Herättää kysymyksiä. Onko tämä tytär nyt ihan tosissaan vai onko kyse tiedon puutteesta? Mitäpä jos rakas äitikulta ei halunnut juoda? Eikä syödä? Jos ihminen on saattohoidossa, ei useinkaan enää lähdetä elämää pitkittäviin hoitoihin, kuten joissakin tapauksissa nesteytys. Ymmärtääkö tämä ihminen nyt mistä puhuu? Jos ihminen on päättänyt olla juomatta/syömättä, se on hänen oma tahto. Huhhuh. Ei ymmärretä, eikä haluta ymmärtää. Mitä ikäihminen hyötyy tälläisestä rallista että kuskataan jatkuvasti päivystykseen ja takaisin hoivakotiin? Tälläinen 'hoitolinja' on ala-arvoista. Joissain hoivapaikoissa ei ole mahdollisuutta laittaa mummoa tipan päähän omaisten mieliksi. Mitä hän hyötyisi siitä? Tulisi parempi omatunto äidin kärsimysten pitkittämisestä? Väärä palsta ehkä avautua vihantuntemuksistani mutta menkööt. Itse alalla olevana ottaa päähän kyseinen artikkeli.
Kuoliko äitini janoon(?)
Vierailija124675
10198
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Omaisena en ymmärrä ja tuntuu kauhealta, kun kuoleva pyytä vettä eikä saa antaa. Vuosia olen asiaa surrut.
Jano on perustarve ja janoon kuolemisen täytyy olla tuskallista.
Viimeiset sanat: Anna juoh...
Hyvästi rakas, kaikkeni olisin antanut, jos se vallassani olisi ollut.
Kyse ei varmastikkaan ole ollut siitä etteikö vettä saa antaa, ehkä ihminen ei 87-vuotiaana ikärouvana ole pystynyt nielemään. Huomaan ettet ymmärrä. Googleta dysfagia. Ehkä sinäkin alat ymmärtämään jotain. Juominen olin elintärkeää, mikäli olet lukenut artikkelin, puhuttiin siinä ihmisen olevan saattohoidossa. Tuskallisin kuolema lienee syöpä. Hyvää vuoden alkua sinnekkin.
Äitini sairastaa alzhaimerin tautia ja tauti on edennyt jo pitkälle.
Pakostakin olemme joutuneet miettimään miten viimeiset hetket menevät.
Isä puhui eräästä aiemmasta tapauksesta jossa mies oli vetänyt vaimonsa letkut irti ja vaimo oli menehtynyt sitten siihen.
Eli isä puhui siihen tyyliin että ei haluaisi äitimme kärsivän letkuissa mahdollisesti pitkiäkin aikoja vaan päästäisimme hänet arvokkaasti menemään.
Olemme lykänneet hoitotahdon tekemistä, tietenkin äidin mielipidettä ei saada mukaan mutta voimme kuitenkin me muut omaiset antaa suostumuksen siihen ettei pitkitetä kärsimyksiä.
Potilaalta olisi pitänyt kysyä kun hän vielä pystyi toimimaan älyllisesti.
Juu olisi pitänyt kysyä.
Mutta tiedätkö minkälainen sairaus on alzhaimer?
Missä vaiheessa tuo kysymys olisi pitänyt esittää?
Sairaus on salakavala, potilas kieltää sairauden ja ahdistuu jos siitä puhutaan liikaa.
Aika raakalta tuntuisi lyödä nokan eteen hoitotestamentti kun on saanut diaknosin.
Jos totta puhutaan niin hoitotestamentti tulisi tehdä jokaisen nyt heti, ei sitten kun sairastuu.
Mutta kun tilanne on tämä, äidilläni ei ole hoitotestamenttia joten me omaiset joudumme tekemään päätöksen.
Joudumme miettimään ja muistelemaan mitä äitimme on joskus vuosia sitten puhunut, kannattiko hän letkujen varassa elämän pidentämistä vai ei.
Jotenkin tuntuu että karski maatalon emäntä on sitä mieltä että kun elämällä ei ole enään merkitystä ei sitä pidä enään väkisin pitkittää.
Omassa suvussani kulkee paljon muistisairauksia. Isäni äidin saatua Alzheimerin diagnoosin kauhistuin. Toisaalta kun syvällisemmin ajattelee, eihän ihminen muista. Tuskin hän muistaa mitään. Hän ei tule enää oppimaan uutta, eikä muistamaan. Hän elää hetkessä. Juurikin siksi voisi ajatella että arvokkaalla kuolemalla ei ole merkitystä, mutta sillä on. Sairauden edetessä on vaikeaa sanoa mitä toinen ymmärtää ja mitä ei. Sydämeni pohjasta toivon isäni olevan sellainen ihminen joka osaa päästää ajoissa irti. En halua että rakas isovanhempani kuolee sairaalassa ypöyksin tippaletkussa kiinni. Se olisi kauhuskenaarioita pahin. Kuolemaa 'odoteltaessa' on tärkeämpää että on joku joka on läsnä, ei se että elääkö sitä 100-vuotiaaksi vaiko 75-vuotiaaksi.
Eihän isäsi saa sitä letkua suomessa irrottaa
eutanasia ei kai ole vielä sallittu ikävä kyllä.
Juu ei saa irroittaa.
Mutta tarviiko sitä edes laittaa kiinni?
Sitä tuolla hoitotahdolla tarkoitetaan, annetaan korkeampien voimien päättää milloin lähtö tulee.
Ei tehoelvytystä eikä letkuruokintaa jolloin elämä päättyy arvokkaasti.
Alzhaimerin tautia sanotaankin sellaiseksi että ihminen kuolee sisältäpäin.
Jos on sisältä jo kuollut niin miksi kuorta enään pidetään hengissä.
Kyllä yksin synnytään ja yskin lähdetään. Ei siitä ole taida olla apua jos kuoleman virran ylittämään lähtiessä joku pitää kädestä tai sitten ei. Molemmat vanhempani menehtyivät infarktiin. Isä oli kalareisullaan ja löydettiin moponsa viereltä, äiti nukkui yövuoteeltaan. Tärkeintä olisi saada lähteä käsi Vapahtajan Jeesuksen kädessä.
Juuri näin. Olen itse ajatellut asian niin, että kun ihminen sulkee suunsa ja painaa huulet tiukasti yhteen se on selkeä viesti. On aika mennä. Olen tehnyt oman hoitotahtoni jo alle 20-vuotiaana. En halua että elämääni tullaan pitkittämään mikäli ennuste on huono. Tuntuu itsekkäältä ajatukselta sekin että omaiset haluavat ihmisen letkuruokintaan jos se ei halua suuhunsakkaan mitään. Elämää voi 'keinotekoisesti' pitkittää ja lisätä vuosia ihmisen elinkaareen mutta ketä se auttaa. Oman kuolemani olen päättänyt jättää Herran haltuun. Kun lähdön aika on se väistämättäkin tulee. En halua maata osastolla pahimmassa tapauksessa vielä ympäristöstäni tietoisena makuuhaavoja keräten. Kuulet hoitajien puheen, et voi liikkua etkä viestiä mitään. Ymmärrät asioita. Ihminen on sosiaalinen olento ja kaipaa muita ihmisiä ja vuorovaikutusta enemmän tai vähemmän. Olen töissä vanhainkodissa jossa pyrimme olemaan vuorokauden ympäri läsnä kuolevan vierellä oli tilanne mikä tahansa. Kaikilla ei ole omaisia lähdön hetkellä. Mielestäni olemme tässä onnistuneet hyvin. Saattohoitoa ruoditaan jatkuvasti ja Suomessa voisi asia saattohoidon kannalta olla myös paremmin. Mutta niin voisi olla moni muukin asia paremmin/toisin.