Yleisradion pitkäaikainen toimittaja Erkki Toivanen oli eurooppalaisen ihmisen esikuva jo 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin hän tuli tunnetuksi Lontoon- ja Pariisin kirjeenvaihtajana. Menehtyessään äskettäin aivosairauden aiheuttamiin komplikaatioihin hän oli 73-vuotias.
Tapahtumaa koskeville uutisille on ollut ominaista, että niissä on kerrottu laajasti Toivasen suhteesta hänen naispuolisoonsa, ja se, että hänellä oli myös tytär. Esimerkiksi Iltalehti kirjoitti 23.7.2011, että ”Erkki Toivasen elämää varjosti tragedia: hän jäi paitsi tyttärensä lapsuudesta”. Sen sijaan yksikään lehti ei selvästi sanonut, että Erkki Toivanen oli homo ja että hän seurusteli 36 vuotta Lennox Walker -nimisen miehen kanssa. Kirjoitettiin sukupuolta kertomatta vain ”elämänkumppanista”, mitä ei voida totuuden nimissä pitää välttämättä vain kunnioittamisena vaan myös peittelynä ja salailuna.
Tragedia ei ehkä piilekään siinä, että Lontoossa asuva toimittaja olisi jäänyt ”osattomaksi” jostakin tärkeänä tai välttämättömänä pidetystä. Hänen tyttärensäkin näyttää olleen asioiden kanssa sovussa ja isänsä tukena hänen kamppaillessaan aivosyöpää vastaan.
Tragedian aineksia saattoi sisältyä enemmänkin Erkki Toivasen omaan kaksoiselämään. Varttuneempaan polveen kuuluneena hän ei tuonut itse esiin homoseksuaalisuuttaan. Monilta julkisuuden henkilöiltä sitä voisi kuitenkin odottaa nykypäivänä, sillä kulttuurielämässä tärkeinä pidetyille ihmisille kuuluu vastuu mallien ja roolien tarjoamisesta muille. Myönteiset elämänkulut ja -historiat rohkaisevat toisia ihmisiä ja osoittavat muun muassa sen, ettei homojenkaan tarvitse vaipua Lontoon siltojen alle, jonne valtakulttuurin painostus helposti ohjaa.
Vertailun vuoksi voi todeta sen, miten Yleisradio antoi lähtöpassit Antero Eerola -nimiselle Moskovan-kirjeenvaihtajalle syyttäen tätä työkannettavansa kadottamisesta, vaikka tosiasiassa syynä potkuihin taisi olla vain kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen hermostuminen Eerolan laatimista raporteista sekä toimittajan väitetty retkeily kaupungin homobaareissa. En ole Eerolan kanssa poliittisesti samoilla linjoilla, mutta tapaus valottaa, miten kiltteyteen kiinnitettyä sananvapauden käyttö tiedotusvälineissä on.
Erkki Toivasta puolestaan on kehuttu herrasmiesmäiseksi ja sivistyneeksi. Onko tämä nyt tulos kaappiin suostumisesta? Kiitokset on tässä tapauksessa ostettu oman persoonan kieltämisen hinnalla. On selvää, että Erkki Toivasen iltakävelyillä Lontoossa ja Pariisissa oli eroottisesti latautunut luonne. Hän olisi voinut tuoda myös asian tämän puolen esille jossakin.
Toivasta on kehuttu sekä tiedotusvälineissä että internetin keskustelupalstoilla siitä, että hän keskittyi työhönsä eikä puhunut omasta elämästään tai seksuaalisesta erilaisuudestaan, vaikka se leimasikin koko hänen persoonaansa ja toimintaansa. Jo se, että Helsingin yliopistosta 1962 valmistunut toimittaja asettui jo seuraavana vuonna pysyvästi Lontooseen, motivoitui tosiasiasta, että monissa Euroopan suurkaupungeissa seksuaalivähemmistöjen on helpompi ja luontevampi asua kuin Suomessa. Tiettyyn seksuaalisuuden sublimaatioon perustunee myös se intohimo, jota Toivanen tunsi ”eurooppalaisuutta” kohtaan.
Erkki Toivanen tutustutti suomalaiset Eurooppaan ja ajatukseen Euroopan yhdentymisestä jo ennen kuin se oli muotia tai edes hyväksyttyä suomettumisesta kärsivässä maassamme. Tämä ei toisaalta estänyt intellektuellia toimittajaa arvostelemasta Euroopan unionin varjopuolia myöhemmin.
Esimerkiksi Savon Sanomille vuonna 2007 antamassaan haastattelussa Toivanen lausui näin: ”Monikulttuurisuus voi olla vaarallista, kun eri kansallisuuksiin kuuluvat väestöryhmät muodostavat kiinteitä yhteisöjä yhteiskunnan sisään. Viisasta politiikkaa on hyväksyä vierasmaalaiset valtakulttuurin ehdoilla.”
Toivanen puuttui kannanotossaan nimenomaan etnisen monikulttuurisuuden tuottamiin ongelmiin. Hänen näkemyksensä on erityisen painokas, sillä laajasti matkustellut kosmopoliitti oli omin silmin nähnyt ne ongelmat, joita esimerkiksi Britanniassa, Ranskassa, Hollannissa ja Ruotsissa on syntynyt, kun ulkomaalaiset ovat keskittyneet asumaan tietyille asuinalueille, ja on muodostunut väkivaltaisia jengejä. Tämä osoittaa, että sametinpehmeällä äänellä puhunut idealisti oli myös realisti.
Tapahtumaa koskeville uutisille on ollut ominaista, että niissä on kerrottu laajasti Toivasen suhteesta hänen naispuolisoonsa, ja se, että hänellä oli myös tytär. Esimerkiksi Iltalehti kirjoitti 23.7.2011, että ”Erkki Toivasen elämää varjosti tragedia: hän jäi paitsi tyttärensä lapsuudesta”. Sen sijaan yksikään lehti ei selvästi sanonut, että Erkki Toivanen oli homo ja että hän seurusteli 36 vuotta Lennox Walker -nimisen miehen kanssa. Kirjoitettiin sukupuolta kertomatta vain ”elämänkumppanista”, mitä ei voida totuuden nimissä pitää välttämättä vain kunnioittamisena vaan myös peittelynä ja salailuna.
Tragedia ei ehkä piilekään siinä, että Lontoossa asuva toimittaja olisi jäänyt ”osattomaksi” jostakin tärkeänä tai välttämättömänä pidetystä. Hänen tyttärensäkin näyttää olleen asioiden kanssa sovussa ja isänsä tukena hänen kamppaillessaan aivosyöpää vastaan.
Tragedian aineksia saattoi sisältyä enemmänkin Erkki Toivasen omaan kaksoiselämään. Varttuneempaan polveen kuuluneena hän ei tuonut itse esiin homoseksuaalisuuttaan. Monilta julkisuuden henkilöiltä sitä voisi kuitenkin odottaa nykypäivänä, sillä kulttuurielämässä tärkeinä pidetyille ihmisille kuuluu vastuu mallien ja roolien tarjoamisesta muille. Myönteiset elämänkulut ja -historiat rohkaisevat toisia ihmisiä ja osoittavat muun muassa sen, ettei homojenkaan tarvitse vaipua Lontoon siltojen alle, jonne valtakulttuurin painostus helposti ohjaa.
Vertailun vuoksi voi todeta sen, miten Yleisradio antoi lähtöpassit Antero Eerola -nimiselle Moskovan-kirjeenvaihtajalle syyttäen tätä työkannettavansa kadottamisesta, vaikka tosiasiassa syynä potkuihin taisi olla vain kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen hermostuminen Eerolan laatimista raporteista sekä toimittajan väitetty retkeily kaupungin homobaareissa. En ole Eerolan kanssa poliittisesti samoilla linjoilla, mutta tapaus valottaa, miten kiltteyteen kiinnitettyä sananvapauden käyttö tiedotusvälineissä on.
Erkki Toivasta puolestaan on kehuttu herrasmiesmäiseksi ja sivistyneeksi. Onko tämä nyt tulos kaappiin suostumisesta? Kiitokset on tässä tapauksessa ostettu oman persoonan kieltämisen hinnalla. On selvää, että Erkki Toivasen iltakävelyillä Lontoossa ja Pariisissa oli eroottisesti latautunut luonne. Hän olisi voinut tuoda myös asian tämän puolen esille jossakin.
Toivasta on kehuttu sekä tiedotusvälineissä että internetin keskustelupalstoilla siitä, että hän keskittyi työhönsä eikä puhunut omasta elämästään tai seksuaalisesta erilaisuudestaan, vaikka se leimasikin koko hänen persoonaansa ja toimintaansa. Jo se, että Helsingin yliopistosta 1962 valmistunut toimittaja asettui jo seuraavana vuonna pysyvästi Lontooseen, motivoitui tosiasiasta, että monissa Euroopan suurkaupungeissa seksuaalivähemmistöjen on helpompi ja luontevampi asua kuin Suomessa. Tiettyyn seksuaalisuuden sublimaatioon perustunee myös se intohimo, jota Toivanen tunsi ”eurooppalaisuutta” kohtaan.
Erkki Toivanen tutustutti suomalaiset Eurooppaan ja ajatukseen Euroopan yhdentymisestä jo ennen kuin se oli muotia tai edes hyväksyttyä suomettumisesta kärsivässä maassamme. Tämä ei toisaalta estänyt intellektuellia toimittajaa arvostelemasta Euroopan unionin varjopuolia myöhemmin.
Esimerkiksi Savon Sanomille vuonna 2007 antamassaan haastattelussa Toivanen lausui näin: ”Monikulttuurisuus voi olla vaarallista, kun eri kansallisuuksiin kuuluvat väestöryhmät muodostavat kiinteitä yhteisöjä yhteiskunnan sisään. Viisasta politiikkaa on hyväksyä vierasmaalaiset valtakulttuurin ehdoilla.”
Toivanen puuttui kannanotossaan nimenomaan etnisen monikulttuurisuuden tuottamiin ongelmiin. Hänen näkemyksensä on erityisen painokas, sillä laajasti matkustellut kosmopoliitti oli omin silmin nähnyt ne ongelmat, joita esimerkiksi Britanniassa, Ranskassa, Hollannissa ja Ruotsissa on syntynyt, kun ulkomaalaiset ovat keskittyneet asumaan tietyille asuinalueille, ja on muodostunut väkivaltaisia jengejä. Tämä osoittaa, että sametinpehmeällä äänellä puhunut idealisti oli myös realisti.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hyödylliset idiootit islamismin asialla
Saudi-Arabian kuninkaan Abdullahin valtiovierailu Britanniaan on tuonut mieleen Machiavellin lauseen: Qui nescit dissimulare, nescit regnare – Ken ei osaa valehdella ei osaa hallita.
Tiedämme Saudi-Arabian rahoittavan useimpia niistä madrassa-kouluista, joissa nuoria muslimeja koulutetaan käymään Pyhää sotaa länttä ja sen turmeltuneisuutta vastaan. Tiedämme, että Saudi-Arabian vankiloissa kidutetaan poliittisia vankeja ja loukataan räikeästi ihmisoikeuksia. Tiedämme, ettei Saudi-Arabiassa työskentelevillä kristityillä maahanmuuttajilla ole oikeutta harjoittaa uskontoaan, rakentaa kirkkoja tai edes tuoda maahan raamattuja. Tiedämme myös, että Saudi-Arabian kuningashuone pysyy vallassa tukeutumalla yhtäällä alkeellisen ja julman beduiinikulttuurin vääristämään islamiin, wahhabiittien lahkon oppeihin, ja toisaalla Yhdysvaltoihin.
Tiedämme myös, että Saudi-Arabian kuningashuone on läpeensä lahjonnan korruptoima ja että edulliset asekaupat sen kanssa ovat korruptoineet myös Britannian hallituksen. Tony Blair esti parlamenttia ja oikeuslaitosta tutkimasta viimeksi tehtyjä lentokonekauppoja, jotteivät suhteet kuningashuoneeseen olisi vaarantuneet. OECD totesi Britannian rikkoneen korruptionvastaista sopimusta, jota se oli ollut itse säätämässä. Olemmeko eurooppalaisina valmiit tinkimään arvoista, jotka ovat elämäntapamme perustana vain miellyttääksemme islaminuskoisia?
Kuningas Abdullahin kunniaksi pidettyjen maljapuheiden hengen olisi voinut tiivistää sanoihin: Sinä kunnioitat minun tabujani ja minä sinun. Jos kansainvälinen vuorovaikutus vastedes rajoittuu keskinäisen kunnioituksen ilmauksiin, tila vapaalle ajatustenvaihdolle katoaa olemattomiin. Islam onnistuisi siinä missä fasismi ja kommunismi epäonnistuivat: Sananvapaus häviäisi. BBC:n toimittaja sai tosin armollisen luvan esittää muutaman ’ikävän’ kysymyksen kuninkaalle ja tämän ulkoministerille, mutta päästi heidät pälkähästä tyytymällä mitäänsanomattomiin vastauksiin. Se oli säälittävä näyttö eurooppalaisen journalismin alennustilasta.
Tuleeko meidän suvaita suvaitsemattomuutta? Lenin ivasi aikanaan niitä "hyödyllisisiä idiootteja", jotka ylistivät kommunismia ja asettivat proletariaatin diktatuurin demokratian edelle. Hitlerillä oli omat ihailijansa, joihin hän suhtautui yhtä halveksivasti. Meillä on nyt pilvin pimein omat arvonsa kavaltamaan valmiita "monikulturisteja". Jäljet pelottavat.
Kun paavi Benediktus XVI siteerasi muslimeista 1300-luvulla kirjoitettua realistista arviota ja rohkeni edellyttää, että islaminuskoiset osoittaisivat vastavuoroisuutta kristittyjen suvaitsemisessa, hänen oli puoliksi pyörrettävä sanansa. Kun tasapuolisuudellaan ylpeilevä BBC laati uutisten taustaa nuorille selostavan katsauksen islamismiin, sen kirjoittaja totesi varovasti, että Al-Qaida -järjestöä "on epäilty osallisuudesta terroritekoihin". Hän ei viittaa sanallakaan islamistien tavoitteisiin eli maailmanlaajuisen kalifaatin perustamiseen ja demokratian korvaamiseen koraaniin ja sen lakeihin perustuvalla yhteiskuntamuodolla.
Suomessa Yleisradio olisi ollut valmis sensuroimaan Tanskan pilapiirrosjupakkaa käsittelevän tv-ohjelman ja taipui esittämään sen saatuaan niskaansa vastalauseryöpyn. Kun osa Suomen muslimeista ilmoitti toivovansa sharia-lakien korvaavan muslimien kohdalla Suomen lait, reaktio oli säyseä. Demokratiamme ehdoton perusta on kuitenkin jokaisen kansalaisen yhdenvertainen asema kaikille saman lain edessä. Väärin ymmärretty "yhteisöllisyys" - eli erioikeuksien myöntäminen etnisille tai uskonnollisille ryhmille - merkitsee demokratian loppua.
Eurooppalaisina vapauduimme uskonnon kahleista paavin ja keisareiden käymän valtataistelun tuloksena. Olisimmeko valmiit palaamaan henkiseen keskiaikaan vain miellyttääksemme sinne juuttuneita islamisteja – ja varmistaaksemme öljynsaannin Saudi-Arabian kaltaisista tyrannioista?
Erkki Toivanen
Kiitos hienoista kirjoituksista.
Toivasen sukupuolinen suuntautuneisuus on ollut meille varttuneemmille tiedossa.
Ei se ole kenenkään suhtautumista häneen tai hänen artikulointiinsa muuttanut.
Terävää kommenttia ajankohtaisista asioista.
Hyvä kirjoitus. Kiitos siitä.
eipä mitään??...;) :)
Hieno ja osuva kirjoitus nykypäiväänkin
"Eurosta Toivanen sanoi, että se luotiin surkealla kurssilla, koska sekä Ranskan että Saksan taloudet tarvitsivat devalvaatiota. Euro ja devalvaatio lanseerattiin idealismin kaavussa, mikä oli väärin.
François Mitterrandia ja hänen hallintoaan Toivanen nimitti ”šamppanjasosialisteiksi, joilla ei ollut mitään kosketusta todellisuuteen”. John Major oli henkilönä ”hailakka”, ja 18 vuoden hallitsemisen jälkeen konservatiivinen puolue oli ”aivan umpikujassa”. Tilalle tuli Tony Blair, joka oli vain ”puolisivistynyt” ja jonka puolue oli täynnä nousukkaita. Margaret Thatcheristä hänellä sentään oli jotain hyvääkin sanottavaa: Oli hänen ”ansiotaan, että old boys networkit, hyvä veli -verkostot purettiin. Hän rikkoi kaikki vanhat luutuneet valtakeskittymät, ei vain ay-liikettä."
Erkki oli vallan ytimessä. Säälittäviä nykyiset Ylen tai maikkarin kirjeenvaihtajat.
Kaikki tiesivät, että Erkki eli suhteessa miehen kanssa. Mitä väliä? Söin muuten tänään Erkki Toivasen reseptillä tehtyä Kashmirin kanaa.