Siitä on neljä ja puoli kuukautta kun isäni päätti lähteä pois.. Isänpäivänä olin yksin melkein koko päivän vaikka olisin kaivannut kipeästi seuraa... Aloitin uuden koulun syksyllä ja isän tukeakin tarvitsisin, hänen neuvojaan ja yhteisiä juttuja. Ikävä on kova, eikä siitä oikein kenenkään kanssa tule puhuttua. Veljeni ei halua puhua ja äidilläni ei tunnu olevan aikaa, ja kun aikaa on niin sanat eivät vain tule.. Joskus mietin että onko tämä tottakaan.. Kaipaan ja ikävöin usein, vaikkei siitä kukaan välttämättä edes tiedä. Olen usein pahalla päällä ja tiuskin ja sanon asioita joita en edes tarkoita.. Koirani on ainoa jolle kaiken kerron vaikka minulla on kavereitakin.. Ja sitten joskus kun tuntuu että kaikki on ihan hyvin, niin tulee syyllisyyden tunne kun isäni ei ole kokemassa samoja asioita. Ja olen monesti miettinyt lähteväni isäni luo.. Siis tappavani itseni.. En ehkä tosissani, minä oikeastaan rakastan elämää vaikka se ei ole mistään helpoimmasta päästä.. Tykkään todella valokuvaamisesta ja puran sillä myös tunteitani.. Mutta.. Tuntuu siltä kuin se ainoa joka todella arvosti minun kuviani on nyt poissa. Ja niin paljon jäi yhdessä kokematta.. Enkä oikeastaan kerennyt edes opetella kunnolla tuntemaan isääni. En edes tiennyt hänen kärsivän niin paljon henkisesti että oli pakko päästä pois.. Olin varmaan sokea.. En tiedä miten jaksan eteenpäin, koulukin on rankkaa. Haluaisin lähteä ulkomaille, unohtaa kaiken, vaikka tuskin se onnistuisi. Kaikki muut läheiseni ovat täällä. Lisäksi olen vasta 16. Ehkäpä se vielä tästä.
Nyt on pakko mennä nukkumaan.. Mutta kiitos sinulle joka jaksoit tämän lukea. Ehkä vastaatkin..
Nyt on pakko mennä nukkumaan.. Mutta kiitos sinulle joka jaksoit tämän lukea. Ehkä vastaatkin..
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kirjoituksestasi henki positiivinen elämänasenne ja se on hyvä merkki. Ilmeisesti ette ole perheen sisällä käsitelleet asiaa, vielä. Ennemmin tai myöhemin se on kuitenkin käytävä läpi ja vasta sen jälkeen sen voi unohtaa, jos voi.
Isäsi ratkaisu on monen keski-ikäisen miehen kohtalo. En ole itsekään kovin tukevalla pohjalla, avioero takana, lapset jo isoja ja itsellä on vaikeata solmia uusia ihmissuhteita.
Toisinaan iskevä pohjaton yksinäisyys ja kaiken turhalta tuntuminen pakottaa miettimään synkkiä asioita ja vain se, että en halua aiheuttaa samaa tuskaa lapsilleni kuin jota sinä koet, estää viemästä ajatuksia loppuun asti. Toivottavasti.
Kirjoitit ikävästäsi ja surustasi.Otan osaa, ettei isäsi jaksanut elää.Asutpa missä päin tahansa löydät varmaankin sieltä vertaistukea jossa voit keskustella omasta kipeästä menetyksestäsi.Minä itse olen saanut menetykseeni
tukea Itsemurhantehneiden läheiset ry:n vertaistuesta. Läydät yhdistyksestä tietoa netistä osoitteesta Surunauha.net. Voimia sinulle,
että lähdet purkamaan pahaa oloasi ja ikävääsi, sillä puhumalla vertaisille, jotka ovat saman asian kokeneet, autat sekä itseäsi sekä muita.
Pisti silmään kun sanoit että haluat lähteä ulkomaille. Tee se jos siltä tuntuu! Asumalla vieraassa maassa voi saada aivan uuden perspektiivin ja kosolti lisää itseluottamusta. Itse olin ajautunut jonkinlaiseen pattitilanteeseen ja vuosi ulkomailla toi ratkaisun henkisen kehittymisen kautta. Toisaalta olet hiukan nuori lähtemään maailmalle mutta se on ainakin asia mitä kannattaa odottaa koska se voi tuoda muutoksen.
Yritän pistää sanat oikeaan järjestykseen, mutta jos en onnistu ja sanon jotain väärin, pyydän jo etukäteen anteeksi.
Sulla on tosi rankka vaihe menossa, niin rankka ettei kenenkään sun ikäisen tai nuoremman tai vanhemmankaan pitäis joutua kokemaan tommosta. Mutta niin tää maailma menee, että joutuupa vaan.
En sano että tiedän miltä susta tuntuu, vaikka olen menettänyt läheisiä samalla tavalla. En sano siksi, että jokaisen ikävä ja suru on erilainen ja jokainen kokee ne erilailla. Jos et tähän mennessä ole kuullut niitä "kyllä mä ymmärrän miltä susta tuntuu" -kommentteja, niin varmaan niitä vielä tulee. Semmosten kuunteleminen tuntuu joskus kurjalta, mutta ei ne lohduttajat pahaa tarkoita, päinvastoin. Aina ei vaan löydä oikeita sanoja. Ei niitä välttämättä ole edes olemassa.
Otetaan yks juttu kerrallaan. Sanot että haluaisit puhua, mutta veli ei halua ja äidin kanssa ei oikein onnistu. Uskon. He molemmat on menettäneet sen saman rakkaan ihmisen kuin sä, ja molemmat käy surua läpi omalla tavallaan. Takuulla molemmat, varsinkin sun äiti, haluais todella todella todella auttaa sua, mutta joskus oma suru väsyttää niin paljon ettei jaksa vaikka kuinka yrittäisi. Ja joskus ne sanatkaan ei kovin nopeasti tule, kun sanottavaa on niin paljon ettei tiedä mistä aloittaisi, tai pelkää että yhdestä lauseesta koko suru ja ikävä räjähtää silmille, tai haluaa varoa satuttamasta toista lisää. Ei välttämättä halua muistuttaa koko tilanteesta. Ainakin mä itse ensin en suostunut puhumaan ollenkaan, koska sillä tavalla yritin uskotella itselleni ettei mitään ole tapahtunutkaan. Mitäs jos kokeilisit vaan mennä halaamaan äitiä tai veljeä, kyllä ne ymmärtää ilman sanojakin.
Mutta nyt on tärkeää, että sä saat myös puhuttua jonkun aikuisen kanssa. Mieti kenen kanssa sun on luontevinta olla oma itsesi. Koulun terveydenhoitaja on yksi vaihtoehto, mutta jos ei tunnu hyvältä, mites opinto-ohjaaja tai kuka tahansa muu ope? Jos koulusta löytyis joku aikuinen, jonka kanssa voisit aloittaa, hän varmasti haluaisi ja osaisi auttaa sua eteenpäin, vaikka jonkun psykologin juttusille. Kyllä niille oikeesti uskaltaa puhua, ja voin kokemuksesta sanoa että ne puhuu takaisin ihan järkeviä.
Älä pidä mitään tunteita sisällä. Jossain vaiheessa ikävä voi muuttua melkein raivoksi, että miten se ihminen saattoi jättää mut yksin. Se on ihan normaali reaktio, älä pelästy sitä vaan päästä se ulos. Ota vaikka tyyny ja hakkaa sitä lattiaan niin kauan kuin jaksat ja vielä vähän kauemmin. Jos on ikävä, paru kunnolla, anna kyynelten tulla olet sitten missä tahansa. Kaikki saa itkeä just silloin kun itkettää, ja jos muut tuijottaa keskellä katua, se on niitten ongelma.
Mullekin iski aina paha olo päälle kun jotain uutta tapahtui, ja yhtäkkiä ei voinutkaan jakaa kokemuksia sen rakkaan ihmisen kanssa. Pisti itkemään niin tolkuttomasti. Tää voi tuntua hölmöltä ajatukselta, mutta mitäs jos yrittäisit kirjoittaa isälle kirjeitä, kertoa sun ajatuksia ja tunteita ja tekemisiä?
Epäilet että olit sokea ja sanot ettet tiennyt, että isällä oli niin paha olo. Nyt tulee tärkeä asia, HYVIN TÄRKEÄ: Älä missään vaiheessa, missään olosuhteissa suostu tuntemaan syyllisyyttä. SINÄ ET OLE SYYLLINEN ISÄN ITSEMURHAAN. Jep, helpommin sanottu kuin tehty.
Hyvin usein kaikkein lähimpien ihmisten on kaikkein vaikeinta erottaa, että jotain on hullusti. Isäsi rakasti teitä kovasti, ihan varmasti hän yritti säästää teitä omilta murheiltaan ja nimenomaan yritti olla juuri teille ihan samanlainen kuin ennenkin. Isäsi oli aikuinen ihminen, ja aikuiset ihmiset joskus tosissaan yrittävät piilottaa tunteensa kaikkein rakkaimmiltaan, jotta eivät loukkaisi näitä. Aiheuttaisi murhetta ja huolta. Se on luonnollinen reaktio, perheen "suojelemista" vaikka sitten omalla kustannuksella.
Jos ihminen on siinä pisteessä, että haluaa kuolla, häntä on lähes mahdoton estää ellei ole ammattiauttaja. Vaikka kuinka vahtisi ja yrittäisi kaikkensa, niin pitkälle ajatuksissaan eksynyt ihminen tappaa itsensä kuitenkin jotenkin jossain vaiheessa. Tätä on vaikea hyväksyä, ainakin mun oli. Vielä vaikeampaa mun oli hyväksyä sitä, että jokainen ihminen vastaa lopulta itse omista ratkaisuistaan. Ei toisen puolesta voi elää, ei vaikka miten haluaisi ja yrittäisi ja vaikka kuinka haluaisi kääntää suuntaa.
Jos jossain vaiheessa päädyt syyttämään isääsi siitä surusta jonka hän aiheutti, yritä antaa hänelle mahdollisimman nopeasti anteeksi. Kun ihminen on siinä pisteessä että ainut ratkaisu on kuolema, ei enää pysty ajattelemaan samalla tavalla kuin ennen ajatteli. Ei millään, paha olo on niin syvällä. Joskus itsemurhan tekevät ihmiset yrittävät teollaan juuri säästää lähimpiään, eivät aiheuttaa ikävää ja surua. He voivat kokea olevansa taakka, vaikka se ei ole totta. Maailma on siinä vaiheessa vääristynyt. Isäsi on saattanut olla masentunut, ja siihen ei tarvita muuta syytä kuin aivojen kemia. Se on vaikea sairaus ja siitä toipuminen voi viedä kauankin, kaikki eivät koskaan toivu. Joutuvat syömään lääkkeitä hyvin pitkään ja aina varautumaan uuteen pahempaan masennusjaksoon. Silloinkin maailma on vääristynyt, kaikki on yhtä harmaata velliä.
Valokuvaus on sulle tärkeää. Vaikka isäsi ei olekaan enää katsomassa otoksiasi, en usko että hän missään nimessä olisi halunnut sun lopettavan sitä. Jos se on sulle keino purkautua, polta filmiä kunnolla.
Unohda ajatus isäsi luo menemisestä ja itsesi tappamisesta. Itsekin tiedostat että haluat elää ja niin sun kuuluukin. Mä itse joskus laskin kuinka kauan elämää on vielä edessä ja jaksaako niin kauan surra ja itkeä, ja olin kieltämättä aika varma ettei voi jaksaa. Nyt tiedän että jaksaa. Ja olen onnellinen että puskin väkisin pahimman läpi. Ikävä pysyy aina, se on valitettavasti totta, mutta vähitellen sen kanssa oppii elämään. Ei kuulosta kovin hohdokkaalta vai? Jos mietin aikaa lähimpieni itsemurhien jälkeen, kaikkia näitä ihania vuosia ja ihania uusia kokemuksia, olen niin älyttömän kiitollinen että olen saanut elää ja käydä ne läpi. Ikävä on muuttanut muotoaan, nyt mieleen tulee ensimmäisenä hassuja ja iloisia juttuja, lämpimiä muistoja ja vaikka vieläkin joskus itkettää, on oppinut olemaan kiitollinen siitä ajasta, jonka joskus sai viettää noiden upeiden ihmisten kanssa.
Elämällä on varastossa kaikenlaisia juttuja sua varten, sun vaan pitää antaa elämälle mahdollisuus. Nyt tää asia on vielä niin tuore, että anna itsellesi aikaa surra äläkä yritä väkisin unohtaa. Se ei onnistu kuitenkaan. Siirrät vaan surua ja asian läpi käymistä eteenpäin.
Mä toivon sulle kaikesta sydämestäni jaksamista ja voimia, sulle ja sun äidille ja veljelle. Teillä on vielä toisenne, koettakaa kaikki yhdessä pitää toisistanne huolta. Isäsi takuulla haluaisi että jonkun ajan päästä saat uudelleen elämästä kiinni ja tulet onnelliseksi.
Ei oikeita sanoja ole. Mutta paljon halauksia haluan sulle antaa, edes näin virtuaalisesti.
Jos haluat jutella enempi, kirjoittele: [email protected]
Minä olen yrittänyt päästä hengestäni kolme kertaa, ja neljännen kerran olisin tehnyt selvimpäin, et olisi onnistunut.
Ainut syy miksi en selvinpäin pystynyt tekemään itsaria, oli juuri perheeni.
Ainut syy, koska tiesin, et minä en ole se joka jää suremaan, tunsin itseni siinäkin suhteessa, luuseriksi.
Kun on vuosia sairastanut masennusta, yleensä ihminen ajattelee ne vuodet, miten pääsis pois.
Ei ensimmäinen ajatus poislähdöstä ole kuolema, se on viimeisistä viimeisin..
Jos ei ole itse vaipunut syvälle masennukseen, ei pysty ymmärtämään, sellaisen ihmisen maailmaa.
Nyt kun olet masentunut Isäsi pois lähdöstä, niin hiukkaisen voit käsittää, mitä Isäsi kantoi sisällänsä.
Suomessa 40 vuotiaat miehet tekevät itsarin, aivan käsittämättömän paljon helpommin, kuin muualla maailmassa.. Se kertoo siitä että koko suomi on sisälleppäin käpertynyt ja omissa ajatuksissaan, se ei näy katukuvassa, sillä masentuneet on joko piilossa, tai näyttelevät jotakin muuta.
Minä olin monet kerrat hoidossa, söin lääkkeitä 12 vuotta, silti jaksoin näytellä ja pitää kulisseja, valehdella asioita,,jne.
Olin ihmisten mielestä parasta seuraa, tunnuin ymmärtävän ihmisiä, keskivertoa muita paremmin, mutta kukaan ei tuntenut/ymmärtänyt todellista tilaani, minä se vaan suunnittelin alvariinsa itsaria.
Tässä oli pieni otos ajatuksiani, kirjoitin yhtäpötköä pätkän.
Ainiin,, syy miksi olen vielä hengissä.
Kuulin, että Jeesus voi muuttaa ihmisen totaalisesti ja antaa elämän ilon...
Otin asiasta selvää ja viides vuosi on menossa uskovaisena, jättäydyin sellaisenaan kun olin ja minut hyväksyttiin, Jumalan lapseksi,,
Sain terveen paperit ja psykiatrit ymmälleen.
Olin siis "mahdoton tapaus"heille, en Jeesukselle.
Muistamme sinua ja perhettäsi rukouksin, perheeni kanssa. PS. Elä edes vähässä määrin mieti itsemurhaa, se on vaarallista leikkiä. T.Saku Tre
...teetkö itsemurhan?
Viikossa on seitsemän päivää, miksi? Koska Jumala kirjoittaa sanassaan niin.
Mistä ajan lasku on alkanut? Jeesuksen kuolemasta, Sinunkin tähtesi.
Kysyin Lääkäriltä vaimon ultratutkimuksissa, kun olin mukana ja siinä pientä sikiötä katsellessa, ajatuksiini tuli. Mikä/kuka käynnistää muutaman millin kokoisen sikiön sydämen? Vanhahko tohtori oli vähän aikaa hiljaa, ja vastasi, et sitä ei ole tiede pystynyt selvittämään ja lisäsi vielä, et, olen ajatellut myös sitä kuinka kaikki elimet ynnä jäsenet voi olla kohdallaan jo muutaman päivän päästä hedelmöityksestä.,jne? Vastaus on Jumalansanasta löydettävissä, alku sivuilta: Jumala ataa ihmiseen hengen ja sielun..
Se mikä minussa todistaa, et Jeesus on olemassa on: Kun minä muutuin, se ei tapahtunut muutamassa päivässä, vaan hetkessä. Muutos oli niin konkreettinen ja pysyvä, et siihen ei pystyisi mikään, "ihmisjärjen" tuottama voima.
Minä kuolisin ensimmäisenä TYLSYYTEEN, jos Jeesus häviäisi,,,En kerkeis itsariin saakka.
Uskotko sinä "kysyjä" Jeesuksen todellisuuteen? Luuk 4:3-4 Siunausta.
"Kirjoittanut: Kuka käynnistää sikiön sydä... 30.11.2004 klo 23.32
Viikossa on seitsemän päivää, miksi? Koska Jumala kirjoittaa sanassaan niin.
Mistä ajan lasku on alkanut? Jeesuksen kuolemasta, Sinunkin tähtesi."
Sinun ajanlaskusi heittää jonkun verran!
Sitäpaisi ei raamatussa kerrota mitään ajanlaskun alkamisesta joka muuten alkaa Jeesuksen syntymästä.Jeesus ei kuitenkaan syntynyt vuonna 0, niinkuin usein luullaan. Ajanlaskun mukaan Jeesus syntyi vuonna 1 jKr.
Vuotta 0 ei ole edes ollut olemassa, sillä ajanlaskumme mukaan vuotta 1 edelsi vuosi 1 eKr, mikä selittää sen, miksi uutta vuosituhatta juhlittiin, tai siis olisi pitänyt juhlia, vasta vuoden 2001 uutenavuotena.
Sinun raamatuntietämyksen perustiedoissa on sellaisia aukkoja että ehdotan sinulle pyhäkoulun kertaamista.
Menkää uskonto- palstalle kinastelemaan ajanlaskuista ja muista! Tässä on kysymyksessä nuoren 16-vuotiaan naisenalun syvästä surusta isänsä menettämisen vuoksi. Ei hän kaipaa sanaharkkaa käsityksestänne koska ajanlasku on alkanut tai kuka on oikeassa sen suhteen tai kuka joutaisi kertaamaan rippikoulun, HÄN ON OIKEASTI MENETTÄNYT JOTAIN AINUTKERTAISTA, JOTAIN MITÄ EI SAA TAKAISIN, JOTAIN MIKÄ TULEE SATTUMAAN KOKO LOPPUELÄMÄN AJAN. Emmekö me kaikki haluaisi auttaa häntä tuskan läpi mieluummin kuin vertailla käsityksiämme omista näkemyksistämme??? Ovatko ihmiset näin kaukana empaattisuudesta, ettekö te enää todellakaan osaa nähdä ensin hätää ja vasta sitten teoriaa??? Menkää pois, älkää rasittako tätä nuorta naista älkääkä rasittako minua yhtään sen enempää. Tulkaa puhumaan ajanlaskusta sitten, kun olette löytäneet neljä ruumista!!!! Luulen että olette siinä vaiheessa hyvin hiljaa.
Älkää olko niitä ihmisiä, joiden takia syvältä viilletyt ihmiset joutuvat itkemään vielä yhden ylimääräisen kyyneleen. Niitä kyyneliä riittää muutenkin. Älkääkä olko niin tajuttoman itsekeskeisiä, että jaksatte nälviä tästä aiheestä enää yhtään enempää. Luettuani tämän menetin taas pienen palan uskostani inhimillisyyteen.
Menkää pois, kipu on aitoa ja täynnä kyyneliä. Jos rakas ihminen puuttuu arkipäivästä, sillä ei ole mitään väliä koska Jeesus on kuollut.
Suon sinulle leppoisia hetkiä allakan parissa, Nythän niitä vaihdetaan taas uusiin..jne.
Siitä päivästä kun Jeesus ristiinnaulittiin- hän nousi kolmantena päivänä ylös, kului siis kolme päivää. Jumala Sanassaan kirjoittaa näin: "Yksi päivä voi olla tuhat vuotta, tuhat vuotta, kuin yksi päivä. Ihmiset tekevät suorat tiet mutkaisiksi, mm.. Laskemalla päiviä.
Joona oli kolme päivää, valaan mahassa, miettimässä aikoja ynnä hetkiä, mutta tuli päivä, kun hänet oksennettiin maan kamaralle.
Toivon ja rukoilen että sinäkin tulisit tietämään totuuden, oman elämäsi hetkistä.
Kirjoitin asioita toisesta näkökulmasta, ikuisuutta ei ihminen osaa laskea, voi vain valita missä sen viettää, se ristiinaulittu, on nyt Kunigas, minä yritän laskea aikani niin, et olisin Hänen tykönään, kun aikani tällä kerran päättyy. Sitä ei lue almanakassa... Entinen narkkari olen, syy et entinen, liittyy siihen Jeesukseen, joka asuu minun sydämmessä, Hän vapautti minut, valtansa voimalla ja antoi minulle uuden elämän.. Perheen..Jne.. ollaan ystäviä vaan, menee muuten päivät hukkaan.
..upea ihminen olet, Saku. Jumalan armosta.
Siunattua joulua sinulle ja perheellesi