Ennen vanhaan kirkon asema oli vahva ja vakaa. Se perustui kirkon auktoriteettiin ja valta-asemaan, joka pahimmillaan tarkoitti kirkon omaa rankaisuvaltaa niitä kohtaan, jotka uskalsivat kritisoida kirkkoa ja sen opetuksia. Jäänteitä näiltä ajoilta ovat lakiin jääneet jotkin jumalanpilkkapykälät.
Kun asiat olivat toisin, kirkko saattoi saarnata väkevästi, kun monikaan ei uskaltanut juljeta huutamaan vastaan, ettei se nyt ihan noin ole. Alistuttiin tai itkettiin ja alistuttiin.
Nyt asiat ovat yhteiskuntien muuttuessa täysin toisin. Valtiokirkon näkökulmasta tämä on ongelma, sen paradoksi. Vastakkain ovat kirkon jäsenmäärä, joka mittaa kannatusta ja ns. oikeaoppisuus. Näiden kanssa joutuu taiteilemaan niin, että kirkon jäsenet pysyvät tyytyväisinä ja maksavat kirkollisveronsa. Sen vuoksi kirkko on joutunut vähän joustamaan entisistä kannoistaan, jotta suuri enemmistö voidaan pitää lepytettynä. Nyt auktoriteettinä ei ole kirkko vaan suuri kirkkokansa. On siirryyt myyjän markkinoilta kulttajan markkinoille. Asiakas on aina oikeassa. Tätä taustaa vasten tulevat paremmin ymmärretyiksi myös viimevuotiset kohut, jotka ovat johtaneet kirkosta eroamisiin. Kirkolta vaaditaan niin paljon eri suunnista ja vaatimukset ovat keskenään ristiriitaisia, että kirkolla on suuria vaikeuksia löytää niille kaikille sopivia perustelua Raamatusta tai mistään muustakaan.
Kirkosta on vähin erin tulossa tapakristittyjen pyhättö. Kirkolta odotetaan kohta samaa kuin joululta. Lahjoja, ilosanomaa ja hyvää mieltä. Ja tietysti kaikille räätälöytynä erikseen. Ehkä piispat voitaisiinkin jakaa kirkon eri ryhmien mukaan, jotta jokaiselle löytyisi oma sanomansa. Niille, jotka uskovat ankaraan ja helvetin tulilla uhkaavaan isäjumalaan ja niille, jotka katsovat kaikenlaisen hyvää tarkoittavan toiminnan olevan sallittua ja suotavaa. Ymmärrän hyvin, että kaikkien piispojen on vaikea löytää sellaista yhteistä säveltä, joka miellyttäisi kaikkia ryhmiä.
Kun asiat olivat toisin, kirkko saattoi saarnata väkevästi, kun monikaan ei uskaltanut juljeta huutamaan vastaan, ettei se nyt ihan noin ole. Alistuttiin tai itkettiin ja alistuttiin.
Nyt asiat ovat yhteiskuntien muuttuessa täysin toisin. Valtiokirkon näkökulmasta tämä on ongelma, sen paradoksi. Vastakkain ovat kirkon jäsenmäärä, joka mittaa kannatusta ja ns. oikeaoppisuus. Näiden kanssa joutuu taiteilemaan niin, että kirkon jäsenet pysyvät tyytyväisinä ja maksavat kirkollisveronsa. Sen vuoksi kirkko on joutunut vähän joustamaan entisistä kannoistaan, jotta suuri enemmistö voidaan pitää lepytettynä. Nyt auktoriteettinä ei ole kirkko vaan suuri kirkkokansa. On siirryyt myyjän markkinoilta kulttajan markkinoille. Asiakas on aina oikeassa. Tätä taustaa vasten tulevat paremmin ymmärretyiksi myös viimevuotiset kohut, jotka ovat johtaneet kirkosta eroamisiin. Kirkolta vaaditaan niin paljon eri suunnista ja vaatimukset ovat keskenään ristiriitaisia, että kirkolla on suuria vaikeuksia löytää niille kaikille sopivia perustelua Raamatusta tai mistään muustakaan.
Kirkosta on vähin erin tulossa tapakristittyjen pyhättö. Kirkolta odotetaan kohta samaa kuin joululta. Lahjoja, ilosanomaa ja hyvää mieltä. Ja tietysti kaikille räätälöytynä erikseen. Ehkä piispat voitaisiinkin jakaa kirkon eri ryhmien mukaan, jotta jokaiselle löytyisi oma sanomansa. Niille, jotka uskovat ankaraan ja helvetin tulilla uhkaavaan isäjumalaan ja niille, jotka katsovat kaikenlaisen hyvää tarkoittavan toiminnan olevan sallittua ja suotavaa. Ymmärrän hyvin, että kaikkien piispojen on vaikea löytää sellaista yhteistä säveltä, joka miellyttäisi kaikkia ryhmiä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Selvyyden vuoksi pitää taas korostaa oikeiden käsitteiden merkitystä!
Luterilaisuushan ei ole Suomessa mikään valtiokirkko, itse asiassa luterilaisuus ei ole koskaan mikään kirkko oikeasti ollutkaan, vaikka sen nimessä mainitaankin kristillisen ajan jäänteenä sana kirkko.
Nykyisin luterilaisuus mainitaan Suomen toisena kansankirkkona, oikeasti pitäisi siis sanoa että kansan lahkona. Toinen Suomen historiallinen ja historialtaan vielä paljon vanhempi kansankirkko on Suomen ortodoksinen kirkko.
Valtionkirkko kyllä siinä mielessä, että piispat ovat valtion virkamiehiä ja valtion palkoilla.
Onkohan enää näin, epäilen? Uudistus on tullut voimaan muutama vuosi sitten, eikä tosiaankaan valtiokirkko ole ollut ajankohtainen käsite pitkiin aikoihin, olisihan se suuri häpeä Suomelle, jos luterilaisuus olisi valtiokirkon asemassa? Eikö näin?
"Ehkä piispat voitaisiinkin jakaa kirkon eri ryhmien mukaan, jotta jokaiselle löytyisi oma sanomansa. Niille, jotka uskovat ankaraan ja helvetin tulilla uhkaavaan isäjumalaan ja niille, jotka katsovat kaikenlaisen hyvää tarkoittavan toiminnan olevan sallittua ja suotavaa. "
Tuo malli hylättiin, kun miespappeuden kannattajille näytettiin ovea.