Monet uskikset tuntuvat kuvittelevan, että ateistit olisivat jotenkin ikäviä ihmisiä. Kyseessä on harhaluulo jonka luulen johtuvan siitä, että kyseinen uskovainen on ymmärrykseltään rajoittunut eikä ole oikeasti tutustunut keneenkään ateistiin.
Kokemukseni mukaan useimmat ateistit ovat oikeasti nöyriä ja rakkaudellisia ihmisiä. Nöyryyshän seuraa luonnostaan totuudessa pitäytymisessä ja oman rajallisuuden ymmärtämisestä. Ateisti ei elä mielikuvitusmaailmassa vaan tietää kuinka raadollista elämä on ja kuinka lyhyen aikaa ihmiselämä kestää. Monet ateistit ovat mukana myös erilaisessa hyväntekeväisyystyössä - kuten itsekin.
Kokemukseni mukaan useimmat ateistit ovat oikeasti nöyriä ja rakkaudellisia ihmisiä. Nöyryyshän seuraa luonnostaan totuudessa pitäytymisessä ja oman rajallisuuden ymmärtämisestä. Ateisti ei elä mielikuvitusmaailmassa vaan tietää kuinka raadollista elämä on ja kuinka lyhyen aikaa ihmiselämä kestää. Monet ateistit ovat mukana myös erilaisessa hyväntekeväisyystyössä - kuten itsekin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Jouluvitsi :D
Tässä hyvä esimerkki näistä ennakkoluuloista...
Lisää vitsiä pukkaa.
En minä rakasta kaikkia ihmisiä, on jopa sellaisiakin joita en edes voi oikein sietää.
Mutta jos joku on Raamatusta lukenut, että kaikkia tulee rakastaa ja siihen sitten ihan noin vain uskonsa pohjalta kykenee niin hatun nosto sille. Siis oikeasti rakastaa eikä vain uskotella itselleen rakastavansa kun niin on määrätty :)
Ei ihminen kykene rakastamaan kovinkaan montaa ihmistä elämänsä aikana.
Jos kuvittelee rakstavansa kaikkia, ei tiedä mitä rakastaminen tarkoittaa.
Ja rakastaminen on paljon muutakin kuin vain tunteet. Jos se on vain tunteissa menoa, niin "rakkaus on ikuista, mutta kohteet vaihtuvat"
Rakkaus on tunne, ei se mikään päätös ole mutta sitä on tietenkin monta eri lajia, toisia rakastetaan toisella tavoin kuin toisia, ja toisia enemmän, toisia vähemmän.
Suurin rakkaus on se rakkaus kumppania kohtaan, toiset sanovat, että lapsia. Niitä meillä ei ole, ei yhteisiä eikä muidenkaan kanssa tehtyjä. Yhteisiä ei tulekaan. Olen siis jäävi tässä suhteessa sanomaan mitään.
Mutta rakkaus voi vaihtaa kohdettaan, rakkaus loppuu ja tulee sitten uusi jossakin vastaan. Etsimällä se ei kyllä löydy olen huomannut. Se vain tulee kun tulee. Moni sen tietää omakohtaisesti.
Vaatimus elinikäisestä rakkaudesta on kohtuuton. Tässä asiassa uskonnot voivat tehdä ideaalista vaatimuksen. Tai vaaditaanko enää sitten edes rakkautta, kunhan liitto on ja pysyy?
Se on toki hieno asia, elinikäinen parisuhde mutta toisinkin voi käydä ja jos suhteesta häviää rakkaus ei se ole enää rehellistä ylläpitää sellaista parisuhdetta. Ja se voi kadota vaikka sen eteen tekisi töitäkin, kriisi on vain liian syvä ja vaikka se olisikin ratkaistavissa niin taidot eivät siihen riitä niin se ei ole silloin ratkaistavissa. Vaaditaan enemmän mihin kumpikaan kykenee.
Eikä se aina tarvitse kriisiäkään, se voi olla hiljainen ero, huomataan ettei niin kauheasti yhteistä enää ole. On maailmat erilaiset ja ovat kadonneet ne syyt miksi on hynttyyt yhteen lyöty. Rakkaus onkin kadonnut.
Kiintymys voi kyllä olla jäljellä ja se voi seurata läpi elämän sitä entistä kumppania kohtaan mutta se ei riitä syyksi jakamaan vuodetta. Se olisi epärehellistä itselle ja toiselle. Ja suhteesta puuttuisi jotakin. Tärkein.
Minä koen vasta nyt tässä suhteessani olevani kykenevä sellaiseen suhteeseen missä nyt olen, ennen en olisi osannut enkä kyennyt, olin mm. liian itsekäs ja oletin asioita liikaa: ne olivat liikaa itsestäänselvyyksiä joita ne eivät kuitenkaan olleet. Olen katsos oppinut menneistä ja yleinen elämänkokemuskin on tuonut viisautta.
Nyt on sitten auvoisa ja tasapainoinen suhde jossa harmonia vallitsee? No, ei. Viikoittain otetaan jostakin asiasta yhteen, sellaisia olemme molemmat.
Onko tämä sitten elämäni intohimoisin suhde? Ei ole, hyvin intohimoisten suhteiden aika oli nuorempana mutta tämä on kypsempi kuin yksikään aikaisempi. Tässä tulee kuvaan se, että rakkaus on muutakin kuin tunne. Mutta ilman tunnetta ei ole rakkautta.