Olen elämälle katkera pyörätuolikansalainen. Olen sidottu tähän kapineeseen loppuelämäksi.
Tapahtui odottamaton, terveeltä ihmiseltä meni jalat alta yhtäkkiä,iäksi.
Olen valvonut,miettinyt,itkenyt,rukoillut.
Hakeuduin seurakuntaan. Huomasin että siellä minut otetaan huomioon,minua palvellaan, ei kohdella kuin vammaista. Tein ratkaisuni,tunnustin uskoni.
En ole oikeasti uskaltanut miettiä miksi Jumala salli minun menettää kykyni kävellä. Olenko elänyt niin huonosti,tehnyt pahuuden tekoja,että ansaitsin tämän? Jumala yksin tietää.
Kirkkoväen keskellä on hyvä olla,en ole mikään pyhäkouluihminen kuitenkaan. Ajauduin pikkuhiljaa samanlaiseksi kuin olin ennen, aloin viljelemään kaksimielisyyksiä, hivuttauduin tarkoituksella tiettyjen ihmisten läheisyyteen, käyttäen jos jonkinlaista veruketta. Luulin hölmö ettei se olisi niin läpinäkyvää.
Menin jopa niin pitkälle,että tunkeuduin erään henkilön elämään melkein väkisin, käyttäen verukkeena jos jonkinlaisia satuja. Olin niin naivi. Meni realiteetit jossakin kohtaa vähän sekaisin.
Käänsin ihmisten avuliaisuuden ja ystävällisyyden mielessäni jotenkin niin, että olen haluttua seuraa. Meni puurot ja vellit sekaisin.
Käyttäydyin tosi törkeästi eräänkin kerran,kun tungin itseni kylään puoliväkisin erään ystävällisen henkilön luo. Puhuin likaisia kaksimielisyyksiä. Vanha minä oli taas vauhdissa.
Yritin viekoitella varattua uskontoveriani hänen kotonaan,puhuin hänelle kaksimielisiä törkeyksiä.
En muistanut kuka olin,tai kuka minun piti olla. Tulin kirkkoon koska siellä minua kohdeltiin kuin ihmistä,olin hyvien ihmisten keskellä.
Toin esiin oikean minuuteni,sen,jonka piti olla taaksejätetty osa minua. Ja kuitenkin, ne realiteetit. Kuka oikeasti on kiinnostunut minusta sillä tavalla, katsoin itseäni peilistä. Heräsin taas.
Tällaista se on elämä,jatkuvaa kamppailua sen kanssa, olenko hyvä ihminen vai paha. Mutta niin kauan kun en ymmärrä mikä Jumalan silmissä on kelvotonta ja häpeällistä, ja mikä sallittua, niin kauan pysyy varmaan esirippu silmieni edessä ja estää minua näkemästä.
Olen paljastanut kasvoni. Olen häpeäksi Jumalalleni.
Tapahtui odottamaton, terveeltä ihmiseltä meni jalat alta yhtäkkiä,iäksi.
Olen valvonut,miettinyt,itkenyt,rukoillut.
Hakeuduin seurakuntaan. Huomasin että siellä minut otetaan huomioon,minua palvellaan, ei kohdella kuin vammaista. Tein ratkaisuni,tunnustin uskoni.
En ole oikeasti uskaltanut miettiä miksi Jumala salli minun menettää kykyni kävellä. Olenko elänyt niin huonosti,tehnyt pahuuden tekoja,että ansaitsin tämän? Jumala yksin tietää.
Kirkkoväen keskellä on hyvä olla,en ole mikään pyhäkouluihminen kuitenkaan. Ajauduin pikkuhiljaa samanlaiseksi kuin olin ennen, aloin viljelemään kaksimielisyyksiä, hivuttauduin tarkoituksella tiettyjen ihmisten läheisyyteen, käyttäen jos jonkinlaista veruketta. Luulin hölmö ettei se olisi niin läpinäkyvää.
Menin jopa niin pitkälle,että tunkeuduin erään henkilön elämään melkein väkisin, käyttäen verukkeena jos jonkinlaisia satuja. Olin niin naivi. Meni realiteetit jossakin kohtaa vähän sekaisin.
Käänsin ihmisten avuliaisuuden ja ystävällisyyden mielessäni jotenkin niin, että olen haluttua seuraa. Meni puurot ja vellit sekaisin.
Käyttäydyin tosi törkeästi eräänkin kerran,kun tungin itseni kylään puoliväkisin erään ystävällisen henkilön luo. Puhuin likaisia kaksimielisyyksiä. Vanha minä oli taas vauhdissa.
Yritin viekoitella varattua uskontoveriani hänen kotonaan,puhuin hänelle kaksimielisiä törkeyksiä.
En muistanut kuka olin,tai kuka minun piti olla. Tulin kirkkoon koska siellä minua kohdeltiin kuin ihmistä,olin hyvien ihmisten keskellä.
Toin esiin oikean minuuteni,sen,jonka piti olla taaksejätetty osa minua. Ja kuitenkin, ne realiteetit. Kuka oikeasti on kiinnostunut minusta sillä tavalla, katsoin itseäni peilistä. Heräsin taas.
Tällaista se on elämä,jatkuvaa kamppailua sen kanssa, olenko hyvä ihminen vai paha. Mutta niin kauan kun en ymmärrä mikä Jumalan silmissä on kelvotonta ja häpeällistä, ja mikä sallittua, niin kauan pysyy varmaan esirippu silmieni edessä ja estää minua näkemästä.
Olen paljastanut kasvoni. Olen häpeäksi Jumalalleni.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voimia sinulle!
Hyvä jos joku ymmärtää katsoa peiliin ihan ilman toisten kehotusta.
Mutta pitääkö sen tulla näin rankan kautta? että menettää mahdollisuuden käyttää jalkojansa?
Meitä on kaikenlaisia. Mietin pitäisköhän mennä leikkaamaan letti, vai onkohan se tarpeen?
On asioita,jotka herättävät ihmettelyä. Esimetkiksi hiukset. Raamatussa,joka on Jumalan sanaa,sanotaan Paavalin kirjeessä näin: Pitkät hiukset ovat häpeäksi miehelle. Kuitenkin joka ikisessä kuvassa joka esittää Jeesusta,hänellä on kuvassa pitkät hiukset. Ei mene jakeluun.
Sitäpaitsi raamattu sanoo selkeästi,älkää tehkö itsellenne minkäänlaisia jumalankuvia. Mitenkäs sitten Jeesuksesta? Eikö kolminaisuusopin mukaan Jeesus ole yhtä kuin Jumala,joten ei hänestä saisi kuvia tehdä. Kirkot ovat kuitenkin näitä kuvia täynnä.
Ne ovat muutenkin harhaanjohtavia,eihän kukaan tiedä minkä näköinen oli Jeesus. Kuitenkin juuri pitkästä tukasta hänet "tunnistaa" Jeesukseksi. Ei oikein ole idologia tässa kohillaan..
"Olen paljastanut kasvoni. Olen häpeäksi Jumalalleni."
Muista se, että olet seurakunnassa AIVAN SAMANLAISTEN kasvojensa paljastaneiden kanssa. Jotkut siellä eivät ole vain paljastaneet kasvojansa seurakunnalle, mutta kyllä Jumala tietää kaiken heistäkin :
1. Korinttolaiskirjeestä 24. luvusta : Mutta jos kaikki profetoisivat ja joku uskosta tai opetuksesta osaton tulisi sisään, niin kaikki paljastaisivat hänet ja kaikki langettaisivat hänestä tuomion,
25 hänen sydämensä salaisuudet tulisivat ilmi, ja niin hän kasvoilleen langeten rukoilisi Jumalaa ja julistaisi, että Jumala totisesti on teissä.
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=1. Kor. 14:1&rnd=1420281189168
Luepa tuo luku tarkasti, Paavalilta, painavaa asiaa.