Eilen tuli ykköseltä joku dokumentti, jossa käsiteltiin miesten ja naisten rooleja nykypäivänä lasten kasvatuksen näkökulmasta. En nähnyt kuin pienen pätkän tuosta dokumentista, mutta siinä esiintyi mies, joka oli läpikäynyt pitkän ja vaivalloisen huoltajuuskiistan. Loppujen lopuksi mies oli saanut lastensa päähuoltajuuden.
Moni olisi tämän miehen asemassa vain yksipuolisesti valittanut sosiaaliviranomaisten puolueellisuutta ja äidin suosimista huoltajuuspäätöksissä, mutta tämä mies suhtautui varsin realistisesti tilanteeseen; toki hän oli jossain määrin katkera sosiaaliviranomaisten ennakkoasenteista ym., mutta myönsi itsekin, että nämä ennakkoasenteet ovat aivan ymmärrettäviä, koska miehet eivät ole juurikaan ottaneet vastuuta lasten kasvatuksesta eivätkä hoitaneet omaa osaansa lastenhoitotehtävistä.
Ohjelmassakin tiedostettiin se ongelma, että asian parantamiseksi tarvittaisiin niin asenteiden muutosta kuin tutkimusta ja tietoista opastustakin uusien sukupuoliroolien mahdollisuuksista/vaikutuksista.
Olisikin mielenkiintoista kuulla, olisiko kenelläkään mitään hyviä ideoita/parannusehdotuksia siihen, kuinka isien vanhemmuuden edellytyksiä voitaisiin parantaa ja kehittää aikaisemmasta.
Moni olisi tämän miehen asemassa vain yksipuolisesti valittanut sosiaaliviranomaisten puolueellisuutta ja äidin suosimista huoltajuuspäätöksissä, mutta tämä mies suhtautui varsin realistisesti tilanteeseen; toki hän oli jossain määrin katkera sosiaaliviranomaisten ennakkoasenteista ym., mutta myönsi itsekin, että nämä ennakkoasenteet ovat aivan ymmärrettäviä, koska miehet eivät ole juurikaan ottaneet vastuuta lasten kasvatuksesta eivätkä hoitaneet omaa osaansa lastenhoitotehtävistä.
Ohjelmassakin tiedostettiin se ongelma, että asian parantamiseksi tarvittaisiin niin asenteiden muutosta kuin tutkimusta ja tietoista opastustakin uusien sukupuoliroolien mahdollisuuksista/vaikutuksista.
Olisikin mielenkiintoista kuulla, olisiko kenelläkään mitään hyviä ideoita/parannusehdotuksia siihen, kuinka isien vanhemmuuden edellytyksiä voitaisiin parantaa ja kehittää aikaisemmasta.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Olen ollut isä jo 43 vuotta, ja olen isä edelleen. Isän tehtävät muuttuvat vuosien mittaan, ja suhde poikaan kehittyy kahden miehen väliseksi ymmärrykseksi ja kunnioitukseksi. Tämä ei tietääkseni ole mitenkään harvinaista. Naiset sen sijaan ajattelevat lapsiaan sylivauvoina ja hoivaa kaipaavina aivan liian pitkään, ja suhde ei pääse kehittymään. Lisäksi naiset arvostelevat miehiä kasvattajina aivan turhaan, sillä eivät naiset sen parempia ole. - Milloinka naiset avaavat silmänsä ja myöntävät miehille tasa-arvon?
"Lisäksi naiset arvostelevat miehiä kasvattajina aivan turhaan, sillä eivät naiset sen parempia ole."
Tuo saattaa monissa tapauksissa todellakin haitata tasa-arvoista vanhemmuutta. Etenkin jos tilanne on se, että äiti jää kotiin vauvan synnyttyä. Tällöin äiti helposti ottaa pääroolin lasten kasvatuksesta, koska hänestä tuntuu, että hän kuitenkin viime kädessä on vastuussa huoltamisesta. Tällöin äiti saattaa helposti olla kokoajan neuvomassa isää että, "ei noin vaan näin" ja "laita ensin sitä ja sitten vasta tätä", vaikka isän tyyli hoitaa asioita olisi aivan yhtä toimiva.
Kyllä oma suhteeni äitiini on kehittynyt siten, että olemme ensisijaisesti ystäviä.
Käymme jopa yhdessä toisinaan olusilla.
Niin, ja minä voin puolestani kertoa, että vaikka menestyn ihan kiitettävästi, äitini suhtautuu ja minuun edelleen kuin äiti poikaansa. En viitsi kertoa hänelle pienistäkään elämäni haasteista, jotta hän ei alkaisi niitä murehtimaan tai ratkomaan puolestani. Kun vietämme pöndellä viikonlopun heidän luonaan, tuntuu kuin aika olisi hypännyt takaisn 70-luvulle. Vanhemmuudesta on vaikea päästä irti ja toisaalta pitääkö siitä päästä irti?
Omalta osalta lasten ja vanhempien suhteeseen vaikuttaa myös heidän välinen ikäeronsa. Luulen, että mitä pienempi se on, sitä "kavereimpia" he voivat olla.
Kyllä minä olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että ainakin joillakin äideillä on taipumus suhtautua äidin vaistolla jopa aikuisiin lapsiinsa. Mutta ei kai siinä mitään pahaa ole, ainakaan periaatteessa, vai onko? Ihmisellä on lukuisia ystäviä, mutta vain yksi äiti ja yksi isä.
Myös isä on aina isä, ainahan vanhemmat ovat huolissaan jälkikasvustaan.
Ikäeroni äitiini on muuten 30 vuotta ja muutama päivä päälle, kyllä me olemme myös hyviä kavereita, (äitini on 65 v), ja omassa tapuksessani isäni suhtautuu minuun vieläkin siten, että olisin enemmän lapsi kuin aikuinen.
Tapauskohtaisesti taitaa mennä.
Isäni ei vieläkään näe minua itsenäisenä aikuisena naisena vaan tulen aina olemaan isin pikkutyttö:) Kun lapsuudenkotiin menin uuden miesystäväni kanssa olin huomaavinani isässä tietynlaista mustasukkaisuutta. Hän ei halua, että hänen oma pikkutyttönsä onkin jo aikuinen ja on aikuisen naisen tarpeilla varustettu. Tuskallista tenttaamista ja epäluuloa oli se vierailu, vaikea isän on omaksua etten ole enää lapsi ja että rakastan miestäni yli kaiken.
Oma alempana oleva aloitukseni on samasta ohjelmasta. Itsekin näin vain osan ohjelmaa, mutta se tuntui todella hyvältä. Miehet eivät syytelleet, puolustelleet, vaan olivat ymmärtäväisiä sitä kohtaan, että jos isä jää perheessä taustalle kasvatustehtävässä ja lastenhoidossa yleensä, niin sillä on vaikutuksensa eron syntyessä.
Hyvä kysymys, miten parantaa isän vanhemmuuden edellytyksiä. Ohjelmassa tuli esiin juuri se seikka, että jos isä viettää aikaa lasten kanssa, niin se lähentää isää lapsiin ja siitä syntyy vanhemmuutta. Miten miehet saadaan kiinnostumaan lapsista, kuulemaan heitä paremmin, on moniulotteinen kysymys. Asenteet muuttuvat tiedottamisella ja kouluttamisella. Isät mukaan jo neuvolaan. Peruskouluopetukseen aihe mukaan ja kasvatukseen jo leikkikouluikäisestä. Jonain päivänä se pikkupoika voi olla autokuskina olemisen lisäksi myös isä.
On totta, että asenteet muuttuvat tiedottamisella ja kouluttamisella ja nuoremman sukupolven miehet ottavatkin osaa aivan toisella tavalla lasten kasvatukseen kuin heidän isänsä ja isoisänsä. Mutta parantamisen varaa on kyllä vielä roimasti. Muihin pohjoismaihin verrattuna suomalaiset isät käyttävät huomattavasti vähemmän oikeuttaan isyysvapaaseen, mikä on sinänsä yllättävää, kun Suomea kuitenkin niin mieluusti markkinoidaan tasa-arvon kultamaana.
Oppimista vanhemmuuteen tarvitsevat niin miehet kuin naisetkin. Vanhempana olemisen lahja ei ole mitenkään itsestäänselvyys kaikille naisille, ja surkeita äitejä on maassamme pilvin pimein, jos on surkeita isiäkin. Muistaakseni Suomessa on 13000 lasta otettu pois vanhemmiltaan yhteiskunnan huostaan. Naisilla tuskin on edellytyksiä sanoa, millainen isän pitäisi olla. Mitenkä on sen tasa-arvon laita? Etteivät jotkut naiset vähättelevillä asenteillaan sulkisi miestä pois lasten kasvatuksesta.
Lapset kasvavat ja tarvitsevat vanhempiaan myös aloittaessaan koulun, tullessaan murrosikään ja vielä aikuisuuden kynnykselläkin. Ei se isyysvapaa ole patenttiratkaisu, sillä eri ikäisinä lapset tarvitsevat vanhempiaan eri tavoin. Toisinaan tarvitaan isää, toisinaan äitiä. Nuorelle aikuisellekin voivat vanhemmat välittää elämänkokemustaan, jos malttavat mielensä ja myötävät itselleen, että lapsi on jo itsenäinen ja riippumaton, eikä enää hoivan ja huolenpidon tarpeessa. Vanhemmuus on elinikäinen projekti.
Olet oikeassa siinä, että vanhemmuus kestää vähintään tuon 18 vuotta, mutta erityisesti tämä vanhemmuuden tarve korostuu varhaislapsuudessa. Sosiaali- ja terveysministeriön komiteamietinnössä on mielestäni varsin hyvin otettu esiin seikkoja, jotka tukevat isyyden toteutumista nimenomaan varhaislapsuuden aikana:
"Isän pidemmän yhtäjaksoisen lapsen syntymän jälkeisen kotonaolon ja myöhemmin fyysisen ja psyykkisen läsnäolon merkitystä lapsen ja perheen maailmaan voidaan perheen kannalta tarkastella kolmesta näkökulmasta:
-isän mahdollisuutena kehittää kiinteä suhde lapseen, sitoutua vastuunottoon ja harjaannuttaa omia isäntaitojaan ja sen myötä itseluottamustaan isänä; nämä ovat myös olennaisia perusedellytyksiä, jotta isä voisi toimia hyvänä kasvattajana
- lapsen mahdollisuutena / oikeutena saada isästä todellinen ja läsnäoleva, tasavertainen vanhempi
- tasa-arvokysymyksenä: taitojen harjaantuminen mahdollistaa myöhemmin tasa-arvoisemman vastuunjaon perheen ja lastenhoidon käytännön tehtävissä ja toisaalta antaa äidille tarvittaessa mahdollisuuden panostaa tasavertaisemmin omaan työuraansa."
Sosiaalitoimen prosessit ovat valitettavasti joitain poikkeuksia lukuun ottamatta täysin miesmyrkyllisiä.
Samaan aikaan yhteiskunnassamme on suuri puute isänhoivasta ja -hellyydestä josta mm. professori Jouko Huttunen on puhunut.
Epäkohta on myös se, että sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa, että erityisesti sosiaalitoimen työskentelytavoissa hyvä vanhemmuus määritellään useimmiten vain naisen tavaksi hoitaa lasta ja kasvatuskeskustelu naisen puheeksi naiselle.
Voidaan jopa väittää, että yhteiskunnassa on vallalla jonkinlainen mies- ja isävihamielinen tai Väestöliiton lapsi- ja perhe-asiantuntijaa Raisa Cacciatorea lainaten ”miesmyrkyllinen” ilmapiiri joka johtaa miehen ja isyyden arvon kieltämiseen ja estää rakentavaa keskustelua vanhemmuudesta, isyydestä ja äitiydestä.
Myös Isätoimikunnan mietintö kiinnitti huomiota tähän asiaan toteamalla muun muassa, että:
”Naiset ovat olleet aloitteellisia perhekeskusteluissa ja ilmeisesti tästä syystä on pohdittu ensi sijassa miehen ongelmallisuutta vanhempana ja aviopuolisona sekä naisten tunnistamia miehen ja isyyden ongelmia. Miehet ovatkin saaneet vastaanottaa lähinnä luopumis- tai muutosvaatimuksia.
Naistutkimus on toisaalta nostanut esille sen tärkeän huomion, että perhe saattaa merkitä miehille ja naisille eri asioita (vrt. Forsberg 1994).
On myös esitetty, ettei isyyden "rapautuminen" perheessä niinkään johtuisi siitä, että miehet olisivat nykyisin erityisen saamattomia tai välinpitämättömiä, vaan siksi, että isyyttä vastaan on myös pontevasti hyökätty. Isyyttä on pidetty vanhoillisuuden ja patriarkaalisuuden linnakkeena, jonka repiminen on ensimmäinen askel tiellä kohti todellista tasa-arvoa. (Sinkkonen 1998)…
,,, Avioerojen ja yksinhuoltajaperheiden osuuden lisääntyminen kertoo mm. isyyden haavoittuvuudesta ja jonkinlaisesta marginalisoitumisesta, jonka seurauksena monet naiset ovat ruvenneet ajattelemaan, ettei isää lasten arkipäivässä tarvitakaan. Hyvinvointivaltio on toisaalta tehnyt naiselle taloudellisesti ja osin sosiaalisestikin mahdolliseksi selvitä lasten kanssa ilman miestä ja isää. Ilmiötä ei voida sivuuttaa viittaamalla vastaavaan kehitykseen muissa länsimaissa, sillä yksinhuoltajaperheiden määrä on Suomessa eurooppalaisittain huippuluokkaa.”
Tapoja hoitaa hellästi ja huolehtivasti lasta voi kuitenkin olla erilaisia, sekä miehelle tyypillisempiä että naiselle tyypillisempiä ilman että toista tulee nostaa paremmaksi. Lapselle ja myös isälle tulee antaa samanlainen mahdollisuus kasvaa lapsensa kanssa huolehtivaksi ja hoivaavaksi vanhemmaksi, mutta miehelle tyypillisellä tavalla.
Myös Jari Sinkkonen toteaa, että miehisyyteen kuuluu generatiivisia, uutta luovia ja hoivaavia eikä miehen tarvitse pukea hametta päälleen, vaikka nämä puolet olisivat etualallakin. Maskuliininen hellyys ja hoiva on siis osa mieheyttä eikä feminiinininen piirre, kuten usen väitetään.
Samoin hän toteaa kuten monet muutkin, että vaikka sovinistinen kukkoileminen on saanutkin hävitä niin kun miehekkyyteen yhdistetään vain negatiivisia määreitä, on tuhottu jotain arvokasta, jokin luonnollinen rakenne ja perusta.
Voidaan jopa puhua jopa edellä kuvatusti miesmyrkyllisestä tai mieskielteisestä yhteiskunnasta jossa lapsen oikeuden kieltäminen isän vanhemmuuteen on luonnollinen seuraus sen arvoista ja asenteista.
Kuitenkin kukin toteuttaa omaa vanhemmuuttaan yksilöllisesti ja isien ja äitien vanhemmuus on myös keskimäärin erilaista. Isä ja äiti voivat erilaisuudessaan toimia tasavertaisesti lapsesta huolehtiessaan ja toteuttaa jaettua vanhemmuutta. Isyydellä täytyy olla elintilaa äitiyden rinnalla hyvänä vanhemmuutena.