H-OCD ja ihastumisen pelko

Lueskelin vanhoja ketjuja useamman sivun taaksepäin, ja olisin halunnut kommentoida tähän ketjuun - H-OCD (Homosexual Obsessive Compulsive Disorder) - joka on jo suljettu:
http://keskustelu.suomi24.fi/t/8795565

Halusin kertoa oman kokemukseni. Olen kolmekymppinen nainen, ja kärsin muutamia vuosia sitten tästä pelosta. Puolisoni kanssa käydyn keskustelun aikana tuli puheeksi lesbo/homo-asiat ja aloin silloin voimakkaasti pelkäämään että entä jos olenkin lesbo, ja joudun jättämään mieheni sen takia. Olin joskus kiihottunut jostakin ohjelmasta jossa oli naispari, ja tämä jäi pyörimään syyttävänä mieleeni.

En ollut koskaan aikaisemmin kyseenalaistanut suuntautumistani, en ollut koskaan ihastunut tyttöön/naiseen. Tämä keskustelu kuitenkin laukaisi päässäni jatkuvan enpäs-ootpas -köydenvedon, joka vei minut melko pohjalle. Pelkäsin sekä hulluksi että hylätyksi tulemista. Kävin jatkuvia todistusaineiston puimisia omassa mielessäni, olinko 'kostunut' nähdessäni alastoman naisen uimahallissa (en lopulta voinut käydä esim. yleisessä saunassa tai kylpylöissä lainkaan), pelkäsin että alan suutelemaan ystävääni kun kävimme kävelylenkillä, pelkäsin, että joudun jättämään mieheni ja muuttamaan yhteen jonkun naisen kanssa vaikka en sitä oikeasti halunnut.

Mukaan tulivat myös pelot siitä, että ihastun myös miehiin kontrolloimattomasti. Esimerkiksi hammaslääkäriin tai työtoveriin. Ainut mikä auttoi näistä kamalista tiloista eteenpäin oli 'tunnustaminen' omalle puolisolle. Tähän vielä päälle omien vanhempieni erittäin suuri homofobia ja homojen kauhistelu ja inhoaminen. Ja tottahan siinä oma puolisokin meni sekaisin kun puhuin koko ajan 'naisasioista', ei kai hänkään oikein tiennyt mitä uskoa.

Pääsin lopulta terapiaan, joka auttoi tosi paljon. Paljon tuli sen kautta, että opettelin olemaan takertumatta ajatuksiin - sen sijaan että olisin uskonut että ajatus kertoo siitä mitä minä olen, ymmärsin, että ajatus on vain ajatus, niitä tulee ja menee. Lisäksi sisäistin sen että olen sairastunut pakko-oireiseen häiriöön ja yleistyneeseen ahdistuneisuuteen, joten pääni työntää niitä ajatuksia minulle halusinpa tai en.

Tilanteeni oli pitkään tosi hyvä, kunnes nyt kesän jälkeen kuormituin töissä sen verran pahasti (ja meillä oli ollut muutamia muutoksia yksityiselämässä), että pakkoajatukset puhkesivat usean vuoden jälkeen taas kukkaan - aloin pelätä että olen ihastunut miespuoliseen työtoveriini. Koska pakkoajatukset olivat olleet poissa jo useamman vuoden, tuntui tämä todella ahdistavalta enkä ollenkaan tajunnut mitä tämä on. Meillä meni parisuhteessa hyvin ja rakastan miestäni syvästi. Siksi nämä ajatukset hämmensivät ja ahdistivat minua, enkä halunnut niitä päähäni. Mitä enemmän taistelin niitä vastaan, sitä voimakkaammiksi ne kävivät, lopulta sisäinen ristiriita kävi niin kovaksi, että oli pakko tunnustaa miehelle, ja helvettihän siitä pääsi valloilleen. Pääsin onneksi parin päivän sisällä psykiatrille, joka palautti realiteetteihin, mutta tilannetta ollaan korjailtu sieltä saakka ja vieläkin.

Tällä hetkellä kärsin vieläkin siitä kuinka tuo syksy vaikutti parisuhteeseemme, ja huomaan, että 'tunnustamispakko' puskee taas päälle. Pääni on alkanut suoltaa kaikkea mitä olen ajatellut aikaisemmin ja on olo että ne on pakko tunnustaa puolisolle etten olisi 'epärehellinen'. Ja pahinta on, että pikkuasiatkin alkavat helposti kuulostaa isoilta kun ne tunnustaa pakonomaisesti. Taustalla kamala pelko siitä, että mies tulee siihen lopputulokseen että olen ihan paska ja tulen hylätyksi. Koska kuka haluaisi rakastaa näin moraalisesti paskaa ihmistä jolle tulee mieleen kaikkia näitä ajatuksia? Sellaista, joka menee tällaisiin tiloihin?

Todellisuudessa haluan rakastaa vain omaa miestäni, ja perheemme on minulle kaikki kaikessa. Siksi onkin niin epäreilua, että nämä 'hyökkäykset' kohdistuvat juuri minulle tärkeimpään asiaan. Välillä mietin, että voisin mielelläni ottaa ties mitkä muut pakko-oireet, mutta tiedän, että näissä asioissa ruoho ei todellakaan ole vihreämpää (sitä paitsi, minulla on ollut pakkoajatuksia että olen pedofiili, tarkastamista (ne perinteiset), ajatuksia vieraiden ihmisten vahingoittamisesta sekä melko sekopäisiä seksuaalisia ajatuksia - ei myöskään kivaa). Haluaisin vaan saada poikki sen jatkuvan pohtimisen ja juupas-eipäs -ketjun ja päästä taas normaaliin tilaan.

Voimia meille kaikille ja olisi kiva kuulla teidän kokemuksianne vastaavista!