road to nowhere...

Kuule. Saanen lausua sinulle lohdutuksen sanan. Et ole ainut. Oon ite kans lukiossa, ekaa vuotta, ja tuntuu vaan ettei jaksa. Ja juuri ketään ei oo kelle vois puhua, siinä kylläkin syynä se että oon kai liiankin kriittinen ja haluan täysin lähelleni vain ihmisen joka on samalla aaltopituudella kanssani. Päivät, viikonloput, viikot, kuukaudet menee sitä samaa rataa..plaa plaa...Tekis mieli vaan juosta pois ja huutaa täysiä ettei enää vaan yksinkertasesti jaksa. Mitään unelmia ei tunnu olevan, ei mitään näkymää missä ois esim. viiden vuoden päästä. Jotenkin oon kai aina ajatellu et tulevaisuuteen on niin kauan, mut ei kuitenkaan kauan, tai sitten ehkä sitä ei oo. Mistä sitä tietää. Yks ainoa asia mikä mulla on vaan päässä pyöriny on se, et mä haluan pois. Edes vuodeks, ihan minne vaan. Jonnekin missä kukaan ei tunne, ketään ei tunne. Voi olla mitä haluaa, missä haluaa ja ihan miten päin vaan haluaa.
Hermot menee pienimmistäkin asioista ja perjantaisin on kai pakko taas yrittää ees piristää ihteään. Mitään ei jaksa, motivaatio kaikkeen on täysin nollissa. Ei vaan kiinnosta.
Kaikki on kuitenkin hyvin. Mut ei kuitenkaan.
Et semmosta. Ei oo ruusuilla tanssimista, ei...
Pärjäillään. Samassa jamassa junnaillaan, koitetaan kitkutella eteenpäin...

Oletko koskaan ajatellut että näille asioille olisi kestävä vaihtoehto, pelastus? Jokainen on maailmassa yksin ja kaikki tässä maailmassa tähtää eteenpäin, kiirettä, suorittamista, pätemistä.
Mutta on yksi joka hyväksyy sinut sellaisena kuin olet: Jeesus.
Itse ainakin sain uskosta avun kun elämäni musteni. Luulin aiemmin että menettäisin kauheasti jos "hurahtaisin" uskoon, mutta nyt muutamia kuukausia uskoon tulon jälkeen, olen saanut todeta, että ei elämäni ole muuttunut yhtään huonommaksi. Kaikki mitä olen menettänyt, olen menettänyt "vanhassa" elämässäni. Kannattaa miettiä, ei se niin kauheaa ole. katso http://www.netmission.fi