Unohtakaa nato, lukekaa tämä

Me olemme unessa. Ensimmäinen heräämisen oire on siinä, että me alamme hämärästi tajua olevamme unessa. Meitä hallitsee entisyys, vuosituhannet dominoivat meitä. Meidän on katsottava uudestaan ja uudestaan kaikkea.
Unesta tietoiseksi tuleminen on heräämisen ensimmäinen oire. Tämän tietoisuuden virittämä totuudellisuuden tarve, tarkan, levollisen ja kuitenkin intensiivisen tarkastelun tarve, on toinen aste. Saattaa tulla hetki, jolloin ylitämme kaiken, mitä olemme oppineet, tietäneet ja ymmärtäneet, jopa sanoisinkin pukeneet itsellemme ja muille.
Kaikkia asioita on katsottava silmästä silmään sellaisina kuin ne ovat, hyväksymättä tai hylkäämättä, levollisesti, uudestaan ja uudestaan. Mikä on tämä tunto? Mitä on tämä pelko? Mitä on tämä viha? Mitä on tämä rakkaus? Levollisesti ja tarkasti. Hetkestä hetkeen. Uudestaan ja uudestaan.
Ihmisessä voi viritä totuudenrakkaus, yli kaiken totuudenrakkaus. Tämä totuus, jos se viriää, virittää ihmisessä hyvyyden. Ja missä totuus ja hyvyys ovat läsnä, siellä syntyy kauneus. Ja niin saa oikeutuksensa ja vahvistuksensa kreikkalaisten filosofien meille välittämä määritelmä totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta. Ne ovat meissä sisäisesti läsnä. Vain meidän mielemme peittää ne, meille periytyneet käsitteet ja varmuudet peittävät ne.
Totuus on yksilöllinen asia. Jokin mystinen, sanoin selittämätön salaisuus meissä. Se ei sellaisenaan ole siirrettävissä kenellekään toiselle. Mutta sen yhteisenä tunnusmerkkinä voimme sanoa olevan tuon pyhän arvokolmion, joka ihmisessä ilmenee: totuus, hyvyys ja kauneus. Kaikki sanan todellisimmassa mielessä.
Tämä kaikki on piilevänä meissä jokaisessa. Ehkäpä se piilevänä ilmenee silloin, kun ihminen tarttuu toisen ihmisen käteen, silloin, kun hän tuntee vilpitöntä myötämieltä, myötäelämisen kykyä, ymmärtämisen kykyä. Ymmärtää rikollistakin veljeä. Ymmärtää tuota, joka vihaa. Ymmärtää, että niin täytyy olla, niistä lähtökohdista lähtien, joiden vaikutuksen alaisena hän on elänyt. Noin asian täytyy olla hänen silmissään. Voimme ymmärtää toista ihmistä. Joka kerta kun äiti syleilee lastansa, kun veli auttaa veljeä, sisar sisarta, aviopuoliso toistaan, ystävä ystävää, tämä täydellisyys ilmenee maailman luonnollisimmassa arkielämässä.
Emme ole perillä, jos siirrämme sen taivaanrannan taakse, joskus tulevaisuudessa tapahtuvaksi. Se on eksytys. Jos me sen vallassa vaellamme, se ei tapahdu koskaan.
Täydellisyys alkaa tässä ja nyt. Se on läsnä. Se kumpuilee esille teissä jokaisessa. Tietoisuus tästä vapauttaa. Se muuttaa tämän ihmiselämän juhlavaksi. Se ei olekaan arkista, arkinen on vain minussa olevan unitila. Haukottelen, koska olen uninen. Voin katsoa lähimmäistäni silmiin ja haukotella tai tähtitaivasta ja haukotella, en näe siinä mitään ihmeellistä. Minä en tiedä mitään, jos näin tunnen. Olen unessa.
Jos olen vähänkin valveilla, niin jokainen vastaantuleva olento on mysteeri, pyhä, juhlallinen. Se on eläimessä, kukassa, kaikkialla. Tämä tilaisuus on jumalallisen olemassaolon muoto. Ihmishenget kysyvät tässä tilaisuudessa itseltään: Keitä me olemme?
Tähän juuri tähtää luomakunta, että ihmisessä viriää tarve nähdä totuus. Tarve toteuttaa hyvyys. Tarve tajuta kauneus.