Ikävä raastaa

Hei Lapsi vai ei?

Hyvä, että vuodatit edes tänne tuntemuksiasi! Oletko jutellut muuten asiasta muiden kuin miehesi kanssa?

Päätös siitä, haluaako saada lapsen on eräs elämämme kaikkein perustavimmista asioista. Se on lähes ainoa asia, jota ei enää voi peruuttaa ja muuttaa. On ymmärrettävää, että päätös on joillekin vaikea tehdä. Joitakuita pelottaa vastuu lapsesta, joku kokee vaikeaksi sitoutua olemaan niin tarvittu kuin mitä lapsi tarvitsee - syitä siihen, että ei ole varma, onko valmis vanhemmaksi, on monia.

Haluaisin kuitenkin nostaa tässä lapsen itsensä keskiöön. Lapsen syntymässä on tärkeintä se, millaisen kasvuympäristön ja ihmissuhteet voi lapselle tarjota. Lapsen tarpeet ja oikeudet ovat tärkeämpiä kuin aikuisen tarve saada lasta.
Onko motiivisi lapsen saamiseen pelko? Miehen menettämisen pelko? Aikuisella on vastuu ja velvollisuus huolehtia lapsen tarpeista. Jos lapsen hankkisi vain pitääkseen yllä omaa parisuhdettaan, se voisi olla aika epäreilua lapsen kannalta ja oikeastaaan kaikkien osapuolien kannalta.

Koska asia on näin iso ja perustava, mieleeni tulee suositella keskusteluapua tämän tiimoilta. Siitä on osoitettu olevan hyötyä, vaikka sitten päätyisikin eroon. Asioita käsitellään avoimesti ja se auttaa sekä itseymmärrystä että vuorovaikutustaitoja. Keskuteluapua saa nopeimmin ja lyhyemmin jonoin yksityisiltä pariterapeuteilta, mutta se tietenkin maksaa. Mm. Kataja ry on tehnyt pitkään parisuhdetyötä ja heidän sivuiltaan löytyy yhteystietoja.

Toivotan teille viisautta ratkaista tilanne terveesti!

diakoni Meiju

Hei,

kiitos vastauksestasi!

Olen puhunut ja keskustellut asiasta ystävieni ja perheeni kanssa. He kaikki ajattelevat elämän olevan niin eriskummallista, että kaikenlaista voi sattua ja tapahtua. Niin mielen muutos kuin muitakin juttuja.

Haluaisin vahvasti uskoa, että mieleni voi kääntyä, kun saisin huomata miten kivaa ja hyvää elämä mieheni rinnalla voi olla. Ajatus lapsesta tällähetkellä ahdistaa. Rauhan menetys, rahan menetys, vastuu, ulkonäkö, kestääkö suhde... yms. Pelko on todella laaja tämän asian suhteen.

Mies on vaan niin ainutlaatuinen juuri minule etten haluaisi häntä menettää vain sen takia, että mieleni ei voisi muuttua. Aikaa kuitenkin on pari vuotta ennenkuin itse täytän kolmekymmentä.

Olin itsekin eron kannalla, mutta nyt kun aikaa on mennyt kolmisen viikkoa, on mieleeni tulvinut vaikka millaisia ajatuksia. Enkä ole niitä miehelle saanut kerrottua, kun hän tarvitsee "etäisyyttä".

Suhde on kutakuinkin varmasti tuhoontuomittu jo miehen puolelta, mutta itse en millään haluaisi luovuttaa.

Kiitos ehdotuksesta keskustelun suhteen. Täytyykin tarkastella sivuja! :)