- TURHEMPIA SANOJA?
- - -
Keskustellaanko näistä? (Kaikille)
- - -
1.
Sitten naemalainen Soofar lausui ja sanoi:
"Jäisikö suulas puhe vastausta vaille,
ja saisiko suupaltti olla oikeassa?
Saattaisivatko jaarituksesi miehet vaikenemaan,
niin että saisit pilkata, kenenkään sinua häpeään häätämättä?
Mutta jospa Jumala puhuisi ja avaisi huulensa sinua vastaan
ja ilmaisisi sinulle viisauden salaisuudet,
että hänellä on ymmärrystä monin verroin!
Silloin huomaisit, että Jumala on painanut unhoon
montakin pahaa tekoasi.
Sinäkö käsittäisit Jumalan tutkimattomuuden
tahi pääsisit Kaikkivaltiaan täydellisyydestä perille?
Se on korkea kuin taivas - mitä voit tehdä,
syvempi kuin tuonela - mitä voit ymmärtää?
Se on pitempi kuin maa ja laveampi kuin meri.
Jos sinäkin valmistat sydämesi
ja ojennat kätesi hänen puoleensa -
mutta jos kädessäsi on vääryys, heitä se kauas
äläkä anna petoksen asua majoissasi -
silloin saat kohottaa kasvosi ilman häpeän tahraa,
olet kuin vaskesta valettu etkä mitään pelkää.
Silloin unhotat onnettomuutesi, muistelet sitä kuin
vettä, joka on virrannut pois.
Elämäsi selkenee kirkkaammaksi keskipäivää,
pimeänkin aika on niinkuin aamunkoitto.
Silloin olet turvassa, sillä sinulla on toivo;
tähystelet - käyt turvallisesti levolle,
asetut makaamaan, kenenkään peljättämättä,
ja monet etsivät sinun suosiotasi.
Mutta jumalattomain silmät raukeavat;
turvapaikka on heiltä mennyt,
ja heidän toivonsa on huokaus."
2.
Job vastasi ja sanoi:
"Kuinka kauan te vaivaatte minun sieluani
ja runtelette minua sanoillanne?
Jo kymmenenkin kertaa olette minua häväisseet, häpeämättä te minua rääkkäätte.
Tietäkää siis, että Jumala on tehnyt minulle vääryyttä
ja on kietonut minut verkkoonsa.
Hän on aidannut tieni, niin etten pääse ylitse,
ja on levittänyt pimeyden poluilleni.
Hän on riisunut minulta kunniani ja ottanut kruunun päästäni.
Hän repi minut maahan joka puolelta, niin että olen mennyttä,
ja hän tempasi irti toivoni niinkuin puun.
Miksi vainoatte minua niinkuin Jumala, ettekä saa
kylläänne minun lihastani?
Oi, jospa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin,
jospa ne piirrettäisiin kirjaan, rautataltalla ja lyijyllä
hakattaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi!
Mutta minä tiedän lunastajani elävän,
ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.
Ja sittenkuin tämä nahka on yltäni raastettu
ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan."
- - -
3.
Katso, Herran silmä valvoo niitä, jotka häntä pelkäävät
ja panevat toivonsa hänen laupeuteensa,
pelastaaksensa heidän sielunsa kuolemasta,
elättääksensä heitä nälän aikana.
Ps.33:18,19.
4.
Snl.23:17,18.
Snl.24:13,14.
Snl.24:19,20.
5.
Ja sinä - käänny Jumalasi tykö, noudata laupeutta
ja oikeutta ja pane alati toivosi Jumalaasi.
Hoos.12:7.
- - -
6.
> ilman toivoa ilman mitään
ei ainakaan pety
ja kun riisutaan tyhjäksi
ihmisten ikeistä <
(pikku-martta)
Voivatko "ihmisten ikeet"
olla itse asetettuja?
7.
Ei sinua revi mikään muu kuin hylkäämisen henki,
ja hyvä onkin, että repii -
että lopulta, kun et enää jaksa -
on pakko nöyrtyä ristin juurelle
ja tulla vapautetuksi.
8.
Toivoton?
Olet onnellisessa asemassa!
Olen rukoillut itselleni samaa.
Että jos toivoni joskus asettuu Jumalan sijasta johonkin muuhun,
ihmiseen tai asiaan, toivoni murskattaisiin - -
- - -
9.
Jes.58:9.
- - -
10.
"elättääksensä heitä nälän aikana".
Jumalan armo ei merkitse, ettemme koskaan joutuisi kärsimään "nälkää". Niin ollen toivomme ei myöskään voi olla ensisijaisesti asioihin ja olosuhteisiin kohdistuvaa toivoa: toivomme välttyvämme kivulta ja ahdingolta.
Kun toivomme on todellisesti Herrassa, se merkitsee, että vaikka joutuisimmekin erämaihin, tämä toivomme, Kristus, on erämaamme keidas.
Jos olemme ravinneet itseämme jollakin muulla, ripustaneet sielunelämämme johonkin muuhun, josta elämämme saa sisällön ja mielekkyyden (Hoos.2:5!), silloin tervetuloa nälkä - jotta ravinnon puutteessa vääntelehtivä sielumme olisi vihdoin pakotettu kääntymään Herran salatuille ruokapöydille, siihen, mikä on hengellistä.
Ihmeellinen tosiasia näet on, että usein juuri elämämme erämaissa, taivaallisilla riisuntapaikoilla, parhaiten löydämme "sen, joka todellisesti ravitsee".
11.
Joskus elämän erämaat ja ahdistukset voivat olla seurausta omista vääristä valinnoista - tai tottelemattomuudesta sinänsä oikeiden valintojen keskellä!
Valitusvirret kertoo tällaisesta tilanteesta, jossa kansa syntiensä tähden on "joutunut saamaan sitä, mitä on itse tilannut".
Näidenkin tilanteiden keskellä voi ja saa luottaa armoon:
"Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut:
se on joka aamu uusi,
ja suuri on hänen uskollisuutensa.
Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni;
sentähden minä panen toivoni Häneen."
3:22-24.
Jumalan armo ja anteeksiantamus ei tarkoita sitä, että kaikki, minkä olemme tottelemattomuudella rikkoneet, tulisi heti ehjäksi. Ei. Parannus on kääntymistä Jumalan puoleen Jumalan itsensä tähden, sydämen antautumista Hänen alttarillaan, joka on ainoa tosi Rakkauden paikka. Se on uskonaskel Jumalan hyvyyteen - ilman omia ehtoja.
Tällöin sydämemme saa voiman ja toivon elää, silloinkin, kun jotkin asiat (kenties) ovat pysyvästi rikki.
Immanuel. Jumala meidän kanssamme tässä ja nyt, on se toivo, jossa voimme - sisäisessä luottamuksessa ja varmuudessa - sanoa, silloinkin, kun omat toiveemme ovat romahtaneet:
"Hyvä on Herra häntä odottaville,
sille sielulle, joka HÄNTÄ etsii."
Kiitos, ihana Jeesus!
Tämä herättää kysymyksen.
Kuinka usein kadumme syntejämme vain niiden ikävien seurausten tähden, joita tottelemattomuus on tuonut tullessaan? Itse asiassa emme siis ole pahoillamme sen tähden, koska olemme tehneet väärin, vaan koska elämässämme on tuhoutunut jotain jota pidimme tärkeänä ja arvokkaana!
Jumala tahtoo viedä meitä katumaan pahoja tekojamme vääryyden tähden, siksi että olemme loukanneet Häntä vastaan.
Onko parannuksentekoni vain kaupankäyntiä? Teen parannusta ja "kadun" syntejäni, jotta Jumala korjaisi sisimpääni ja ihmissuhteisiini syntyneet vauriot, mutta en kuitenkaan todella murru Jumalan alttarille, siihen, missä synti nähdään synniksi ja sitä kadutaan itsensä tähden?
Jos emme koskaan suostu kohtaamaan itseämme ristin valossa, murtuen Hänen rakkaudessaan, olemme alati tuomitut tappioon, koska meiltä puuttuu todellinen totuudentunto.
Kuinka Jumala tahtookaan puhdistaa itselleen kansan, joka katuu myös niitä syntejä, jotka tuntuvat mukavilta - ja joista ei välttättä, ainakaan inhimillisessä mielessä, tunnu olevan mitään ikäviä seurauksia!
Ikävin seuraus, minkä synti koskaan voi tuoda, on sisäisen elämän vieraantuminen ehdottomasta antautuneisuudesta, siitä suloisesta ja vapaasta elämäntilasta, jossa "luemme kaiken roskaksi ja tappioksi Hänen tuntemisensa rinnalla".
Vaikka saisimme iloisen elämän ilman kipua, kaikkien toiveidemme ja halujemme tyydyttymisen, kuinka mieletöntä se kaikki olisikaan, jos tämä yksi, tärkein puuttuisi!
Niin, se olisi tyhjääkin tyhjempää.
Mitä seuraa kun Herra tulee elämämme kaikeksi?
Kaikki se, minkä olemme valmiit lukemaan roskaksi Hänen tuntemisensa rinnalla, saa oikean arvonsa Hänessä.
Herra sanoo että meidän täytyy olla valmiit vihaamaan jopa niitä, jotka ovat meille läheisimpiä ja rakkaimpia! Kuinka tämä toteutuu?
Raamattu antaa vastauksen: on vihattava omaa elämäänsä.
"Rakkaus ei etsi omaansa". Kuinka siunattu salaisuus tämä onkaan. Jeesushan sanoo, että meidän tulee rakastaa ja siunata, jopa vihollistamme! Mutta nyt juuri se onkin rakkautta, että olemme totuuden tähden valmiit luopumaan niistä, joita rakastamme.
Mihin heidän luovutamme? Herran alttarille!
Missä heidät löydämme? Herran alttarilla!
Näin jokainen asia kääntyy oikeaksi itsekseen.
Ne kalliit ja tärkeät asiat, jotka luovutimme Herralle totuuden tähden, jotta mikään ei tulisi "minun ja Hänen" välille, annetaan vapaisiin sydämiimme taivaasta, rakkautemme kohteiksi.
Ja mikä vielä enemmän! Olemme nyt ehdoitta luovuttaneet heidät Herran rakkauden kohteiksi.
Eikö siinä jo ole täyttymystä?
Joku kyllä voi sanoa: "Miksi vihaat minua niin paljon, että lähdet luotani?" Mutta se, joka rakastaa, tietää sydämessään: "Niin, minun on oltava valmis vihaamaan omaa itseäni, elämääni, kaikkea sellaista minussa, joka tulee minun ja Herrani välille."
Näin siis parhaiten rakastamme ja siunaamme.
Onko tämä ankaraa?
"Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua.
Hyvä on miehelle, että hän kantaa iestä nuoruudessaan.
Istukoon hän yksin ja hiljaa, kun Herra on sen
hänen päällensä pannut.
Laskekoon suunsa tomuun - ehkä vielä on toivoa."
3:26-29.
Niin, ehkä vielä on toivoa, että rikkomamme asiat eheytyisivät. Jumalalle kaikki on mahdollista - jos vain antaudumme Hänen teilleen.
Ja vaikka asiat eivät eheytyisikään, vaikka armo ei korjaisikaan sitä mikä on rikki, eikä toisi menettämäämme takaisin, silti Jumala on kanssamme.
Olemme saaneet anteeksi - siksi emme jää kiinni syyllisyyteen ja itsesyytöksiin.
Emme voi kieltää kipuamme, mutta kipumme keskellä meillä on Suuri Lohduttaja. Hän voi kyllä hoitaa sieluamme eheäksi.
Mutta jos katumuksemme on vain kaupankäyntiä, jos emme vieläkään ole nöyrtyneet totuudentuntoon - kuinka monta tappiota minun täytyy kokea Herra, että viimein olen valmis "laskemaan suuni tomuun"?
Niin, jos vieläkin syytämme - itseämme tai toista - kuinka pääsisimme eheytymään vammoistamme? Kuinka löytäisimme sen uuden elämän, ylösnousemuksen todellisuuden meissä, josta kumpuaa voimaa vaeltaa rikkomatta ja lyömättä?
Sillä tosiasia on, että syyttäessämme itseämme tai toista, syytämme lopulta Jumalaa:
Herra, sinä olet luonut minut tällaiseksi!
Herra, miksi sinä annoit tapahtua näin!
Jos ymmärrämme Hänen suuren armonsa, pitkämielisyytensä ja rakkaudellisuutensa, ja kuinka ihmeellisesti Hän tahtoo tulla keitaaksi erämaihimme, hoitamaan haavamme ja nostamaan meidät, emme enää voi syyttää.
Silloin alamme elää.
Riisumishuoneessa taivaalliset kädet tahtovat pukea meidät uuteen.
Rakkauden voima! Erämaiden ja kärsimyslaaksojen kautta...
"Koetelkaamme teitämme, tutkikaamme niitä ja
palatkaamme Herran tykö.
Kohottakaamme sydämemme ynnä kätemme Jumalan puoleen,
joka on taivaassa."
3:40,41.
- - -
12.
Muista sana, jonka olet palvelijallesi puhunut,
sillä sinä olet antanut minulle toivon.
Se on minun lohdutukseni kurjuudessani,
että sinun lupauksesi minua virvoittaa.
Herra on minun osani;
minä olen päättänyt noudattaa sinun sanojasi.
Minä etsin sinun mielisuosiotasi kaikesta sydämestäni;
ole minulle armollinen lupauksesi mukaan.
Minä tutkin teitäni,
ja käännän askeleeni sinun todistustesi puoleen.
Minä riennän viivyttelemättä noudattamaan
sinun käskyjäsi.
Jo ennen aamun valkenemista minä huudan, sinun sanoihisi
minä panen toivoni.
- - -
13.
Ps.146.
14.
Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani,
ja mikä minun päivieni mitta on,
että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen.
Varjona vain ihminen vaeltaa, turhaan vain he touhuavat,
kokoavat, eivätkä tiedä, kuka ne saa.
Ja nyt, mitä minä odotan, Herra?
Sinuun minä panen toivoni.
Kuule minun rukoukseni, Herra, ota korviisi minun huutoni.
Älä ole kuuro minun kyyneleilleni;
sillä minä olen muukalainen sinun tykönäsi,
vieras, niinkuin kaikki isänikin.
Käännä pois katseesi minusta, että minä ilostuisin,
ennenkuin menen pois eikä minua enää ole.
Ps.39:5,7,8,13,14.
- - -
15.
Täytyy ottaa huomioon myös ne vammamme, jotka inhimillisyydessämme puemme hurskauteen. Joku kauniisti mainitsi minulle sanan "kompensaatio" runoni yhteydessä. Aivan...
Herran luo voi paeta kahdella tavalla.
Kipujensa kanssa, saadakseen voiman ja uskalluksen toivoa itselleen myös inhimillistä rakkautta, tässä ajassa.
Tai sitten voi paeta "Herraan" päästäkseen kohtaamasta kipujaan.
Jos tahdomme kasvaa Jumalan tuntemisessa, joudumme väistämättä jossain vaiheessa kohtaamaan myös itsemme - frustraatiomme ja kompensaatiomme, projisointimme, uskalluksen puutteemme ja pelkomme joutua hylätyksi.
Vain se, joka suostuu kasvamaan itsensä tuntemisessa, voi kasvaa Herran tuntemisessa.
Onneksi Jumala on taidollinen ja rakastava kasvattaja, joka johtaa meitä eteenpäin siinä määrin kuin kykenemme itseämme ja menneisyytemme painolasteja kohtaamaan, jos ja kun niitä on tarpeen kohdata.
Kun aika on - pysähdy ja suostu.
Pakene Herraan itsesi kanssa, löytääksesi itsesi - ja elämän.
Älä pakene itseäsi "Herraan", koska silloin pakenet myös - Herraa.
Puhun tämän erityisesti itselleni.
- - -
Täytyy lopettaa...
Heips.
- - -
Keskustellaanko näistä? (Kaikille)
- - -
1.
Sitten naemalainen Soofar lausui ja sanoi:
"Jäisikö suulas puhe vastausta vaille,
ja saisiko suupaltti olla oikeassa?
Saattaisivatko jaarituksesi miehet vaikenemaan,
niin että saisit pilkata, kenenkään sinua häpeään häätämättä?
Mutta jospa Jumala puhuisi ja avaisi huulensa sinua vastaan
ja ilmaisisi sinulle viisauden salaisuudet,
että hänellä on ymmärrystä monin verroin!
Silloin huomaisit, että Jumala on painanut unhoon
montakin pahaa tekoasi.
Sinäkö käsittäisit Jumalan tutkimattomuuden
tahi pääsisit Kaikkivaltiaan täydellisyydestä perille?
Se on korkea kuin taivas - mitä voit tehdä,
syvempi kuin tuonela - mitä voit ymmärtää?
Se on pitempi kuin maa ja laveampi kuin meri.
Jos sinäkin valmistat sydämesi
ja ojennat kätesi hänen puoleensa -
mutta jos kädessäsi on vääryys, heitä se kauas
äläkä anna petoksen asua majoissasi -
silloin saat kohottaa kasvosi ilman häpeän tahraa,
olet kuin vaskesta valettu etkä mitään pelkää.
Silloin unhotat onnettomuutesi, muistelet sitä kuin
vettä, joka on virrannut pois.
Elämäsi selkenee kirkkaammaksi keskipäivää,
pimeänkin aika on niinkuin aamunkoitto.
Silloin olet turvassa, sillä sinulla on toivo;
tähystelet - käyt turvallisesti levolle,
asetut makaamaan, kenenkään peljättämättä,
ja monet etsivät sinun suosiotasi.
Mutta jumalattomain silmät raukeavat;
turvapaikka on heiltä mennyt,
ja heidän toivonsa on huokaus."
2.
Job vastasi ja sanoi:
"Kuinka kauan te vaivaatte minun sieluani
ja runtelette minua sanoillanne?
Jo kymmenenkin kertaa olette minua häväisseet, häpeämättä te minua rääkkäätte.
Tietäkää siis, että Jumala on tehnyt minulle vääryyttä
ja on kietonut minut verkkoonsa.
Hän on aidannut tieni, niin etten pääse ylitse,
ja on levittänyt pimeyden poluilleni.
Hän on riisunut minulta kunniani ja ottanut kruunun päästäni.
Hän repi minut maahan joka puolelta, niin että olen mennyttä,
ja hän tempasi irti toivoni niinkuin puun.
Miksi vainoatte minua niinkuin Jumala, ettekä saa
kylläänne minun lihastani?
Oi, jospa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin,
jospa ne piirrettäisiin kirjaan, rautataltalla ja lyijyllä
hakattaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi!
Mutta minä tiedän lunastajani elävän,
ja viimeisenä hän on seisova multien päällä.
Ja sittenkuin tämä nahka on yltäni raastettu
ja olen ruumiistani irti, saan minä nähdä Jumalan."
- - -
3.
Katso, Herran silmä valvoo niitä, jotka häntä pelkäävät
ja panevat toivonsa hänen laupeuteensa,
pelastaaksensa heidän sielunsa kuolemasta,
elättääksensä heitä nälän aikana.
Ps.33:18,19.
4.
Snl.23:17,18.
Snl.24:13,14.
Snl.24:19,20.
5.
Ja sinä - käänny Jumalasi tykö, noudata laupeutta
ja oikeutta ja pane alati toivosi Jumalaasi.
Hoos.12:7.
- - -
6.
> ilman toivoa ilman mitään
ei ainakaan pety
ja kun riisutaan tyhjäksi
ihmisten ikeistä <
(pikku-martta)
Voivatko "ihmisten ikeet"
olla itse asetettuja?
7.
Ei sinua revi mikään muu kuin hylkäämisen henki,
ja hyvä onkin, että repii -
että lopulta, kun et enää jaksa -
on pakko nöyrtyä ristin juurelle
ja tulla vapautetuksi.
8.
Toivoton?
Olet onnellisessa asemassa!
Olen rukoillut itselleni samaa.
Että jos toivoni joskus asettuu Jumalan sijasta johonkin muuhun,
ihmiseen tai asiaan, toivoni murskattaisiin - -
- - -
9.
Jes.58:9.
- - -
10.
"elättääksensä heitä nälän aikana".
Jumalan armo ei merkitse, ettemme koskaan joutuisi kärsimään "nälkää". Niin ollen toivomme ei myöskään voi olla ensisijaisesti asioihin ja olosuhteisiin kohdistuvaa toivoa: toivomme välttyvämme kivulta ja ahdingolta.
Kun toivomme on todellisesti Herrassa, se merkitsee, että vaikka joutuisimmekin erämaihin, tämä toivomme, Kristus, on erämaamme keidas.
Jos olemme ravinneet itseämme jollakin muulla, ripustaneet sielunelämämme johonkin muuhun, josta elämämme saa sisällön ja mielekkyyden (Hoos.2:5!), silloin tervetuloa nälkä - jotta ravinnon puutteessa vääntelehtivä sielumme olisi vihdoin pakotettu kääntymään Herran salatuille ruokapöydille, siihen, mikä on hengellistä.
Ihmeellinen tosiasia näet on, että usein juuri elämämme erämaissa, taivaallisilla riisuntapaikoilla, parhaiten löydämme "sen, joka todellisesti ravitsee".
11.
Joskus elämän erämaat ja ahdistukset voivat olla seurausta omista vääristä valinnoista - tai tottelemattomuudesta sinänsä oikeiden valintojen keskellä!
Valitusvirret kertoo tällaisesta tilanteesta, jossa kansa syntiensä tähden on "joutunut saamaan sitä, mitä on itse tilannut".
Näidenkin tilanteiden keskellä voi ja saa luottaa armoon:
"Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut:
se on joka aamu uusi,
ja suuri on hänen uskollisuutensa.
Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni;
sentähden minä panen toivoni Häneen."
3:22-24.
Jumalan armo ja anteeksiantamus ei tarkoita sitä, että kaikki, minkä olemme tottelemattomuudella rikkoneet, tulisi heti ehjäksi. Ei. Parannus on kääntymistä Jumalan puoleen Jumalan itsensä tähden, sydämen antautumista Hänen alttarillaan, joka on ainoa tosi Rakkauden paikka. Se on uskonaskel Jumalan hyvyyteen - ilman omia ehtoja.
Tällöin sydämemme saa voiman ja toivon elää, silloinkin, kun jotkin asiat (kenties) ovat pysyvästi rikki.
Immanuel. Jumala meidän kanssamme tässä ja nyt, on se toivo, jossa voimme - sisäisessä luottamuksessa ja varmuudessa - sanoa, silloinkin, kun omat toiveemme ovat romahtaneet:
"Hyvä on Herra häntä odottaville,
sille sielulle, joka HÄNTÄ etsii."
Kiitos, ihana Jeesus!
Tämä herättää kysymyksen.
Kuinka usein kadumme syntejämme vain niiden ikävien seurausten tähden, joita tottelemattomuus on tuonut tullessaan? Itse asiassa emme siis ole pahoillamme sen tähden, koska olemme tehneet väärin, vaan koska elämässämme on tuhoutunut jotain jota pidimme tärkeänä ja arvokkaana!
Jumala tahtoo viedä meitä katumaan pahoja tekojamme vääryyden tähden, siksi että olemme loukanneet Häntä vastaan.
Onko parannuksentekoni vain kaupankäyntiä? Teen parannusta ja "kadun" syntejäni, jotta Jumala korjaisi sisimpääni ja ihmissuhteisiini syntyneet vauriot, mutta en kuitenkaan todella murru Jumalan alttarille, siihen, missä synti nähdään synniksi ja sitä kadutaan itsensä tähden?
Jos emme koskaan suostu kohtaamaan itseämme ristin valossa, murtuen Hänen rakkaudessaan, olemme alati tuomitut tappioon, koska meiltä puuttuu todellinen totuudentunto.
Kuinka Jumala tahtookaan puhdistaa itselleen kansan, joka katuu myös niitä syntejä, jotka tuntuvat mukavilta - ja joista ei välttättä, ainakaan inhimillisessä mielessä, tunnu olevan mitään ikäviä seurauksia!
Ikävin seuraus, minkä synti koskaan voi tuoda, on sisäisen elämän vieraantuminen ehdottomasta antautuneisuudesta, siitä suloisesta ja vapaasta elämäntilasta, jossa "luemme kaiken roskaksi ja tappioksi Hänen tuntemisensa rinnalla".
Vaikka saisimme iloisen elämän ilman kipua, kaikkien toiveidemme ja halujemme tyydyttymisen, kuinka mieletöntä se kaikki olisikaan, jos tämä yksi, tärkein puuttuisi!
Niin, se olisi tyhjääkin tyhjempää.
Mitä seuraa kun Herra tulee elämämme kaikeksi?
Kaikki se, minkä olemme valmiit lukemaan roskaksi Hänen tuntemisensa rinnalla, saa oikean arvonsa Hänessä.
Herra sanoo että meidän täytyy olla valmiit vihaamaan jopa niitä, jotka ovat meille läheisimpiä ja rakkaimpia! Kuinka tämä toteutuu?
Raamattu antaa vastauksen: on vihattava omaa elämäänsä.
"Rakkaus ei etsi omaansa". Kuinka siunattu salaisuus tämä onkaan. Jeesushan sanoo, että meidän tulee rakastaa ja siunata, jopa vihollistamme! Mutta nyt juuri se onkin rakkautta, että olemme totuuden tähden valmiit luopumaan niistä, joita rakastamme.
Mihin heidän luovutamme? Herran alttarille!
Missä heidät löydämme? Herran alttarilla!
Näin jokainen asia kääntyy oikeaksi itsekseen.
Ne kalliit ja tärkeät asiat, jotka luovutimme Herralle totuuden tähden, jotta mikään ei tulisi "minun ja Hänen" välille, annetaan vapaisiin sydämiimme taivaasta, rakkautemme kohteiksi.
Ja mikä vielä enemmän! Olemme nyt ehdoitta luovuttaneet heidät Herran rakkauden kohteiksi.
Eikö siinä jo ole täyttymystä?
Joku kyllä voi sanoa: "Miksi vihaat minua niin paljon, että lähdet luotani?" Mutta se, joka rakastaa, tietää sydämessään: "Niin, minun on oltava valmis vihaamaan omaa itseäni, elämääni, kaikkea sellaista minussa, joka tulee minun ja Herrani välille."
Näin siis parhaiten rakastamme ja siunaamme.
Onko tämä ankaraa?
"Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua.
Hyvä on miehelle, että hän kantaa iestä nuoruudessaan.
Istukoon hän yksin ja hiljaa, kun Herra on sen
hänen päällensä pannut.
Laskekoon suunsa tomuun - ehkä vielä on toivoa."
3:26-29.
Niin, ehkä vielä on toivoa, että rikkomamme asiat eheytyisivät. Jumalalle kaikki on mahdollista - jos vain antaudumme Hänen teilleen.
Ja vaikka asiat eivät eheytyisikään, vaikka armo ei korjaisikaan sitä mikä on rikki, eikä toisi menettämäämme takaisin, silti Jumala on kanssamme.
Olemme saaneet anteeksi - siksi emme jää kiinni syyllisyyteen ja itsesyytöksiin.
Emme voi kieltää kipuamme, mutta kipumme keskellä meillä on Suuri Lohduttaja. Hän voi kyllä hoitaa sieluamme eheäksi.
Mutta jos katumuksemme on vain kaupankäyntiä, jos emme vieläkään ole nöyrtyneet totuudentuntoon - kuinka monta tappiota minun täytyy kokea Herra, että viimein olen valmis "laskemaan suuni tomuun"?
Niin, jos vieläkin syytämme - itseämme tai toista - kuinka pääsisimme eheytymään vammoistamme? Kuinka löytäisimme sen uuden elämän, ylösnousemuksen todellisuuden meissä, josta kumpuaa voimaa vaeltaa rikkomatta ja lyömättä?
Sillä tosiasia on, että syyttäessämme itseämme tai toista, syytämme lopulta Jumalaa:
Herra, sinä olet luonut minut tällaiseksi!
Herra, miksi sinä annoit tapahtua näin!
Jos ymmärrämme Hänen suuren armonsa, pitkämielisyytensä ja rakkaudellisuutensa, ja kuinka ihmeellisesti Hän tahtoo tulla keitaaksi erämaihimme, hoitamaan haavamme ja nostamaan meidät, emme enää voi syyttää.
Silloin alamme elää.
Riisumishuoneessa taivaalliset kädet tahtovat pukea meidät uuteen.
Rakkauden voima! Erämaiden ja kärsimyslaaksojen kautta...
"Koetelkaamme teitämme, tutkikaamme niitä ja
palatkaamme Herran tykö.
Kohottakaamme sydämemme ynnä kätemme Jumalan puoleen,
joka on taivaassa."
3:40,41.
- - -
12.
Muista sana, jonka olet palvelijallesi puhunut,
sillä sinä olet antanut minulle toivon.
Se on minun lohdutukseni kurjuudessani,
että sinun lupauksesi minua virvoittaa.
Herra on minun osani;
minä olen päättänyt noudattaa sinun sanojasi.
Minä etsin sinun mielisuosiotasi kaikesta sydämestäni;
ole minulle armollinen lupauksesi mukaan.
Minä tutkin teitäni,
ja käännän askeleeni sinun todistustesi puoleen.
Minä riennän viivyttelemättä noudattamaan
sinun käskyjäsi.
Jo ennen aamun valkenemista minä huudan, sinun sanoihisi
minä panen toivoni.
- - -
13.
Ps.146.
14.
Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani,
ja mikä minun päivieni mitta on,
että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen.
Varjona vain ihminen vaeltaa, turhaan vain he touhuavat,
kokoavat, eivätkä tiedä, kuka ne saa.
Ja nyt, mitä minä odotan, Herra?
Sinuun minä panen toivoni.
Kuule minun rukoukseni, Herra, ota korviisi minun huutoni.
Älä ole kuuro minun kyyneleilleni;
sillä minä olen muukalainen sinun tykönäsi,
vieras, niinkuin kaikki isänikin.
Käännä pois katseesi minusta, että minä ilostuisin,
ennenkuin menen pois eikä minua enää ole.
Ps.39:5,7,8,13,14.
- - -
15.
Täytyy ottaa huomioon myös ne vammamme, jotka inhimillisyydessämme puemme hurskauteen. Joku kauniisti mainitsi minulle sanan "kompensaatio" runoni yhteydessä. Aivan...
Herran luo voi paeta kahdella tavalla.
Kipujensa kanssa, saadakseen voiman ja uskalluksen toivoa itselleen myös inhimillistä rakkautta, tässä ajassa.
Tai sitten voi paeta "Herraan" päästäkseen kohtaamasta kipujaan.
Jos tahdomme kasvaa Jumalan tuntemisessa, joudumme väistämättä jossain vaiheessa kohtaamaan myös itsemme - frustraatiomme ja kompensaatiomme, projisointimme, uskalluksen puutteemme ja pelkomme joutua hylätyksi.
Vain se, joka suostuu kasvamaan itsensä tuntemisessa, voi kasvaa Herran tuntemisessa.
Onneksi Jumala on taidollinen ja rakastava kasvattaja, joka johtaa meitä eteenpäin siinä määrin kuin kykenemme itseämme ja menneisyytemme painolasteja kohtaamaan, jos ja kun niitä on tarpeen kohdata.
Kun aika on - pysähdy ja suostu.
Pakene Herraan itsesi kanssa, löytääksesi itsesi - ja elämän.
Älä pakene itseäsi "Herraan", koska silloin pakenet myös - Herraa.
Puhun tämän erityisesti itselleni.
- - -
Täytyy lopettaa...
Heips.
Vastaukset 2
Vanhimmat
voi voi...
Minulla oli mielessä ihan eri aloituksen laittaminen, joka mielestäni oli vielä tärkeäkin. En ymmärrä miksi tämmöstä...
Harmittaa.
No, kun on aloitettu, niin kirjoitan sitten loppuun asti.
Toivottavasti joku tästä edes jonkun oivalluksen saa, oikeanlaisen, suuntaan tai toiseen. Tai jos syntyy rakentavaa keskustelua...
TOIVON. :)
Olkoon tämä keskustelu nyt sitten vaikka Toivo-trilogian kolmas!
Ensimmäiset kaksi löytyy vähän aiemmin samalta palstalta, pikku-martan ja mamabeardin aloitukset.
- - -
16.
kun kaikkialla ympärilläsi on vain toivottomuuden hiekkaa
löydät Herran keitaaksesi
ja silloin huomaat vaeltavasi puutarhassa,
jota et ennen ymmärtänyt
kun silmäsi olivat suljetut
Hänen hyvyydelleen
ja nyt Hän on avannut sydämesi armolleen
tämä on erämaan siunaus
että sieluusi puhkeavat virvoituksen lähteet
ja Hänen tuntemisensa on ikuinen ilosi
katsellessasi karkeaa ristinpuuta ja runneltua ruumistaan,
tiedät ylösnousemuksen voiman
koska olet kokenut sen toivottomuudessasi:
Herra tuli minulle toivon oveksi
( 29.11.04 )
- - -
17.
Olkoon sitten niin tai näin.
Kiitos Jeesus, jos tämä toivosta höpisemiseni, sinun korottamisesi yli kaiken, onkin sitä, että en uskalla kohdata elämän lahjoja, turhaan pelkään niiden tulevan minulle sinua kalliimmaksi, tai mitä pelkään, ehkä itse asiassa pelkäänkin jotain muuta - niin, niin -
Tässäkin olet sinä toivoni! On sinussa tämä toivo, että minua parannat ja eheytät elämän uskallukseen.
Olethan minut opettanut uskalluksella elämään!
Sinun kanssasi. Ja nyt kuitenkin olen tässä? Epäilen itseäni tämän tästä, motiivejani, kyseenalaistan ja pohdin. Ja sitten kun ajattelen että liian vaikeaa, turhaan teen monimutkaiseksi nämä - työnnän epäilyni syrjään ja tahtoisin ottaa lapsellisen askeleen luottamuksessa. Silloin kuitenkin jokin minussa sanoo, hengessäni: pysähdy, malta mielesi ja kuuntele vielä.
Niin minä, joka olen jo oppinut kuuntelemaan Herraa!
Huomaan hämmentyneenä menettäneeni elämän kivuissa jotakin tästä kuuntelemisen taidosta. Sisimpäni on kuin sotkettu lähde.
Kaipaan sanaasi, Herra, jonka kaksiteräinen miekka leikkaisi läpi erottaen hengen ja sielun.
Tässä olen. Yritän ymmärtää. Luottaa.
Ja jos toivoa etsisin itsestäni - ! Turhaa! Nostan katseeni taivaalle, ja huomaan, kun en katso itseeni, yllättävää: se onkin minussa.
Ei itseni kautta, mutta minulle annettuna Hänessä, joka on uskoni alkaja ja sen täyttäjä, Kristus.
Kuka voisi ottaa pois tämän elävän toivon?
Herra, auta pysymään sinussa.
Ja löytämään elämäni - terveesti sinuun kadottaen, koko persoonani laajuudelta, luovuttaen ristisi armoon.
Tämä, tämä on toivoni. Elävä toivo!
Niin tunnustelen tietä eteenpäin, hiljaa. Luottaen. Kaiken toivottomuudenkin keskellä kuitenkin luottaen toivoon.
Sinuun katsoessani Herra voin luottaa!
- - -
18.
Jumalaa yksin minun sieluni hiljaisuudessa odottaa,
häneltä tulee minulle apu.
Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani:
en minä suuresti horju.
Odota yksin Jumalaa hiljaisuudessa, minun sieluni,
sillä häneltä tulee minun toivoni.
Hän yksin on minun kallioni, minun apuni ja turvani:
en minä horju.
Jumalassa on minun apuni ja kunniani.
Minun väkevyyteni kallio, minun turvani on Jumala.
Turvatkaa häneen joka aika, te kansa;
vuodattakaa hänen eteensä sydämenne.
Jumala on meidän turvamme.
- - -
19.
"Käännä pois katseesi minusta, että minä ilostuisin..."
Merkillinen rukous.
Kokeeko henkilö tässä, rukoilija, oman synnintuntonsa Jumalan edessä kuin Hänen katseenaan, joka häntä raskaasti painaa?
Se mikä painaa, ei ole Jumalan katse, vaan oma synnillisyys.
Mutta jos ei olisi Jumalaa, joka on puhdas, en tietäisi syntiäni synniksi, en tuntisi sen raskautta.
Kuinka pääsisin itsestäni irti? Pakenen Jumalan katsetta minne tahansa - ! Kuljetan kuitenkin mukanani omaa sydäntäni ja sieluani.
Jospa voisin reväistä Herran katseen irti sisimmästäni?
Mutta sitä en tahdo, koska silloin joutuisin irralleen itsestäni! Ja irrallisena olisin tuhoon tuomittu.
Vaikka siis sydämeni raskaus todistaa minulle, että olen rikkonut Häntä vastaan, se todistaa myös tuntemisen armosta, että tiedän, on Hän jota vastaan olen rikkonut!
Ehkä psalmintekijän profetaalinen ilmoitus ilosta, jossa Herra kääntää katseensa synneistämme, sisältää toivon Kristuksesta, joka oli tuleva?
Kääntäessään katseensa ihmisestä Jeesukseen, sovintouhriin meidän syntiemme ja syyllisyytemme tähden, voimme kokea ilon, joka lahjoitetaan meille.
Nyt saamme synneistämme ja epäonnistumisistamme huolimatta olla rakastavan katseen alamaisuudessa.
Katsoessaan Jeesukseen Kristukseen Jumala näkee meidät, Hänessä. Sillä me olemme Hänessä uudestisyntymisemme kautta. Meitä ei nähdä tuomittuina, vaan armahdettuina.
Kääntäessään katseensa "meistä pois" Kristukseen, itse asiassa Hän kääntääkin katseensa "meidän puoleemme".
Ja kuten alastomuus tuli lankeemuksen kautta, joutuessamme erilleen Hänen yhteydestään joka puki ihmisen läsnäolollaan ykseydessä, samoin tulee elämän täyteys sovituksessa, päästessämme Hänen yhteyteensä yhden, kerta kaikkisen teon kautta. Jumalan Poika asettui "tuomitsevan katseen" alle meidän sijastamme.
"Sinuun minä panen toivoni".
- - -
20.
Hoos.2:19,20 ei voi toteutua ennenkuin toteutuu 2:7 ja 2:14,15.
Kol.3:12-14 on mahdoton!
Ellei ensin toteudu 3:1,2.
Halleluja.
- - -
21.
Huomasin että kohta 7 on tallennettuna kännykkääni. Se on yksi niistä tekstiviesteistä, jotka olen jättänyt lähettämättä.
Se kuului näin:
Hylkäämisen henki sinua repii eikä mikään muu.
Hyvä onkin että repii?
Kun et enää sen repimistä kestä, on pakko kääntää katse
ihmisestä Herraan ja vapautua.
Ehkä kipu onkin toivon ovi?
- - -
22.
VANHAN JA UUDEN SANASTON VÄLILLÄ
vanhan ja uuden sanaston välillä
on risti
joka merkitsee rikki menemistä
vanhojen käyttäytymismallien repeytymistä pirstaleiksi
jotta tuhkasta
kaikkien omien rakennelmien ja vaatimusten murskauduttua
rakkaudentulen maan tasalle polttamana
orastaisi uusi elämä
toki jokainen ihminen voi opetella
asennoitumaan oikein
tutustumaan rauhassa omaan itseensä ja tunnistamaan haavansa
mutta vain se joka on antautunut Kristukselle
löytää uuden sanaston ytimessä sen todellisen sanoman
kun on antanut itsensä on itsensä mukana antanut
kaikki toiveensa haaveensa unelmansa
myös kipunsa
itseään suurempiin käsiin
eikä tarvitse enää pelätä puhuessaan sydämen sanoja
tulevansa loukatuksi
joutuvansa kynnysmatoksi toisen jalkojen alle
ei
sillä on Jumala jossa arvoni säilyy
ja Hänestä käsin
ristin kautta
kaikki kuolemani on jo voitettu elääkseni
elämää johon kuolema ei pysty -
elämän nöyryyttäessä, askelten kulkiessa ylitseni
voin kohdata kaiken elävänä
opeta minulle syvemmin ristisi salaisuus, Herra
opeta ja auta murtumaan niin että
välttämättä joudun löytämään itseni
maailmassa ja sinussa kokonaisesti niinkuin olen
- - -
LOPPUSANA.
Onhan puullakin toivo:
vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen,
eikä siltä vesaa puutu.
Vaikka sen juuri vanhenee maassa
ja sen kanto kuolee multaan,
niin se veden tuoksusta versoo jälleen
ja tekee oksia niinkuin istukas.
Job.14:7,8.
Kohta 1 Job.11:1-3,5-9,13-20.
Kohta 2 Job.19:1-3,6,8-10,22-26.
Kohta 12 Ps.119:49,50,57-60,147.
Kohta 18 Ps.62:2,3,6-9.
- - -
---- sanasto avautua?
Vai ovatko nämä vain turhempia sanoja.
I Hope.
:)
hairmama "kentsu" beardface
>>Tällöin sydämemme saa voiman
ja toivon elää, silloinkin,
kun jotkut asiat (kenties) ovat pysyvästi
rikki.