömästi eräälle ihmiselle, jota en edes kovin hyvin tuntenut, ja lähetin hänelle hirvittävän ilkeän sähköpostiviestin. Kaduin sitä myöskin hyvin pian - tuntui kuin olisin pudonnut syvään rotkoon seuranani voimakkaat itseinhon, syyllisyyden ja häpeän tunteet.

Pyysin tältä ihmiseltä anteeksi, ja jollakin tavalla sainkin, mutta siitä huolimatta näen tänä päivänäkin tuon tilanteen jotenkin mullistaneen maailmani. Tiedän että se oli lopultakin aika vähäpätöinen tapaus, mutta minulle sen merkitys on ollut yllättävän suuri. Tajusin luultavasti tämän - sen että tästä en ihan vähällä pääse tai itseäni päästäisi - juuri silloin, heti siinä kun ahdistus iski. Kun adrenaliinitaso oli laskenut. En voinut uskoa tekemääni todeksi - vaikka kysymys minullakin oli vain toiselle kirjoittamistani sanoista. Enkö todella ole oppinut tämän enempää menneistä virheistäni, luulin niin... tällainenko minä todella olen?

Itsetuntoni - itseluottamukseni - monella tasolla romahti tuolloin. Elämäni oli tosin muutoinkin silloin käännekohdassa, ehkä siksikin näen tämän nyt tietynlaisena lopullisena sinettinä sille. Olen jollakin tavalla antanut sen itselleni anteeksi, mutta ajatusten tasolla se vielä piinaa... huomaan miettiväni sitä usein, milloin mistäkin näkökulmasta. Itse huomaan ikäväksi sen, että koska ihminen oli minulle niin tuntematon, en pystynyt enkä pysty sitä hänen kanssaan kunnolla selvittämään. En saa koskaan tietää, mitä hän oikeastaan siitä ajatteli ja tunsi.

Samoin kuin sinulla, voisi varmasti nähdä niin, ettei hänkään mikään puhdas pulmunen ollut, vaan olisi voinut vaikuttaa asiaan, noin periaatteessa. Mutta mikä tapahtui, se tapahtui... ja todella, näitä sattuu meistä parhaillekin. Et sinä ole ainoa, ihanaa etten minäkään ole :). Ihan hätkähdin kun luin tämän viestisi, eksyin tänne ihan sattumalta... enpä ole aiemmin itse kirjoittanut näille sivuille, mutta nyt päätin kirjoittaa.

Nimittäin, puhuin tapauksesta monille silloin jonkin aikaa tapahtuneen jälkeen (vajosin aika syvään masennukseen sen jälkeen...) mutta kukaan ei tuntunut ymmärtävän, miten reagoin niin. Ihmisiä melkein nauratti. Kovasti moni sanoi juuri sitä, että sinähän kuitenkin ymmärsit tehneesi väärin... olet pyytänyt anteeksi. Anna itsellesi armoa jne. Mutta piinaani se ei poistanut. Vähitellen vasta olen alkanut jotenkin ehkä ymmärtääkin sitä. Jotenkin.

Kirjoitat, että kerta on viimeisin kun vihan hallinnan puute on aiheuttanut sinulle ongelmia. Hieno juttu, sinä taisit todella ottaa opiksesi - anna siis itsellesi anteeksi, anna jo vihdoin! Tiedät tehneesi väärin, olet pyytänyt anteeksi - mitä enempää voit enää tehdä, kun asia on jo tapahtunut? Ei se sen väärti ole, että kärsisit vuositolkulla yhdestä pinnanpalamisesta, vaikka olisit sanonut sille ihmiselle mitä. Siihen oli syynsä, ja sillä siisti. Kommunikaatio on aina kahden kauppa. Syitähän voi sitten sydämessään (tai terapiassa selvitellä), jos niikseen tulee. Sitä elämä on: virheistä opin ottamista ja kehittymistä. Välillä rähmällään... mutta elossa.

On ollut helpottavaa lukea näitä vastauksia. Haluaisin edelleen kuulla lisää ihmisten mielipiteitä? Mitä itse olette tehneet, mistä koette syyllisyyttä? Kuinka olette päässeet /yritätte päästä siitä eroon?

En osaa hyväksyä aiempia tekojani osana omaa itseäni. Taustalla pyörii koko ajan ajatus, "mitä jos kaikki tietäisivät..." Kertokaa hyvät ihmiset, mitä ajattelette - sekä mun tilanteesta että omastani.