Tulin hetki sitten terveyskeskuksen sairaalan vuodeosastolta kotiin.
Olin siellä lähes koko päivän.
Tänään isäni oli syöpälääkärin vastaanotolla.
Isäni ei enää jaksanut mennä sinne omin voimin, vaan isäni vietiin sairaalavuoteella.
Isäni oli tänään huomattavan paljon väsyneempi, kuin eilen.
Syöpälääkäri tuli myöskin surulliseksi nähdessään isäni terveydentilan romahtaneen, kun ennen isäni tuli syöpäosastolle rullatuolissa ja jakso vielä vähän liikkua.
Syöpälääkäri laittoi kiireellisenä isälleni sydämen ultraäänitutkimusen, joka muuten olisi ollut vasta reilun viikon päästä.
Sydän oli kunnossa. Pyysin syöpälääkäriltä, että isäni pääsisi pään viipalekuvaukseen, koska pelkään, että syöpä on levinnyt aivoihin ja syöpälääkäri lupasi, että isäni pääsisi aivojen viipalekuvaukseen jo huomenna tai ylihuomenna.
Toivon todellakin, ettei aivoista löydy mitään vakavaa, eikä syöpä ole levinnyt aivoihin.
Sääliksi käy rakasta isääni. Äitini kuoli syöpään 1987 ja oli hoidettavana juuri samassa sairaalassa, jossa isäni on nyt hoidettavana ja vakavasti sairaana.
Isäni kävi lukemattomia kertoja ruokatunnilla syöttämässä vaimoaan terveyskeskuksen vuodeosastolla, kun hoitajat eivät sitä tehneet ja paljon muutakin isäni joutui tekemään, kun hoitajat eivät tehneet.
Tällähetkellä elämäni on pysähtynyt, ainoa ja tärkein asia on saada olla isäni vierellä vuodeosastolla mahdollisimman paljon, kun isäni vielä on elossa.
Kotonakaan en oikein pysty olemaan, kun isä ei pysty kotona olemaan, niin kotona ei enää ole mikään entisellään, kun isän ääni, askeleet ja puhe ei enää kuulu.
En tiedä onko surutyö jo alkanut, koska paljon olen jo itkenyt matkalla sairaalasta kotiin ja kotonakin iltaisin nukkumaan mennessä.
Joka aamu matka sairaalaan menee pelonsekaisin tuntein siitä, että jos isäni terveydentilassa on muutos pahempaan.
Omin voimin en jaksaisi, enkä olisi jaksanut viettää joka päivä sairaalassa yli 6 tuntia ja näläntunnekin on kadonnut jonnekin.
Yhdestä asiasta olen kuitenkin kiitollinen eli siitä, että olen saanut viettää paljon aikaa isäni kanssa, kun isäni on saanut elää 77 vuotiaaksi ja olen saanut elää isäni kanssa samassa taloudessa.
Eniten kaduttaa se, että kun muutaman kerran en auttanut isääni, kun hän olisi tarvinut apua tai halunut käydä jossakin, olin niin itsekäs, että laiminlöin hänen pyyntönsä.
Isäni olisi vielä eläessään halunut nähdä kotimetsänsä suuren kuusikon pinona tienvarressa ja saada ostaa niillä rahoilla uudempi auto, että edes kerran olisi saanut nauttia uuden auton kyydistä näiden vanhojen autojen sijaan.
Isäni nautti suunnattomasti, kun pääsi järven rannalle kalastamaan, mutta kalastus kerrat jäivät harmittavan vähäisiksi, useampia olisi isälleni suonut olevan.
Isäni on maailman paras isä ja olen sen hänelle kertonut.
En yhtään ihmettele sitä, kun Afrikassakin läheiset haluavat koskettaa vakavasti sairasta läheistään ja kuollutta läheistään.
Samanlainen halu on jokaisella, jonka läheinen on vakavasti sairas ja haluaa tätä koskettaa, kun ei tiedä onko se viimeinen hetki, jona mahdollisuus koskettaa, kun rakas läheinen on vielä elossa.
Huomenna on kenties jo myöhäistä....
Olin siellä lähes koko päivän.
Tänään isäni oli syöpälääkärin vastaanotolla.
Isäni ei enää jaksanut mennä sinne omin voimin, vaan isäni vietiin sairaalavuoteella.
Isäni oli tänään huomattavan paljon väsyneempi, kuin eilen.
Syöpälääkäri tuli myöskin surulliseksi nähdessään isäni terveydentilan romahtaneen, kun ennen isäni tuli syöpäosastolle rullatuolissa ja jakso vielä vähän liikkua.
Syöpälääkäri laittoi kiireellisenä isälleni sydämen ultraäänitutkimusen, joka muuten olisi ollut vasta reilun viikon päästä.
Sydän oli kunnossa. Pyysin syöpälääkäriltä, että isäni pääsisi pään viipalekuvaukseen, koska pelkään, että syöpä on levinnyt aivoihin ja syöpälääkäri lupasi, että isäni pääsisi aivojen viipalekuvaukseen jo huomenna tai ylihuomenna.
Toivon todellakin, ettei aivoista löydy mitään vakavaa, eikä syöpä ole levinnyt aivoihin.
Sääliksi käy rakasta isääni. Äitini kuoli syöpään 1987 ja oli hoidettavana juuri samassa sairaalassa, jossa isäni on nyt hoidettavana ja vakavasti sairaana.
Isäni kävi lukemattomia kertoja ruokatunnilla syöttämässä vaimoaan terveyskeskuksen vuodeosastolla, kun hoitajat eivät sitä tehneet ja paljon muutakin isäni joutui tekemään, kun hoitajat eivät tehneet.
Tällähetkellä elämäni on pysähtynyt, ainoa ja tärkein asia on saada olla isäni vierellä vuodeosastolla mahdollisimman paljon, kun isäni vielä on elossa.
Kotonakaan en oikein pysty olemaan, kun isä ei pysty kotona olemaan, niin kotona ei enää ole mikään entisellään, kun isän ääni, askeleet ja puhe ei enää kuulu.
En tiedä onko surutyö jo alkanut, koska paljon olen jo itkenyt matkalla sairaalasta kotiin ja kotonakin iltaisin nukkumaan mennessä.
Joka aamu matka sairaalaan menee pelonsekaisin tuntein siitä, että jos isäni terveydentilassa on muutos pahempaan.
Omin voimin en jaksaisi, enkä olisi jaksanut viettää joka päivä sairaalassa yli 6 tuntia ja näläntunnekin on kadonnut jonnekin.
Yhdestä asiasta olen kuitenkin kiitollinen eli siitä, että olen saanut viettää paljon aikaa isäni kanssa, kun isäni on saanut elää 77 vuotiaaksi ja olen saanut elää isäni kanssa samassa taloudessa.
Eniten kaduttaa se, että kun muutaman kerran en auttanut isääni, kun hän olisi tarvinut apua tai halunut käydä jossakin, olin niin itsekäs, että laiminlöin hänen pyyntönsä.
Isäni olisi vielä eläessään halunut nähdä kotimetsänsä suuren kuusikon pinona tienvarressa ja saada ostaa niillä rahoilla uudempi auto, että edes kerran olisi saanut nauttia uuden auton kyydistä näiden vanhojen autojen sijaan.
Isäni nautti suunnattomasti, kun pääsi järven rannalle kalastamaan, mutta kalastus kerrat jäivät harmittavan vähäisiksi, useampia olisi isälleni suonut olevan.
Isäni on maailman paras isä ja olen sen hänelle kertonut.
En yhtään ihmettele sitä, kun Afrikassakin läheiset haluavat koskettaa vakavasti sairasta läheistään ja kuollutta läheistään.
Samanlainen halu on jokaisella, jonka läheinen on vakavasti sairas ja haluaa tätä koskettaa, kun ei tiedä onko se viimeinen hetki, jona mahdollisuus koskettaa, kun rakas läheinen on vielä elossa.
Huomenna on kenties jo myöhäistä....
Vastaukset 5
Vanhimmat
Luin viestisi.kirjoitat kauniisti. Äitini sairastaa leukemiaa tai siirrännäinen on tehty ja tänään pääsi kotiin toipumaan. Paljon voimia heille ja meille.
Myös minulla on isä huonossa kunnossa vakavien sairauksien vuoksi. Nyt viimeisimpänä tuli tieto vatsasyövästä. Isä on jo hyvin laihassa kunnossa, mutta kotona äidin kanssa. Elämäntahtoa olisi. Minua huolettaa läheisten jaksaminen ja isäni kärsimys. Kuinkahan paljon aikaa on? olen ensi viiko työmatkalla ja poissaoloni huolettaa. Muutenkin työssäkäyvänä kouluikäisten lasten äitinä jaksaminen on koetuksella. miten te muut olette selvinneet?
Voimia sinulle. Tulipa mieleeni ajat,kun olimme isämme luona sairaalassa. Siitä olen erittäin kiitollinen,että sai olla isän luona ja lähellä,kun hän oli huonossa kunnossa.Olen onnellinen siitä,että isä sai tuntea läheiset lähellään.Muuta siinä ei tarvita.
Eero Heinäluomankin puoliso on lähtenyt tänään ajasta ikuisuuteen. Vielä joulun alla oli toiveita, mutta Luoja päätti toisin.
Jos vointi on niin huono että ei pysty liikkumaan kuin sairausvuoteella niin lopun ajat ovat käsillä.
Ei voi antaa mitään syöpähoitoja kun potilas ei kestä.
Ylimääräiset tutkimukset eivät johda mihinkään.
Paras on keskittyä tekemään potilaan voinnista mahdollisimman hyvä loppuajaksi.