Ikä ahdistaa

Älä hyväihminen tee itsestäs fossiilia. Nykyään ihmiset elävät vanhoiksi ja työelämää on edessäsi ihan tarpeeksi. Jopa 50-kymppisiä kouluttautuu uusiin ammatteihin. Onkin enemmän kuin sääntö, että tehdään useita eri töitä ja hankintaan useampia koulutuksia.

Olet parin vuoden päästä jo vanhus, joka ei kelpaa mihinkään.
Oli varmaan kiva pelleillä masennuksella, etkö muuta "kivaa" keksinyt ??

Minä olin 27v kun lähdin uudelleen opiskelemaan. En ole katunut. Olin kyllä ollut jo sitä ennen töissä ja suorittanut AMK-tutkinnon.

Yleensä vain trollaan, mutta nyt ihan itsesi takia sanon, että ota hyvä mies itseäsi niskasta kiinni, kun olet päässyt alkuun. Ihmisiä syntyy ja kuolee joka päivä, ja myöskin ihmiset joutuvat nykyään uudelleenkouluttautumaan useimmiten monia kertoja työuransa aikana, joten miksi koitat sinnikkäästi lannistaa itseäsi takaisin synkkyyteen?

Työttömyyttä ja opiskelemattomuutta enemmän minua ahdistaa se etten ole koskaan seurustellut vaikka täytän ensi vuonna jo 26-vuotta. En enää edes jaksa uskoa että sitä ihmettä tulee koskaan tapahtumaan että löytäisin jonkun kivan naisen joka kiinnostuisi minusta.

Tuntuu että elämä on jo täysin ohi ja olen epäonnistunut kaikessa ja minun pitäisi vain tappaa itseni. En kertakaikkiaan tahdo sietää sitä että elämästä on mennyt jo melkein 10 vuotta täysin hukkaan ja lisää vain menee. :(

Ajattelen itse samoin kaikki mitä olen yrittänyt elämässäni olen epäonnistunut niissä ja nyt 29 vuotiaana kun lopetin syksyllä alkaneen koulun viime kuussa lähti pohja kaikelta. Tiedän ettei ole tulevaisuutta, en tule olemaan kykeneväinen rakkausuhteeseen tai perheen perustamiseen, työhön tai mihinkään ylipäätänsä. Minulla ei ole siis mitään annettavaa niin ihmisbiologialle ja yhteiskunnalle, ei myöskään enään sosiaalisesti koska olen täysin erakoitunut.

Tappaisin itseni jos jaksaisin sitäkään tehdä, pelkään kait sitä et sekin menisi pilalle ja sitten joutuisin johonkin petiin missä makaisin muiden huolehdittavana vanhaksi asti.

Ahdistunut mies mikä sun sähköpostiosote on? :) terveisin ahdistunut nainen :D

Hei älkää ny hyvät ihmiset kirjoittako tälläästä,ku 7 20.masennus ei oo leikin asia,se on monelle todellisuutta,ja joku sanoo että ota itseäsi niskasta kiinni,ettekö tosiaan oo nähäny sairautta nimeltä masentunu,sillon ei jaksa mitään,eli et oo mikään vanha 27v nykyään koulutetaan uuteen ammattiin 50v ja tälle Fukked nimimerkille,kuule vapaita ihmisiä on maaaaaailma pullollaan, eli yksi kun jättää ni toinen jo ottaa,älä hyvä ihiminen käperry itseesi ja erakoitu,kuka sut sieltä löytää.Miten sä muka luulet että et sovi parisuhteeseen,teidän kemiat ei vai tään kanssa pelannu josta erosit.Ulos ny vaan ja iloinen ilme kasvoille.Ei tarvi yksin olla!Jollekkin voit olla vaikka ensirakkauden kohde,etsi ihminen jonka kanssa tuut juttuun,kyllä niitä on.Kaikkea hyvää teille masentuneille ja muillekin,elämä on ihanaa.

On kyllä ahdistanut se asia että olen jo yli 28½v ja edelleenkään ei löydy amk- tai yliopistokoulutusta.
Varsinkin naisille tuntuu olevan iso turnoff tällainen tilanne, he kun aina painottavat miehen statusta, joku taisi joskus jopa sanoa että naisen kauneus olisi sama asia kuin miehille korkea koulutus, se kuulostaa jo aika pahalta.

Minuakin painaa ikä ja menneisyys. Aloin seurustella vasta lähempänä kolmeakymmentä ja yksi koulutus on takana, mutta se on sellainen, että pitäisi itse työllistää itsensä - ja masentuneena ei pystynyt. Nyt yritän palata elämään, mutta hukattu nuoruus kaivelee.

masennuksen on sanottu johtuvan menetyksesta. aikanakin itsellä kävi noin kun työpaikka lähti aikoinaan nyt lähti emäntä eronavaan nykyään että erottaa mikä on huoli mikä on masennus.

Olen luterilaisen kirkon pappi ja kuvataiteilija. Sairastuin masennukseen rankan työpaikkakiusaamisen takia, jonka takia jouduin jäämään sairaeläkkeelle .

Ensin minua työpaikkakiusasi poliittisista syistä Espoossa teologian tohtiori ja kirkkoherra, joka ennen kuoltuaan toimi kirkon ulkomaanavun johtajana., koska oikeistolaisena en kannattanut häntä, vasemmistolaista ja vapautuksen teologia piispaksi.

Ja sitten myöhemmin kappalaisena maallla toisen seuarkunnan kirkkoherra, koska olin hänen mielestään liian liberaali pappi. En kuulunut kansanlähetykseen, kuten hän.
Mutta nyt hänkin on jo kuollut.

Itse olen nyt jo varsinaisella vanhuuseläkkeellä ja aikaa olisi kuvien tekemiseen, mutta sinnitely masennusta kanssa vie energian ja voimat eikä aina jaksa .

Kello käy, aika kuluu ja saamattomuus aiheutta syyllisyyttä.
Kuitenkaan suorittamisella tai tekemisellä ei taivaosuutta hankita,
tosin tuskin työpaikkakiusaamisellakaan.

Suomen luterilaisissa seurakunissa työpaikkkiusaaminen on yleistä, mutta siitä eri juri puhuta.
Ja Ruotsin luetrilainen kirkko jakaa työpaikkakiusatuille jo erorahaakin.
Siellä kiusatuista halutaan päästä eroon, mutta ei kiusaajista tai kiusaamisesta.

Kyllähän tuo ahdistaa, neljää kymppiä kohti käydään kovaa. Ensimmäistä korkeakoulututkintoa havitellaan tässä vasta. Ajattelin tehdä sen kyllä nopeaan tahtiin ja vähentää palkkatyössä käymistä, mutta masentaa silti ajatus siitä, ettei tällainen vanhus saa kuitenkaan mistään töitä. Nuoruuskin meni haihatteluun, osin työttömyyteen ja typeryyteen, ja työkokemusta on vain suorittavista hommista.

HUOM! Mun äiti vaihtoi alaa ja valmistui uudesta ammatista 48 vuotiaana... ja hänen luokalla vanhin oli jo 54! Että kyllä sitä ehtii :)

Kuulostaa tutulta, tosin oman nuoruuden pilasi syömishäiriö mutta kyllä se masennuksenkin aiheutti... Aloitin innolla pari eri koulua, mutta kesken jäi. Tuntui, ettei koululta saanut mitään tukea ja lopulta alkoi vaan pelottaa liikaa edes mennä kouluun... alussa sain jopa koulukavereita, mutta etäännyin niistä pian kun en voinut lounailla heidän kanssa tai uskaltanut tavata koulun jälkeen kun opiskelijabudjetilla tuntui hullulta mennä vaikka pitsalle kun eihän sitä voinut syödä... Sitten aloin pelätä että joku arvaa ja sekin ahdisti. Jäin sit vaan kotiin laskemaan kaloreitani.

No, lopulta löysin kivan lyhyen koulutuksen, sain itsetuntoa ja vähitellen syömishäiriö hälveni kun muuta elämää sai kuntoon, 25-vuotiaana sain ekan oikean poikakaverin (no vähäksi aikaa) ja vasta 27-vuotiaana sain ekan OIKEAN työpaikan (nuorena olin parikin kertaa tukitöissä kyllä)

Että kyllä se elämä siitä vielä lähtee... Elä omaa elämääsi, ei sen tarvi mennä samalla vauhdilla tai samanlailla kuin muiden!!! Oon ainakin itse huomannut, ettei ne sairasvuodetkaan ihan hukkaan ole mennyt, osaan olla aikalailla empaattisempi muita ihmisiä kohtaan, ja olen paljon ollut töissä nuorten kanssa, osaan kannustaa töissä muita, koska itseä ei nuorena juuri kannustettu niin tiedän miten paljon se merkitsee, kun joku sanoo kiitos tai huomioi hyvin tehdyn työn. Mun mielestä myöskään ei ole mitään työpaikka-ahdistelua kehua vaikka toisen uutta kampausta, ihmiset näkee nykyään niin paljon kritiikkiä ettei kehuja voi olla liikaa...

Nyt olen taas työtön, ja vähän pelottaa... mutta en jaksa enää ahdistua tulevaisuudesta, toivon vaan parasta. Ehkä tässä vielä pitäis hakea johonkin koulutukseen, tahtoisin toimia just vaikka syömishäiriöisten kanssa, vaikka 30 jo häämöttää... kun oikeestaan, ei sitä nuorempi ehkä ees pärjäisi vaikkapa mielenterveyshoitajana, joihinkin ammatteihin tarvitaan myös iän tuomaa viisautta.

No et varmasti ole ainoa. Minulla on ollut lähtökohdat suorastaan epäinhimilliset ja lukion ekalla vasta aloin oireilemaan ja sairastuin erittäin vaikeaan masennukseen ja ahdistushäiriöön. Nyt on 21 vuotta takana lääkitystä, terapiaa, sairaalajaksoja ym... Olen 37 ja aloitan aikuislukion tammikuussa (lukio jäi siis kesken) eli aika paljon kyllä ahdistaa, että ehdinkö enää mitään. Sinä olet kuitenkin NUORI vielä... Voi kun olisikin vielä alle 30 niin ei ahdistaisi näin paljoa.

Aloittaja on vasta elämänsä alkutaipaleella ja muillekin masentuneille: kummasti se elämä heittelee ja taas rantaan ajaudutaan tai pääsemme. Kaikki on elämää ja varastoa myöhempiä kokemuksia varten, ne jäävät voimavaroiksi. Vanhat sanoivat joskus "ei pidä jäädä tuleen makaamaan", ymmärsin sen vasta myöhemmin...pitää lähteä liikkeelle. Elämää ei saa tilauksesta tietynlaista, vaan se tulee usein, niin kuin on tullakseen. Voisinpa jopa väittää, että sellaisen ihmisen elämä, joka on ollut täydellistä, on ollut hukkaa heitettyä elämää..Joskus joutuu enemmän ponnistelemaan, oikein tekemään lujasti töitä, jotta pääsee taas raiteilleen, mutta se kannattaa. Minulla ollut tässä elämässä monenmoista ikävää ja surua, iloa ja onnea, kaikki ne ovat muistoissa ja kaikesta ikävästäkin olen selvinnyt, kun on sitä elämänhalua silti..

Olen sinua paljon vanhempi. Olen hukannut monta vuosikymmentä erinäisiin harhapolkuihin, kuten koulutukseen ja työhön, jotka ovat vain ahdistaneet ja saaneet epäilemään koko elämän mielekkyyttä. Siinä samalla meni mahdollisuus perheeseen, kun en pystynyt elämän haasteiden keskellä tutustumaan miehiin.

Olet vielä nuori, vaikka et itse ajattelisi niin. Valitse nyt koulutuksesi niin, että tunnet sen omaksesi ja ota huomioon myös työllistyminen. Paljon onnea!

Aloitin AMK 24-vuotiaana ja on vähän semmoinen olo, että vietin ihan liikaa taiteilijavuosia. Nyt olen 34 ja elämässä en ole mitään saavuttanut..ei ole omaisuutta, ei asuntoa eikä edes säästöjä. Koulutusta vastaava työ on, lapsi ja vaimo on mutta siinäpä se. Tässä iässä isälläni oli jo kaikki..autot ja pelit ja vehkeet. Toki maailmakin on muuttunut niistä ajoista. Ei enää duunaripalkoilla hankita.

Pidä huoli itsestäsi ja katso ettei masennus nouse uudestaan. Ota hissukseen.

Neuvoisin kuitenkin, että et voi enää menneitä muuttaa. Olet kuitenkin vielä nuori joten ota kaikki irti AMK:sta ja opiskele niin että menestyt. Ala tehdä suunnitelmia. Kaikki suunnitelmat eivät toteudu mutta tärkeätä on että suunnitelmia on.

Ota kynä ja vihko ja mene viikonlopuksi jonnekin motelliin ilman kännykkää ja televisiota ja rupea kirjoittamaan. Parin sivun essee aiheesta "kuka on [nimesi]". Kerro mitä halusit pienenä olla, mistä haaveilit. Mistä et tykännyt. Mitä nyt haluat? mitkä ovat vahvat puolesi. Missä olet hyvä? Mistä ihmiset pitävät sinussa, mistä eivät pidä. Mitkä ovat heikkoutesi. Mitä arvoa voit tuoda. Milainen opiskelija olet.

Tuo resepti kuulostaa älyttömältä mutta se toimii. Ja ei tarvitse osata kirjoittaa hyvin. Tälle kirjoitelmalle on vain yksi lukija - sinä itse.

joo no voin vastata tähän viestiketjuun eli olen 36 vuotias ja kohta 10 vuotta ollut pois työelämästä vaikean masennuksen ja muun sairauksen vuoksi pois ja nyt 3 vuotta ollut eläkkeellä ja psykiatri sanoi ettei aio palauttaa mua enää työelämään eikä anna mahdollisuutta uudelleen kouluttautumiseen, että semmosta. mutta olen seurustellut kaksi kertaa ja ollut kihloissa ja tehnyt kyllä vaikka mitä kaikenlaista. ei sinänsä kaduta, työelämässä olen ollut vuosia ennen näitä asioita. mulla on ollut niin pahat masennusjaksot ettei oo mitään saumaa enää normaaliin elämään eli työelämään tai kouluttautumiseen, että nuo voi unohtaa laakista.... ei ole leikin asia kuten jotku niin täällä väittää. ihmiset osaa sen verran ilkeitä toisilleen, että saa kyllä yhen ihmisen potkittua alas jos niin haluavat.... masennus ei ole leikin asia. eikä sitä voi nostaa siten, että otanpa niskasta itseä niskasta kiinni mentaliteetillä. jos kerran on polla mennyt sekasin kunnolla niin siitä todella vaikea eheytyä enää terveeksi ja pärjätä oikeasti sosiaalisten ihmisten kanssa.

Ai että oikein olet vuosia tuhlannut, niin sitä pitää... jatkossa sitten järkevämmin eikös joo?

Hän on kohta keski-ikäinen, ei nuori enää kauaa.

13-22v. nuoret
23-30v. nuoret aikuiset
31-50v. keski-ikä
50v. vanhuus

Etta eipä mikään kovin nuori enää.
Tosiasiahan se on että ei tuossa iässä enää ihmeitä ehdi. Uran luominen todella vaikeaa noin myöhään.
Hanki tavallinen duunariammatti ja se siitä. Ei tuolla taustalla hienoa uraa enää luoda.

Mielestäni 27 on todella nuori ja elämä on edessä, ikä on se miltä sielussa tuntuu. Tosin toisaalta ärsyttää että teinejä 13-17v pidetään jotenkin huonoina päättämään omista asioistaan, täyskielloilla ja holhoamalla joka asiaan. Sama vanhempien ihmisten kohdalla, jos ovat kuitenkin täysjärkisiä. Moni sun ikäinen voi mennä amkiin. Siellä on myös iltakoulutusta aikuisille, samat linjat. "Antiikin aikainen" on kyllä kaukana jos on 27v. :D Menneisyys voi painaa minuakin, mutta joskus voi elää tässä hetkessä ja tulevaisuudessa, positiivisin ajatuksin. Sisäinen nuorekkuus voi olla hyvä, ei se tarkoita epäkypsää toimintaa. Vaikka kukapa on täydellinen. Varmasti moni vanhempi ihminen tuntee itsensä nuoremmaksi kuin miltä näyttää, tuolla ulkona!

Provohan tämä on, mutta sanonpa jotain.

Sä olet ihan niin antiikkinen, kuin annat itsesi olla.
Mennyt aika ei ole tuhlausta, se juuri paljastaa tämän provoksi.
Mennyt aika on mennyttä, vaikka olisi tehnyt presidentin tehtäviä.

Antiikkinen olet, jos et taida tietokonetta. Jos et todella taida, hankkiudu mitä pikimmin kursseille.

Tietokone- ja nettitaidot on välttämättömyys nykypäivänä. Jos ne osaa, selviää kaikesta, oli sitten vaikka 30- tai 60 vuotias.

Omassa yliopistokoulutuksessani oli myös vanhoja opiskelijoita, moni vaihtanut alaa, ja osa heistä on nyt johtotehtävissä. Kun siinä pyöri mukana, ei huomannut ikäjuttua.

Et ole ainoa.
Itse olen 25 ja vain ammattikoulun käynyt. En kuitenkaan käy töissä mielenterveys ongelmieni takia.

Työhön ja ansioon on toimeliaisuus ja suhde sidottu ja saapi sillä ristin rintaansa kuin rinnallesakin vaikka vasta 23v.alkaa eläkesidonnaisuuskin.

"Elämäni kunnolla alkuun" tarkoittaa yleensä väärää elämää, sitä elämää jota ympäristö meiltä odottaa ja johon meidät kasvatetaan, eli ei omaa elämää. Suunta on väärä, ja se ahdistaa, mutta harmi kyllä useimmat lopulta taipuvat. Oman suunnan voi kuitenkin löytää, kunhan tietää miten ja mistä etsiä, ja siihen voin suositella Alkuajatusta, kannattaa tutustua.

Työelämässä pärjää vain ne sosiopaatit ja niistäkin vain ne vahvimmat. Ihminen, kun on susi toiselle. Et tule koskaan löytämään sellaista yhteisöä missä ei kiusattaisi. Ihminen kun kokee mustasukkaisuutta jo luonnostaan. Kilpailuvietti on ihmisillä kova ja samoin pitää kilpailla, että pärjää. Jos yrität olla kaikkien ystävä, tulet ampumaan itseäsi vain jalkaan aika huolella.

Ole kylmä hermoinen, älä näytä tunteitasi, pelaa koko ajan kovilla panoksilla ja laita kilpakumppanisi koville. Älä puhu turhia ja unohda pehmeys. Rokota heti, kun näet vastustajalla pienenkin aukon puolustuksessa. Hyökkäys on paras puolustus. Älä tunne sääliä, se tappaa kilpailuvietin ja romahdat. Lepää tarpeeksi paljon ja kerää voimavaroja uusia haasteita varten. Fokusoi tavoiteet ja muista, että väsyneena olet haavoittuva. Esiinny aina ryhdikkäästi panssarisi takana. Iske kun on tilaisuus ja korjaa hedelmät talteen. Vain voittajat selviävät!

Sanomasi mukaan tuhlatut vuodet ? Etkö sitten ollut sairas ihan oikeasti , lintsasit siis tuon sanomasi mukaan .

Olen saman ikäinen ja samassa tilanteessa. Haluaisin niin kovasti parantua, mutta en mihinkään tilanteessani pääse. Kaikki haaveammatit joihin halusin, ovat todennäköisesti poissa kuviosta, eivät ne sinne ota näin vanhaa, kun on niin paljon nuoria hakijoita ja vähän paikkoja.

Ei anneta tämän kuitenkaan masentaa enenpää. Mielummin sitä 27v ikäsenä ponkaisee ylös masennuksesta, kuin 57v ikäisenä.

Kyllä olen huomannut että 55 vuoden aikana elämä on kulkenut ikäänkuin jaksoissa
Lapsuus,nuoruus,perhe-elämä lapset,rakentaminen,lapset maailmalle,ero yksinoloa,
viinaa masennusta,työssä jäähdyttelyä,seestymistä taas elämä..kenties uusi kumppani..eläke..vanhuus.
Hankalatkin ajat olen selättänyt 2-3 vuodessa.Kaikki se on elettyä elämää.niin hyvät kuin huonot ajat...ehkä sen joku määrää?

Ihmiset tekevät itselleen niin suurta vääryyttä vertaamalla itseään muihin. Jollakin on joku asia paremmin toisella taas toinen ja aina sitä kadehtien katsellaan sitä, mikä itseltä puuttuu. Mutta eihän se niin saa olla. Joillakin on lapsi, toisella taas upea pytinki ja pari ulkomaanmatkaa vuodessa...kumpi on onnellisempi. Minusta se, jolla on se lapsi. Pitää elää tässä hetkessä ja päivässä, päivät menevät niin sukkelaan. Ei koko elämä ole kiinni jostain upeasta työpaikasta. Koulutus ei mene silti hukkaan, se kasvattaa meitä ihmisinä, vaikkemme ikinä tekisi ko. työtä. Koulutus antaa paljon muutakin, kuin työpaikan. Se sivistää sinua, saat ystäviä sitä kautta, elämänsisältöä jne. Ollaan tyytyväisiä siitä, mitä olemme.

Itse olen 22 vuotta ja toinen aste kesken.

Hei,
sairastan itse vaikeaa masennusta.
Olen 45-vuotias perheellinen ihminen, mutta kuitenkin yksinhuoltaja.
Kannan vastuun kaikista päätöksistä ja törmäilyistäni itse.
Olen perusluonteeltani positiivinen, joten en rämmi menneessä, mutta kuitenkin se yrittää aina nousta sieltä minua kiusaamaan.
SINÄ olet vasta elämäsi alussa ja SINULLA on KAIKKI mahdollisuudet EDESSÄ, älä hukkaa niitä menneessä rämpimiseen.
Itse kouluttaudun nyt toista kertaa aikuis-iällä uuteen ammattiin ja käyn nyt tällä hetkellä toista ammattikorkeakoulututkintoa, alle kymmenen vuoden sisällä. Minun ei ole ollut pakko kouluttautua, vaan olen halunnut etsiä itselleni mieleistä työtä, jota haluaisin tehdä lopun ikäni. Niin, minulla on vielä 45- vuotiaanaanakin vielä puolet työiästä jäljellä. Minulla on myös työpaikka, josta nyt olen koulutusvapaalla.
Oppilaitokset ovat hyvin ymmärtäväisiä masennuspotilaiden suhteen, kerro avoimesti, että sairastat masennusta. Ainakin itse olen saanut myönteistä palautetta ja ymmärrystä, kun kerron siitä avoimesti.
Haluankin kannustaa sinua rakastamaan itseäsi ja kuuntelemaan itseäsi, mitä haluat. Käy ihmeessä koulu ja valmistu mieleiseen ammattiin. Koskaan ei ole liian myöhäistä. Meillä on työikää 65-vuotiaaksi asti, joten ehdit vielä hankkia elämäsi aikana useammankin ammatin. Olet vielä alussa, et loppusuoralla.

Onnea elämääsi, olet nuori ja paljon on aikaa tehdä asioita.

Vikaa on kyllä meidän yhteiskunnassamme!!!

Teillä vastanneista monilla näyttää olevan joitain samantapaisia kokemuksia.

Ennen 90-luvun lamaa (koskee suuria ikäluokkia ja sitä vanhempia sukupolvia) töihin pääsi kuka vaan matti meikäläinen, joka vaan halusi tehdä töitä.

Töitä riitti lähes kaikille heti kansakoulun jälkeen jo15-vuotiaana ja sille tielle jäätiin. Vaatimuksena kelpasti vain kova halu tehdä töitä, töihin sitoutuminen ja sääntöjen noudattaminen. Mitään papereita ei vaadittu. Leveämälle leivälle tietenkin pääsi ne, jotka kävivät lukion tai yliopiston. Ja se työ kesti 40-50 vuotta.

Mistä siis johtuu, se että sama motivaatio ja kova halu tehdä työtä löytyy myös nykyisinkin ihan samalla innokkuudella myös nuoremmilla sukupolvilla, mutta mitään töitä ei ole. Ai niin, onhan niitä... tarjotaan päivän-parin keikkatyötä tai 2-3 h/ päivässä osa-aikatyötä. Joka tietenkin on työnantajan etu, mutta työntekijä kärsii taloudellisen tappion, jos siihen suostuu.

Koskaan en ole kuullut "suurilta ikäluokilta", että silloin aikoinaan olisivat joutuneet kokemaan vastaavan laista pompottamista. Työ oli turvattua, mitään yt-neuvotteluja ei ollut ja ulkomuotokin oli sivuseikka, kunhan oli siistit ja puhtaat vaatteet. Ketään ei syrjitty 70-luvulla (tietääkseni) työpaikoilla iän tai ulkomuodon vuoksi, kaikkihan pukeutuivat silloin kukkaisvaatteisiin ja aiempina vuosikymmeninä vaatteita tai muutakaan materiaa ei ollut saatavilla niinkuin nykyisin.

Ja mistä johtuu, että kannustetaan nykyisin kouluttautumaan useita vuosia ja sekään ei takaa työllistymistä, vaan sama työttömyys ja pätkätyön kierre jatkuu useimmilla aloilla. Vai halutaanko kaunistella tilastoja tyyliin " näin olemme työllistäneet"

Pers.Tuli masnnus ja skitsofrenia päälle.Meneti yksihuoltajuuden.Tuli ääniä.
Tänäpäivänä hyvä ihmis-suhde ynnä asiat järjestyksessä.Tosin olen työkyvyttömyyselkeläinen ja 48si.Olen oppinut komminukoimaan partnerini kanssa,
mikä hyvä!

Hö !..No problem !..Koko ikä on pelkkää oppimista. Eniten aloin opiskelemaan kun lapseni olivat pieniä ja halusin sisältöä elämääni muutakin kuin toisten hoitamista. Ei se ole ongelma, ongelma on vain omissa asenteissa.
Monta tutkintoa yli 40v....eri asia nykyään...saako millään töitä enää. Mutta oman henkilökohtaisen asian vuoksi,saada oppia aloilta mistä tykkää ja olla samanhenkisten ihmisten kanssa tekemsissä...se on tosi paljon se !

Ja aina joku hyvä tyyppi ja uudenlainen ystävä/tuttava jää aina...ns.ensituntumalta tyhjänpäiväisiltä kursseiltaki matkaan...elämäntielle..

Olet vasta 27 ja silmissäni nuori ! Mie 57 ja en mummo.

Ole yhteydessä vanhempiin sukulaisiisi ja kunntele !

Tädyskä

Nykyinen nuoriso on heikkoa tekoa niin fyysisesti kuin varsinkin psyykkisesti! Heti romahdetaan ja masennutaan, kun tulee pieniäkin vastoinkäymisiä. Ja popsitaan masennuslääkkeitä! Me suuret ikäluokat olemme sotien jälkeen syntyneitä ja nähneet 1950- luvun pula-ajan, jolloin oli lähes kaikesta puutetta: niin vaatteista, kengistä kuin vaikkapa polkupyörän renkaista. Kaikki piti korjata moneen kertaan, äidit parsivat ja paikkasivat meille kouluvaatteet ja sukat, itse jouduimme korjaamaan pyörän renkaat ja paikkaamaan kumieräsaappaat jne... Kouluun piti kulkea lähes 10 km matka jalan ja talvisin suksilla. Ei siinä ollut aikaa masentua!!! Nykynuorisolla on kaikki liian hyvin, siinä se. Siis lähes kaikilla on asiat hyvin: on vaatetta päällä ja ruokaa tarpeeksi ja asunto, jonka yhteiskunta kustantaa, jos itsellä ei ole varaa.
Aloittaja kysyy " painaako ikäsi ja menneisyytesi sinua ? " Aivan pöhkö kysymys alle kolmikymppiseltä! Miten voi tuon ikäistä ikä ja menneisyys painaa, kun kumpaakaan ei juuri ole? Sanonpahan vaan, että itse olen vielä lähes seitsemänkymppisenä paljon paremmassa kunnossa kuin suurin osa tästä pullamössönuorisosta! Hölkkään joka toinen päivä 7...10 km lenkin, jumppaan, nostelen painoja ja käyn kansalaisopiston kursseilla. En näin eläkkeellä ollessanikaan EHDI edes masentua. Säälittää se osa nykynuorisoa, joka on väliinputoajia jo alkumetreillä, kun pitäisi töitä tehdä ja kehittää tätä yhteiskuntaa. Ei teillä 20 vuoden päästä ole enää ketään elättäjää, vaan teidän pitää alkaa elättää itse itsenne!
Tunnen aika paljon nykynuorisoa ja suurin osa heisät on kunnollista, tervettä ja kunnianhimoista porukkaa, mutta sitten ovat nämä säälittävät luuserit, jotka eivät jaksa innostua mistään. Sitten masennutaan, voivotellaan ja kiukutellaan, kun töitä ei kukaan järjestä ja rahaa ei ole... Ei ole ei, koska yrityshalut puuttuu.
Koettakaa viimeinkin ryhdistäytyä! Pitääkö tulla sota ennenkuin heräätte ja huomaatte, kuinka hyvin teillä asiat ovat?

Ritarina puhuu asiaa, noin juuri on opiskelu puolellakin. Itse opiskelin amk:ssa yli 50-kymppisenä ja voi sitä loanheittoa. Opiskelijoiden keski-ikä oli about 35. Jos erottuu jotenkin joukosta on vapaata riistaa ja joutuu todella taistelemaan katu-uskottavuudesta. Jotenkin alkoi tuntua että amk puolella on pahimmat narskut. Aikaisemmin olin kyllä pärjännyt joka porukassa. Opiskelu kuitenkin kannattaa ja ei kannata antaa periksi muutaman psykon takia.

Olen yli 40-vuotias, enkä vieläkään tiedä mitä haluaisin tehdä isona. Työ ei ole koko elämä. Onnellinen voi olla, vaikka unelmien työpaikkaan ei riitä rahkeet tai sitä ei edes ole. Etsi onnea jostain muusta, jos se ei löydy ammatista. Onnea matkaan.

Viittasin tänään mielipiteessäni tuohon samaan, mitä nimimerkki 4 12 tarkoitti.
Heikoin lenkki- peli tulee lopulta kalliiksi yhteiskunnalle ja yksilöiden kyvyt jäävät hyödyntämättä yhteisön hyväksi.

Tätä yhden sukupolven työttömyyttä suuret ikäluokat eivät ole itse joutuneet kokemaan, joten heidän on varsin helppo tuomita nuorempaa sukupolvea.

Vuosikymmenten takaista vaatimatonta elämäntyyliä (maalla kaikilla lähes samat olosuhteet) ei voida verrata nykyisin jatkuvasti käytäviin yt-neuvotteluihin. Elämä oli ennen ehkä kovaa fyysisesti ja työt tehtiin verkkaisesti. Nykyisin työ rasittaa enemmän henkisesti ja työtä tehdään joka alalla jatkuvalla kiireellä paineen alaisena. Säästetään, niin että 1 ihminen tekee 3 ihmisen työt. Tämä pienenä valaistuksena suurille ikäluokille.

Lääkkeellä voidaan hoitaa oire, ei varsinaista ongelmaa. Eli se ongelma mihin pitää puuttua, on yhteiskunnan arvomaailma, joka on muuttunut.

Se kilpailkoon, joka haluaa, mutta pitääkö työpaikoista kilpailla ??? On olemassa erikseen urheilukilpailulajeja, jossa voi kilpailla ja jokainen tietää mihin ryhtyy, jos niihin osallistuu.

Tämä tarkoittaa sitä, että narsistit tulevat työelämässä/elämässä menestymään ja sitä ei edes havaita kuka on narsisti, jos joka asiassa kilpaillaan, vaan kilpailuun kannustetaan joka asiassa jo pienestä pitäen.

En halua kilpailla siitä että tulen taas uudelleen satutetuksi.

Hei, halusin kirjoittaa ja kertoa sinulle, että se voi todellakin olla huonommin.
Itse olen 20-vuotias, mutta luulen, että minulla on jonkinlainen vika aivoissa, koska tunnen olevani 80-vuotias. Minusta koko ajan tuntuu että olen elänyt elämäni loppuun ja että nyt on aika kuolla. Olen aikaisemmin kärisnyt varhaisteininä eksistentiaalisesta kriisistä ja masennuksesta, mutta nyt sen korvasi eksistentiaalinen nihilismi. Se, että minun pitäisi elää vielä 50-70 vuotta suorastaan kauhistuttaa! En voi sanoa, että elämäni on huono. Olen hoikka, ihan nätti mielestäni, terve ja liikunnallinen, mutta tilanteeni aiheuttaa mm. sosiaalisia ongelmia. En voi löytää ystäviä kaupungissa, jossa opiskelen enkä ole kiinnostunut ollenkaan pariutumisesta tai naimisiinmenosta, koska päivittäin ajattelen sitä, että milloin oikein kuolen. En usko, että olen masentunut, koska saan kuitenkin asioita tehtyä ja toimin järkevästi arkisissa asioissa. Jos joku tietää, mikä minua oikein vaivaa, kirjoittakaa ihmeessä! Koska itse en löytänyt mistään tietoa tällaisesta "sairaudesta".

LOL sori nyt vaan. Masennus on vain ajan puutteen ja tavoitteiden puutteen oire. Jokainen joka on masentunut hankkii itselleen tavoitteen niin lähtee masennus. Kannattaa tehdä pieniä ja vähän suurempia tavoitteita. Kun yksi tavoite on päästy läpi niin sen tilanne pitää keksiä uusia. Sellaista se ELÄMÄ ON. Moni kärsii mielenterveys ja päihdeongelmista juuri sen takia koska eivät keksi itselleen mitään tavoitteita joten tuhlaavat aikaansa paikallaan oloon ja tylsyys iskee. sitten masentaa.

a-kl-iv

olet todella nuori eikä ole mikään ihme että naimisiin meno tai lapsen hankkiminen ei vielä kiinnosta. kyllä se biologinen kello lähtee käyntiin jossain vaiheessa. toi on ihan normaalia. kuolemaa jos odotat niin sinulla on vain todella tylsää. hanki jännitystä elämää. mene vaikka hyppään lentokoneesta laskuvarjolla ja koe kunnon rush. sitä sinä selvästi tarvitset.

Ikävä kuulla, että olet joutunut kamppailemaan masennuksen pitkään, toivottavasti tilanne on helpottunut.
Tuon iän kanssa sensijaan ..olet vielä aivan nuori ja voit saada tulevista vuosista parempia. Keski-iässä iän tuntee ja siitä eteenpäin sitä surraan jollain tavalla enemmän tai vähemmän. Et ole kuitenkaan vielä siellä ..ihan oikeasti.

Olen yli 50 ja opiskelen. Nuoruus ja nuori aikuisuus meni juhliessa ja kierrellessä maailmaa, tosin jo silloin olin naimisssa ja seikkailimme sekä elimme hulvatonta nuoruusaikaa mieheni kanssa yhdessä. Vaikka sekin elämä oli omalla laillaan mielenkiintoista, tekisin monet asiat toisin. Lapsia olisin halunnut enemmän, vaikka niitä kolme onkin ja opiskelun olisin aloittanut paljon, paljon aikaisemmin.

Mutta minkäs teet. Lapset ovat nyt maailmalla ja minulla korkeakouluopinnot meneillään, luultavasti valmistun vuoden sisällä. Töppäillyt olen monessa asiassa ja moni asia sekä kaduttaa että hävettää mutta pakko on omat tekonsa sietää ja hyväksyä. Ja eihän se maailma niihin kaadu, ellei itse paisuttele tekojensa merkitystä (itselleen).

Ikä ei paina vaikka olen puolet vanhempi sinua, hyvällä onnella minulla on vielä lähes toinen mokomo elettävänä.

juuu,,,

olen eläny täyttä elämää , perhe lapset, työtä työtä työtä ja työtä oli koko elämä,
nyt olen vanha,
puolisoni on kuollu vuosi sitten,
enää ei maailman meno kiinnosta, joten odottelen kuolemaa,
siinämielessä vanhaksi tulo ahdistaa, kun ei ole enään sataprosentisesti terve, väsyy, ei jaksa elää enään niin täyttöä elämää kuin haluaisi,
joten kuolema on toivottu vieras meikälle, kuhan pitäs kiirettä,
mua jo väsytää,
tämä vahuus on elämäni pahinta ja huonointa aikaa,
nuoruus, perheelämä ja niin kauan kuin puolisoni eli oli elämä vielä elämisen arvoista,
ei ole enää,

Hyvä ihminen älä nyt masennu olet nuori ja elämä edessä. Opiskele rauhassa vaikka 3 - 4 ammattia koskaan niistä mikään ei mene hukkaan.

Itse olen 66v ja hirmu utelias luonteeltani kaiken uuden suhteen joten opiskelen kokoajan uusia asioita. Tosin en enää uutta ammattia mutta muuten.

No hyväksy itsesi sellaisena kuin olet. Miksi yrität tehdä itsestäsi jotain. Olet ainoa juuri sinä laatuaan tässä maailmassa, sinua ei ole toista. Vanhemmatko vaativat sinua olemaan jotain. Lähde lenkille, lue, iloitse päivän valkenemisesta ja hyvästä musiikista. maailmassa on paljon hyvää ja kaunista. Suorittaminen ja työ tai koulutus eivät tee ihmisestä sen parempaa. Pienin askelin eteenpäin. Voithan mennä johonkin aivan pienemmällekin kurssille, jos amk tuntuu liian isolta kakulta. Yritä hankkia harrastus tai työ, joka sinua aidosti kiinnostaa oli se sitten kukkien kasvatusta tai myyjän työtä. Kyllä jokainen ennenpitkää löytää sen oman juttunsa. 27 v ei ole vielä mitään. Olin itsekin puolta nuorempana 27 ja silloinkaikki tuntui vaikealta ja olin masentunut . Mutta kaikki kääntyi hyväksi ja nyt samanikäisen lapsen vanhempi ja itsekin korkekoulun suorittanut kohta eläkeläinen..

Sinulla ei ole mitään syytä huoleen.

Jopa minä saatan tarjota sinulle työtä valmistuttuasi.

Et välttämättä ota sitä vastaan.

Näin se kysyntä ja tarjonta menee. Älä ikinä kuvitele, että sinua ei haluttaisi ikäsi vuoksi.

Voit aina perustaa yrityksen ja kilpailla niiden kanssa, jotka ovat sinut hyljänneet.

Ennenkuin yhteiskunta muuttuu, menemme näillä säännöillä.

Nyt 23- vuotiaana teinien kanssa amiksessa, kertaamassa yleisainekursseja...

Minullahan siis on yksi amistutkinto ja ylioppilastutkinto, mutta ne paperit on just ja just läpipäästy. Eipä niillä papereilla päästy edes AMK pääsykokeisiin.

Ois voinu kyl hoitaa koulun paremmin silloin teininä. Tällähetkellä minua himottaisi jo ostaa omistusasunto, niin pääsisi siitä velasta mahd. äkkiä eroon.

Ymmärrän sinua. Masennus ei ihan ole mukavalta ,mutta et ole ainoa. Olin lievät masennuksia kai 2 puoli vuotta sitten vaikka ei koskaan ennenkin. Työttömyys toki minua ahdistaa ja alkaa riittää. Opiskelin datanomiksi mutta ei saa töitä kun liikaa koulutettuja. Olet 27 eli ei ole vielä vanha :). Olen itse pian 33-vuotiaana nainen ja enkä ajatellut olevani jo vanhaksi. Opiskeluun ei ole koskaan liian myöhäistä iän takia vaikka olisi 30, 40 tai 50 vuotiaita. Olen tällä hetkellä kuntouttava työtoiminnassa ,mutta 9€/pv aika surkea ja ei haittaa. Tekemistä minulle pitäisi olla vaikka kuntouttava työtoiminnassa ja mielestäni se on orjatyötä. Hain aikuiskoulutukseen kolme kerta ,mutta en millään päässyt ja 2 vuotta meni hukkaan. Onneksi minulla kaksi työtä kotoa käsin joka riittää tietokoneella eikä tarvitse koko päivän olla.

Voisit vaikka jonnekin ryhmäliikuntaan tai joku harrastukseen. Sitä olisi apua piristämiseen ja masennuksen torjumiseksi sekä stressin kanssa. Mikä sinua ahdistaa? Iän takia ahdistaa? Ikä vain numero ,mutta kyse on sinusta ja mitä haluat tehdä sekä toivoisit.

27 ei ole ikä eikä mikään aloittaa elämäänsä hyvin uudelleen vaikka useampaankin otteeseen.
Itse voin sanoa että oma elämäni vasta alkoi suunnilleen siinä iässä.

On se kumma, kun nykyään laiskuutta ja vastuuttomuutta kutsutaan masennukseksi. Kannattiko olla pillerihumalassa vuosia.

Ei työelämää kukaan edes kaipaa. Et ole menettänyt mitään.

kyllä vöi mäsyntyä jös häyää... diäpäm äyttää

Kuuleppa.. Täysin normaalia. Itselläni ongelma on kuitenkin osittain päinvastainen.

Mie olen aina elänyt kohtalaisen rajua elämää.. Lapsuus oli käytännössä jo ohi 4-vuotiaana.. Mie olen nyt 20, mutta tunnen oloni paljon vanhemmaksi.. Kamppailin vuosia itseni kanssa. Opioidi-lääkityksen myötä jäin muutamaksi vuodeksi kohtalaisen pahaan lääkekoukkuun, mikä ei tietenkään ilmennyt narkkaamisena, vaan yleisenä pahoinvointina.

Mulla ei ole toisen asteen koulutusta.. Amiska käyty puoliksi, lukio muutamaa kurssia vaille valmis.. Ylioppilaspaperit löytyy..

Olen taistellut työkkärin kanssa kaksi vuotta, en pääse oman alani kouluun.. Luottotiedot on menossa, koska vanhemmilla on älyttömät tulot joiden vuoksi en saa sossusta latiakaan(vanhempiin ei ole ollut edes puhevälejä yli vuosikymmeneen), asumistukipäätöstä olen odottanut 8kk(valitettu AVI:iin, alustava käsittelyaika n. 2 vuotta) ja työkkäri vei päivärahat täysin vedoten byrokratiaan(oma vika, jätin työvoimakoulutuksen alkuvuodesta, kun erosin silloisesta eukosta.. jälkeenpäin työkkäri kusi työnhaun päivityksen -> lätkäisivät työssäoloehdon byrokratiaan vedoten)

Elämä on kohtalaisen vaikeaa, mutta mulla on siitä huolimatta paljon hyviä kavereita. En aio luovuttaa.. Kolmekymppiseksi mennessä asiat ovat jälleen kunnossa.. Myöhemmin ehkä omaa firmaa, mainetta ja kunniaa.

Kunnioitanko tätä "hyvinvointivaltiota"? En todellakaan. Valtio on tällä hetkellä minulle velkaa n. 18000€, joista en tule koskaan latiakaan näkemään. Kun joskus selviän tästä sudenkuopasta - En todellakaan tule katsomaan tätä kuolevaa valtiota ylöspäin. Mä en ole tälle paskalle mitään velkaa.

Olenko nähnyt elämää? Olen. Olen nähnyt niin paljon elämää, ettei sanat riitä kertomaan.. Huhun mukaan meikäläisen&kohtalontovereista kertova kirja saattaa nähdä kirjakauppojen hyllyn ennen ensi joulua ;)

Samasta syystä valmistuin itse vasta päälle 30-vuotiaana. Ottaa se joskus päähän, kuinka paljon aikaa ja rahaa on mennyt hukkaan, mutta minkä sille voi. Ajattele positiivisesti, että ainakin nyt asiasi alkavat olemaan paremmin ja osaat arvostaa vähempääkin kun on käynyt pohjalla. Todella harmillista, että jotkut nuoret päätyvät parikymppisinä "sairaiksi" eivätkä nouse koskaan sieltä. Masentuneille nuorille ei pitäisi missään tapauksessa sallia sairaseläkettä mielenterveysperustaisesti, vaan laittaa töihin tai kouluun vaikka väkisin. Yhteiskunnalla ei ole jatkossa varaa elättää ihmisiä, joten täysin vailla koulutusta ja työkokemusta olevien elämästä tulee hyvin vaikeaa, jopa vaikeampaa kuin nykyään.

itsellä täsmälleen samat ajatukset kuin aloittajalla. piti ihan hieraista silmiä että olenko itse käynyt kirjoittamassa joskus etten muista :D erona vaan ettei ole itsellä edes sitä peruskoulua käyty ja naisia onnistunut saamaan ja mitä naisiin tulee niin heille pitää olla valmiina vahva sosiaalinen elämä ja mielellään pysyvä palkka muuten ei onnistu ei sitten millään.

Nyt vaan porskutat eteenpäin etkä mieti menneitä. On ne kasvattaneet ja lisänneet kokemusta. Elämä voi mennä joskus toisinkin päin, kuten sillä naisella, joka päätyi surmaamaan lapset. Nuoresta paljon, paljon, oliko liikaakin kuitenkin, näin kävi.
Nyt on tärkeintä, ettet jähmety miettimään mennyttä ja sitä mitä toisilla ikäisilläsi on.

Murehtimalla ei mikään asia muutu paremmaksi, sen opin lienet saanut näinä vuosina, eli nyt lopetat sen ja alat koheltaa muiden opiskelijoiden mukana.

Ikä tosiaan ahdistaa. Itse sain tehdä aika pitkä työuran, se alkoi 16 vuotiaana ja sitten eläkkeelle pääsin 65 vuotiaana eli työura vuosia kertyi n. 49 vuotta.

Ja nyt huomaankin olevani vain "kestävyysvajeen" ja "huoltosuhde" ongelman aiheuttaja tässä suomalaisessa yhteiskunnassa? Mitä ihmeen järkeä tässä eläkeläisduunarin elämässä oikein on kun joka päivä telkkarin uutiset hokee suurten ikäluokkien jäsenten aiheuttamasta yhteiskunnallisesta ongelmasta?
Terveyskeskuksessakin saa tuntea koko ajan olevansa vain turha kustannus riesa kunnalle.
Antaisivat edes vapauksen tästä ahdistuksesta vaikka "lopullisen ratkaisun" nimessä yhteiskunnan kasvutalouden pelastukseksi. Miksi nuo kasvu-ura ideologit eivät toimi?

Minä olen pelastanut itseni sillä etten ota elämää liian raskaasti. Vaikka on kuinka vastuuttomaksi haukuttu niin en välitä ja sanon vain että omapahan on mielipiteesi sillä ei se minua hetkauta. Lääkkeillä en omaa persoonallisuuttani turruta kenenkään mieliksi ja olemalla yhteiskuntakelpoinen toisten vaatimalla tavalla. Huoleton iloinen olemukseni pelottaa ja sitä usein tyhmät ihmiset kuvittelevat vastuuttomuudeksi. En ihan kaikkea nippelitietoa ala opiskelemaan josta ei ole hevonka hyötyä vaan valikoin tärkeät asiat.

Lääketeollisuus porskuttaa kun kaikki ihmiset kyllästetään kemikaaleilla päästä varpaisiin, mieti miksi?

Anna menneisyytesi olla lähde tulevaisuutta suunnittelemaan ihan pienin askelin niin ettei mitään liian korkealentoista. Aseta ihan pieniä tavoitteita joita lähdet toteuttamaan.

Ajattelin ensin että ap on vähintään 70v kun puhuu ikäahdistuksesta. Jumalauta, sinulla on elämä edessä, voi elää vaikka 100vuotiaaksi. Lopeta liika ajatteleminen ja keskity opiskeluun. Kyllä Suomessa tulee vielä aika jolloin kaikki kynnelle kykenevät ovat tarpeellisia. Jos nyt näyttää pahalta niin jonkun vuoden päästä tilanne on jo toinen. Tsemiä.

Sinulle "myöhäinen" sanon rehellisesti: Minun saamani vaikea vakava työtapaturma 16.11.2000 vei tilannetajuni lähes kokonaan, ystäväpiiri kaikkosi omille teilleen, lääkkeitä jouduin syömällä syömään että kykenisin olemaan oma itseni.
Nyt 14 vuotta tapaturman jälkeen alan päästä jaloilleni tapaturmastani.
Vaimoni kanssa ei asiat natsaa kunnolla ja meillä on hyvään parisuhteeseen kuuluva läheisyys kadonnut kokonaan.
"Valitettavasti joudun" katselemaan onko ruoho aidan takana vihreämpää ja löytyiskö sieltä minulle sopivaa rakastajatarta viettämään laatuhetkiä.
TSEMPPIÄ SULLE TAISTELUSSASI MASENNUSTASI VASTAAN!!
KYLLÄ SE AURINKO VIELÄ PAISTAA RISUKASAANKIN..;;)))

Olen sua 10 vuotta vanhempi ja samassa tilanteessa. Antaisin melkein mitä vain että saisin olla taas 27 ja aloittaa puhtaalta pöydältä, sillä siinä iässä se ei ole ongelma eikä mikään koska alle kolkymppinen on tosi nuori vielä, mutta tässä iässä tuntuu siltä että kaiken toivoo saa heittää ja elämä on tullut päätökseensä.

Sulla on vielä toivoa mutta mulla ei enää mitään toivoa.

Hei, eiks päätetä niin että ihminen on jo liian vanha ja hyödytön kun se täyttää 18 vuotta.

Vastaan vaan tuohon otsikon kysymykseen että 29-30 ikävuoden paikkeilla oli jotain ahdistuksen / turhautumisen tunnetta, tuon iän vuoksi.

Tein melkein itsemurhan lähdettyä hyvästä opistosta ja päädyttyä sen sijaan Amikseen noin 22-vuotiaana. Sain kuolemanrajakokemuksen sen sijaan ja Jumala muutti elämäni!


Jumala on RAKKAUS!

Jos jotakuta on vaivannut ikä, olen aloittanut Valdoxan Rivatrin yhdistelmän. Voi kokeilla myös Fluoxetinia vaihtoehtoisesti.

Itsekään en ole saavuttanut mitään tähän mennessä, vaikka olen pari vuotta sinua nuorempi. Ikä alkoi painaa 19-vuotiaana, jolloin havahduin oman identiteetin puuttumiseen, päättämisenvaikeuteen ja lapsuuden loppumiseen. Sen jälkeen koin olevani riittämätön tähän maailmaan, jolla ei ole tarjota mitään. Koin ahdistuksen hetkiä omista ajatuksistani ja siitä, että vertailin omaa elämääni muiden tapahtumatäytteiseen ja uraputkikeskeiseen elämään. Jatkuva paha olo ja itsensä rankaiseminen oli arkipäivää, en arvostanut itseäni yhtään, vaan luulin sen saavan minut normaalin elämän raiteille. Ymmärsin kuitenkin jollain tapaa, että näin ei vaan voi olla, olen ansainnut paikkani tässä maailmassa, kuten kaikki muutkin. Hoin itselleni "olet riittävä sellaisenaan", "olet riittävä sellaisenaan", mutta sen tuoma hyvän olon tunne helpotti vain hetkeksi.
Näiden vuosien aikana on tullut ajatelleeksi elämää ihan kiitettävästi erilaisistä näkökulmista ja tultu siihen, että elämässä joudut läpikäymään tuskan kiemuroita, jotta voit kylvää rakkauden siemeniä. Elän juuri minun näköistäni elämää ja ettei minun tarvitse todistaa kenellekään oikeuteni olemassaolooni.Saavutan sen, minkä pitää ja muiden elämän saavutukset eivät kuulu minulle. Olen muiden mielestä varmasti tylsä ja alkukantainen, mutta mitä siitä? Olen oma itseni ja sillä selvä. Sitä paitsi elämä on pelkkä testi, mitä sitä turhia murehtimaan. :)

Tsemppiä tulevaisuuteen ja ryhtiä elämään! Olet arvokas, muista se!

Hieno juttu että olet päässyt irti masennuksesta! Olen melkein saman ikäinen kuin sinä ja pyrin opiskelemaan uusia opintoja ensi vuonna. Alkaakin tässä jo itseäkin ahdistaa jos kerta ollaan niin vanhoja jo. Itse en ainakaan koe olevani vanha, mut kai tässä joutuu jo sit voivottelemaan jos kerta näin on. :D

Tiedätkö että viidesosa korkeakoulun aloittajista Suomessa on yli 28 vuotiaita? VIIDESOSA!

Lähde: Tilastokeskus, ja vuosi oli 2008, mutta linkkiä en jaksa nyt siihen hakea.

Nykyään "mamuna" Suomessa ja entisen' "adoptiolapsena" voin todeta, että suoraan sanoen aikamoista NYNNYILYÄ tapaa tältä palstalta! Itketään katkeria pikku blondin kyyneleita, kun päästiin AMK:hon vasta 27-vuotiaana.

Hankkikaapa kaverit kaikella kunnoituksella MUNAT! Säälittävää on tuo nynnyily! Vähän niinkuin eräs Romani kaveri jonka tunnen, ja joka on erillainen koska on "gay"

Säälittävää tuo itsesäälissä kylpevä NYNNYILY! Hankkikaas pojat ELÄMÄ!

Minulla on vähän sama juttu ja olen muutaman vuoden vanhempi. Yritän ajatella, että olen kuitenkin oppinut näistä kokemuksista jotain (paljonkin). Ja kun menneisyyttä ei kuitenkaan voi muuttaa, niin on turha jossitella. Tunnet varmasti ihmisiä, joilla menee vielä huonommin tai jotka ovat ainakin jossain asiassa sinua huonompia - kannattaa ajatella, että ainakaan en ole noin vanha tai noin alkoholisoitunut kuin tuo naapurin Pertti.

Ihmiset vaihtavat tai kouluttautuvat uuteen ammattiin aika usein nykyään. Jotkut työttömyyden vuoksi, jotkut siksi etteivät koe alaa omakseen, jotkut siksi että eivät voi esimerkiksi terveyssyistä työskennellä omalla alallaan, jne.

Kerrompa sulle jotain huomioita, mitä olen AMK:in aikana oppinut:
-Ryhmässämme oli todella monenikäisiä. Osa yli kolmekymmppisiä. Heitä oli paljon. Osa heistä oli jo opiskellut yhden ammatin, osa ollut työelämässä, osa perheen parissa.
-Paras kaverini on keskeyttänyt monta koulua. Ja saanut pari lasta. Yksinhuoltaja. Nyt aloitti opiskelun ammattikoulussa lähihoitajaksi (samanikäinen kuin minä eli 25). Kävi ulkomailla vaihdossa.
-Entinen pitkäaikainen kumppanini (suurinpiirtein ikäisesi) ei ole vieläkään kouluttautunut peruskoulun jälkeen. Sairasti masennusta. Lopetti lopulta lääkkeet. Nyt todettu parantuneen masennuksesta. Hänellä on ollut kuntoutuskursseja.
-Itse olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta, erittäin pahasta sellaisesta sekä muusta. Opiskeluni ovat venyneet kaksi vuotta. Valmistumiseen ei enää pitkä matka.

Olen oppinut tässä että pitää antaa itselleen anteeksi. Ja ennen kaikkea rakastaa itseään sen verran, ettei kuvittele elämän olevan täydellistä. Minäkin olin kiltti tyttö ja olen riidellyt vanhempieni kanssa. Olen unohtanut kaverini. En ole seurustellut kovinkaan monen ihmisen kanssa. En ole käynyt ulkomailla kuten haaveilin. En yrittänyt päästä kouluun johon olisin todella nuorempana halunnut. En uskonut itseeni, mutta en antanut itselleni myöskään lupaa epäonnistua.

Olen myös ymmärtänyt että jokaisen elämänpolku on erilainen. Mennyt on mennyttä. Olen ymmärtänyt lisäksi sen, että elämä on muutakin kuin työntekoon ja opiskeluun keskittymistä.

Auttoiko?

Sori mutta nyt vähän naurattaa. Jos 27 vuotiaana ikä ahdistaa niin sulla tulee olemaan kovat ajat silloin kun olet oikeasti vanha. Nyt olet vielä lähes lapsi.

Olen 27v. ja tunnen että en saa elämää ikinä kunnolla alkuun. Kiva lukea tätä palstaa ja huomata että on kohtalokavereita. :)

Mulla on ollu ikäkriisi nyt ehkä viimeisen vuoden ajan. En itse tunnistanut sitä semmoiseksi, mutta kun kaveri sanoi sen ääneen niin tajusin, että kaikki mun tyytymättömyys johtuu varmasti siitä, että mietin enemmän asioita ja mitä haluan elämältä. Nyt alkaa helpottamaan, kun järjestin itse elämääni muutosta. Oon tehnyt töitä melkeen 10 vuotta ja nyt lähden takaisin opiskelemaan korkeakoulututkintoa. Nyt kun muutos on tiedossa, oon tosi tyytyväinen.

aika pitkälti sama tarina ja ikä mutta ei itse jaksa alkaa taistelemaan, tällä historialla ei edes koulutus työllistä vaikka työllistäs ei sitä kerkee enää mitään miinuksen puolelta rakentamaan ja alat joissa saa työn vaikka olis mikä tausta ei taas suostu aukasemaan ovia ennenkun hommais paremmat peruspohjat, että joo valintana ois tyytyä köyhyyteen tai juosta mädän porkkanan perässä kohti työllistettyä köyhyyttä.

et ole ainoa tässä on toinen samanlainen 29 vuotias ,ainakin jossain määrin
kärsin masennuksesta ym ja lopuksikin maailma on huonopaikka tai jotain. suren elämääni haluun 10 vuotta siitä takaisin ja koen että elämäni on jo kohta ohi kun en ole enää nuori ja muka elämää ei 30 senä olisi. koen myös itseni yksinäiseksi ja ettei tässä maailmassa ole mua varten ketään., työpaikan menetin masennuksen taki vuosi sitten nyt en tiedä mitä teen on vain pahaolo ja masennus, tein mitä hyvänsä ei ole hyvä ja tahdon päätyä samaan lähtöruutuun. aamulla odotan iltaa illalla aamuu. kaiken hyvän lisäksi näin lauantaina kuolonkolarin se vasta kaiken pilasikin ja nyt en saa sitä pois mielestä se vain surettaa ja ahdistaa meni nuori elämä hukkaan loppui liian aikaisin, enkö voi vaihaa osii , mua ei kaipaa kukaan niin ihan sama. onko täälä muita masentuneita yksinäisiä jotka kaipaa elämään sisältöä ja henkilöitä jotka välittää toisistaan ja ajattelee. ettei menisi yöt enää jatkossa kaivaten itkien surren ym. (en ole vielä rekisteröitynyt mutta sovitaan että tekstissä käytän jtr 1.

Cv:ssä nuo "tyhjät vuodet" näyttää työnantajan silmissä pahalta. Sitten kun kertoo masennuksesta, tilanne menee vieläkin pahemmaksi kun työnantaja olettaa että ollaan heti jäämässä saikulle.
Yksi kaveri ratkaisi tilanteen pokkana väärentämällä työtodistuksia ja cv:n. Sai sillä ekan paikan, seuraavaan pääsikin sitten jo rehellisin paperein.
Itse ajattelin samaa kokeilla, jos mikään muukaan ei auta.