..jouduttiin järjestämään sen välirauhansopimuksen pykälän mukaan jossa sodan hävinnyt Suomi joutui tuomitsemaan sotarikolliset ja sotaan syylliset. Tästä oikeudenkäynnistä muodostui valtaosalle kansaa henkisesti hyvin raskas sillä se miellettiin moraalisesti vääräksi.
Jo syksyllä -44 oltiin perustettu sotavankileirien tutkimuskeskus joka sai tuhansia ilmiantoja. Tutkimuskeskuksen työn perusteella neljä kenttätuomioistuinta jakoi n.600 tuomiota. Näiden lisäksi valvontakomissio ns. Zdanovin listan perusteella pidätytti 61 Itäkarjalassa hallintotoimissa ollutta upseeria jotka n.3 vuotta vankileirillä viruttuaan vapautettiin ilman syytteitä.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli kysymys tutkia ja tuomita sotaan poliittisesti syyllistyneet johtajat. Syyllisyyskysymystä oli hyvin vaikea tutkia. Esimerkiksi sodanaikaisen ulkoministeri Wittingin kuoltua perikunta poltti tämän jäämistössä olleen arkiston kokonaisuudessaan. Pääministerin sihteerin L.A. Puntilan hallituksen iltakoulujen istuntojen pöytäkirjat oli myös tuhottu polttamalla tämän kesähuvilan kellarissa.
Paasikivi yritti parhaansa. On arvioitu, että hän yritti oikeudenkäynnin aloittamista pitkittämällä "vaieta asian kuoliaaksi". Oikeudenkäynnin aloittamisen ratkaisi kaksi seikkaa. Valvontakomission jäsen kenraaliluutnantti Savonenkov joka ilmoitti audienssillaan Paasikivelle, että sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä on kiirehdittävä ja samalla vihjaisi, että asian hoito voidaan ottaa pois Suomen hallitukselta, ellei se pian tee ratkaisua. Paasikiven vedottua sotasyyllisyysoikeudenkäynnin olevan Suomen perustuslain vastaista Savonenkov ilmoitti välirauhansopimuksen käyvän kaikkien muiden lakien edellä. Toinen seikka joka asiaan vaikutti oli Hornborgin johtaman komitean mietintö jonka mukaan sodanaikaiset hallitukset olivat syyllisiä lyhytnäköiseen ja Suomen kannalta arvelluttavaan politiikkaan. Hornborgin komitean mietinnössä näitä arvelluttavia tekoja olivat Itä-Karjalan sodanaikainen politiikka, suomalaisen SS-pataljoonan värväys, kauttakulkusopimus Saksalaisten kanssa syksyllä -40 sekä kesän -44 Ribbentrop-sopimus.
Asiaa pitkitettyään hallitus viimein taipui ja elokuussa -45 antoi esityksen laiksi sotaan syyllistyneiden rankaisemiseksi. Paasikiven paimenkirjeet eduskuntaryhmille takasivat sen, että laki hyväksyttiin paria viikkoa myöhemmin eduskunnassa hyvinkin suurella äänten enemmistöllä. Tämä ei tosin estänyt lain hyvinkin rankkaa arvostelua lähetekeskusteluissa. Erityisesti arvosteltiin lain perustuslain vastaisuutta ja taannehtivuutta. Laissa tehtiin jälkeenpäin rikollisiksi teot jotka tekohetkellä eivät sitä olleet.
Oikeudenkäyntiä innokkaasti ajanut SKDL kansanedustaja Hertta Kuusinen antoi oikeudenkäynnin aloittamista koskeneessa välikysymyksessä nimet julkisuuteen joita sen (SKDL;n) mielestä tuli oikeudenkäynnissä syyttää. Se pästi hallituksen pinteestä siinä mielessä, että hallituksen olisi ollut hyvin hankalaa tämänkaltaista syyllisten-listaa laatia. Hallitus oli jopa helpottunut, sillä SKDL:n lista oli hyvin suppea. Vain viisi nimeä. Ryti, Rangell, Linkomies, Tanner ja Kivimäki.
Oikeudenkäynti alkoi marraskuussa -45 ja päättyi helmikuussa -46. Oikeudenkäynnin päättyessä valvontakomissio puuttui vielä asiaan. Se ilmoitti, että se ei hyväksy suunniteltuja tuomiota vaan se piti niitä liian helläkätisinä. Valvontakomissio ei hyväksynyt sitä, että Tanner ja Kivimäki olisi vapautettu kokonaan. Valvontakomission mielestä syytetyt olisivat ansainneet kuolemantuomiot mutta se tyytyi 5-10:n vuoden vankeusrangaistuksiin. Hallitus joutuikin sitten painostamaan oikeuden jäseniä hyvinkin suorasukaisesti, että nämä suostuivat toimimaan valvontakomission vaatimusten mukaisesti.
Tuomiot kasvoivatkin kaavailluista tuomioista. Ryti sai 10:n vuoden kuritushuonerangaistuksen, Rangell 6 vuotta, Kivimäki, Tanner ja Linkomies 5-6 vuotta kukin. On arvioitu, että Tanneria lukuunottamatta muut syytetyt ymmärsivät tuomioidensa poliittisen tarkoituksenmukaisuuden syyksi, että heidän päänsä olivat vaadittu vadille. Tanner piti viimeiseen asti tiukasti kiinni oikeudellisista näkökohdista. Tannerhan ei tosin edes kuulunut kesäkuussa -41 hallitukseen jonka hallitessa jatkosota alkoi.
Sekä aikalaiskuvausten, että nykysuomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli suurta poliittista farssia jossa sokea oikeuden jumalatar pestattiin silmähuivinsa riisuneena poliittisen välttämättömyyden kynnysmatoksi.
Kunniaa eivät nämä tuomiot tuomituilta vienyt. Tanner jatkoi vielä pitkään sekä politiikassa, että liike-elämässä. Ryti on ehdolla suurin suomalainen-äänestyksessä.
Jo syksyllä -44 oltiin perustettu sotavankileirien tutkimuskeskus joka sai tuhansia ilmiantoja. Tutkimuskeskuksen työn perusteella neljä kenttätuomioistuinta jakoi n.600 tuomiota. Näiden lisäksi valvontakomissio ns. Zdanovin listan perusteella pidätytti 61 Itäkarjalassa hallintotoimissa ollutta upseeria jotka n.3 vuotta vankileirillä viruttuaan vapautettiin ilman syytteitä.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä oli kysymys tutkia ja tuomita sotaan poliittisesti syyllistyneet johtajat. Syyllisyyskysymystä oli hyvin vaikea tutkia. Esimerkiksi sodanaikaisen ulkoministeri Wittingin kuoltua perikunta poltti tämän jäämistössä olleen arkiston kokonaisuudessaan. Pääministerin sihteerin L.A. Puntilan hallituksen iltakoulujen istuntojen pöytäkirjat oli myös tuhottu polttamalla tämän kesähuvilan kellarissa.
Paasikivi yritti parhaansa. On arvioitu, että hän yritti oikeudenkäynnin aloittamista pitkittämällä "vaieta asian kuoliaaksi". Oikeudenkäynnin aloittamisen ratkaisi kaksi seikkaa. Valvontakomission jäsen kenraaliluutnantti Savonenkov joka ilmoitti audienssillaan Paasikivelle, että sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä on kiirehdittävä ja samalla vihjaisi, että asian hoito voidaan ottaa pois Suomen hallitukselta, ellei se pian tee ratkaisua. Paasikiven vedottua sotasyyllisyysoikeudenkäynnin olevan Suomen perustuslain vastaista Savonenkov ilmoitti välirauhansopimuksen käyvän kaikkien muiden lakien edellä. Toinen seikka joka asiaan vaikutti oli Hornborgin johtaman komitean mietintö jonka mukaan sodanaikaiset hallitukset olivat syyllisiä lyhytnäköiseen ja Suomen kannalta arvelluttavaan politiikkaan. Hornborgin komitean mietinnössä näitä arvelluttavia tekoja olivat Itä-Karjalan sodanaikainen politiikka, suomalaisen SS-pataljoonan värväys, kauttakulkusopimus Saksalaisten kanssa syksyllä -40 sekä kesän -44 Ribbentrop-sopimus.
Asiaa pitkitettyään hallitus viimein taipui ja elokuussa -45 antoi esityksen laiksi sotaan syyllistyneiden rankaisemiseksi. Paasikiven paimenkirjeet eduskuntaryhmille takasivat sen, että laki hyväksyttiin paria viikkoa myöhemmin eduskunnassa hyvinkin suurella äänten enemmistöllä. Tämä ei tosin estänyt lain hyvinkin rankkaa arvostelua lähetekeskusteluissa. Erityisesti arvosteltiin lain perustuslain vastaisuutta ja taannehtivuutta. Laissa tehtiin jälkeenpäin rikollisiksi teot jotka tekohetkellä eivät sitä olleet.
Oikeudenkäyntiä innokkaasti ajanut SKDL kansanedustaja Hertta Kuusinen antoi oikeudenkäynnin aloittamista koskeneessa välikysymyksessä nimet julkisuuteen joita sen (SKDL;n) mielestä tuli oikeudenkäynnissä syyttää. Se pästi hallituksen pinteestä siinä mielessä, että hallituksen olisi ollut hyvin hankalaa tämänkaltaista syyllisten-listaa laatia. Hallitus oli jopa helpottunut, sillä SKDL:n lista oli hyvin suppea. Vain viisi nimeä. Ryti, Rangell, Linkomies, Tanner ja Kivimäki.
Oikeudenkäynti alkoi marraskuussa -45 ja päättyi helmikuussa -46. Oikeudenkäynnin päättyessä valvontakomissio puuttui vielä asiaan. Se ilmoitti, että se ei hyväksy suunniteltuja tuomiota vaan se piti niitä liian helläkätisinä. Valvontakomissio ei hyväksynyt sitä, että Tanner ja Kivimäki olisi vapautettu kokonaan. Valvontakomission mielestä syytetyt olisivat ansainneet kuolemantuomiot mutta se tyytyi 5-10:n vuoden vankeusrangaistuksiin. Hallitus joutuikin sitten painostamaan oikeuden jäseniä hyvinkin suorasukaisesti, että nämä suostuivat toimimaan valvontakomission vaatimusten mukaisesti.
Tuomiot kasvoivatkin kaavailluista tuomioista. Ryti sai 10:n vuoden kuritushuonerangaistuksen, Rangell 6 vuotta, Kivimäki, Tanner ja Linkomies 5-6 vuotta kukin. On arvioitu, että Tanneria lukuunottamatta muut syytetyt ymmärsivät tuomioidensa poliittisen tarkoituksenmukaisuuden syyksi, että heidän päänsä olivat vaadittu vadille. Tanner piti viimeiseen asti tiukasti kiinni oikeudellisista näkökohdista. Tannerhan ei tosin edes kuulunut kesäkuussa -41 hallitukseen jonka hallitessa jatkosota alkoi.
Sekä aikalaiskuvausten, että nykysuomalaisten enemmistö on sitä mieltä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli suurta poliittista farssia jossa sokea oikeuden jumalatar pestattiin silmähuivinsa riisuneena poliittisen välttämättömyyden kynnysmatoksi.
Kunniaa eivät nämä tuomiot tuomituilta vienyt. Tanner jatkoi vielä pitkään sekä politiikassa, että liike-elämässä. Ryti on ehdolla suurin suomalainen-äänestyksessä.
Vastaukset 13
Vanhimmat
..sen verran, että tarkoituksellisesti "unohdin" sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytettyjen listalta Tyko Reinikan, Antti Kukkosen ja Henrik Ramsayn. Heidän syyttämisensä oli vielä enemmän farssia kuin muiden, alkuperäiseen viiden koplaan kuuluneiden. Syy heidän syyttämiselleen oli seuraava. Tanneria ei pystytty syyttämään siitä, että hän olisi ajanut Suomea sotaan kesällä -41 hallituksen jäsenenä ollessaan, mutta valvontaneuvoston ja SKDL:n ollessa hyvin peräänantamattomia Tannerin syyttämisessä hallitus päätti sitten syyttää Tanneria sen vuoksi, että Tanner oli ulkoasianvaliokunnan jäsen ja koska Tanneria ei olisi yksin pystytty ulkoasianvaliokunnan toiminnasta syyttämään vedettiin syytteiden piiriin myös Kukkonen, Ramsay ja Reinikka. Olivat siis eräänlaisia sijaiskärsijöitä ja nämä kolme selvisivätkin hyvin lievillä tuomioilla.
On ihme ettei Tanner ole suuret suomalaiset-äänestyksen kymmenen suurimman joukossa.
Hei, Arska!
Olen täsmälleen samaa mieltä: sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli farssi.
Mitä tulee Rytiin, voi sanoa nyt,että hän pelasti Ribbentrop-sopimuksella Suomen itsenäisyyden. Kylmä tosiasia näet on, että Kannaksen läpimurto -44 estettiin suurelta osin Saksan pansssaritorjunta-aseiden ja lentolaivueen turvin.
Oletko samaa mieltä?
Ryti ei pelastanut Suomen itsenäisyyttä. Hänen toimintansa osoitti kylläkin suurta isänmaallisuutta, kun hän henkilökohtaisesti takasi Suomen pysyvän Saksan rinnalla loppuun saakka tietäen, ettei tämä lupaus sitoisi hänen seuraajaansa tai muita.
Jokin aika sitten tarkistettiin ja julkaistiin väitöskirja (en nyt muista tekijää, I:llä alkoi sukunimi), jossa osoitettiin, että Saksa oli antanut ja luvannut apua jo ennen Rytin sitoumusta.
Väitöskirja perustui voittajien julkaisemiin puutteellisiin arkistoihin. Arvostelijat ja vastaväittäjät ihmettelivät väitöksen logiikkaa ja sanoivat se olevan erittäin outo. Väittelijä oli äärivasemmistolainen ja sai heti tietysti esim. Tuomiojan tuen. Suomessa on hirveästi erittäin kyseenalaisia tutkijoita. Kuten muissakin tällaisissa asioissa, tulkintoja on monenlaisia varsinkin puutteellisen lähdemateriaalin vuoksi. Toisanlaisena aikana noin alkeellisen typerää ajatusrakennelmaa ei tietenkään voisi oikeastaan uskaltaa esittää. KAikesta näkee, että koko väitös on syntynyt Rytin mustaamiseksi ja siksi, että hänen kunniaansa ei palautettaisi vaan hänet julistettaisiin jos ei sotasyylliseksi niin huonoksi mokaajaksi.
Ryti ei ollut ehdolla esiraadin sadan suomalaisen suosituslistalla. Esiraadin jäsenten nimiä ei ole julkistettu. Raati ja YLE ovat sitä mieltä, että Rytin kunniassa on kolhuja. Osa kansaa on eri mieltä, mutta eri foorumeista päätellen osa on samaa joukkoa kuin valtiojohtomme, joka toimii ikäänkuin kunnia olisi tahriintunut ja Ryti ym. tehneet suuria virheitä. Enemmistön mielestä kunniaa ei oliai saanut ottaa pois. Hämmästyttävää kuulla, että kunniaa ei koskaan olisi otettu pois, kun tiedotusvälineet ovat haukkuneet miestä vuosikymmeniä. Voittajavaltioiden ei luulisi kuin kommentoivan negatiivisesti kunnianpalautusta, jota pelkurimaiset rikolliset päättäjämme eivät puolueidensa ja aatteidensa tappioksi ja yleistä tilintekoa peläten omien etujenkaan kannalta halua tehdä. Syyksi tietysti tarjotaan ulkomaiden painostusta ja tuota "ei kunniaa ole viety" -liturgiaa.
Risto Ryti on suuri suomalainen, eikä hänen kunniassaan ole mitään tahraa tai kolhua monista yrityksistä ja vähättelevistä kirjoituksista huolimatta. Vankilavuodet vain kirkastivat miehen kuvaa maan etua puolustavana presidenttinä.
Nyt voisimme jo ruveta keskustelemaan siitä, voitaisiinko niiden kunnia palauttaa, jotka aikanaan tuomitsivat Rytin "sotasyyllisenä". Pakkotilassahan he olivat, ja varmasti se oli oikeamielisille vaikeaa. Hertta Kuusisen kohdalla taas oli kysymys henkilökohtaisen hyvityksen saamisesta omista vankilavuosista, joten hänellekin voidaan antaa anteeksi.
Nimim. "arska" kirjoittaa asiallisesti. On hyvä, että tämä asia tuodaan aina välillä erilaisissa medioissa esille. On selvää, ettei kaikkia suomalaisia vanhat asiat kiinnosta, ja joillakin saattaa koko prosessi olla niin heiveröisesti hahmotettuna, että pelkkä sanayhdistelmä "sotasyyllisyys" jättää vaikutelman, että sotaan syyllisiä suomalaisia todella oli ja niin raskauttavasti vielä, että vankilaa tuli ja ansioista.
Asiasta kannattaa vielä erikseen mainita, että tuomioita vaati erityisesti NL, ja että Länsiliittoutuneet eivät sen kanssa halunneet riitautua heille melko merkityksettömästä asiasta. NL:n vaatimusten taustalla oli paljossa kosto, mikä ei sekään ole juridisesti määritelty oikea seuraamus mistään teosta.
Sama diktaattimentaliteetti oli luonnollisesti myös sotakorvausten taustalla.
Mainittujen historiaa ohuesti hahmottavien lisäksi meillä tietysti vaikuttaa sellainen pooli, joka jatkuvasti intoutuu väittämään sotasyyllisyystuomiot, -korvaukset yms perustelluiksi. Yleisin perustelunsa on, että rangaistuksia tulee heidän mielestään pitää itsestään selvyytenä, koskapa Suomi hyökkäsi Itä-Karjalaan ja soti Saksan rinnalla. Tähän voi lyhyesti todeta, että yhteinen vihollinen yhdistää kummasti, ja että jos hyökkääminen olisi väärin, miksi he sitten eivät NL:n hyökkäyksiä ja sen tuloksia koskaan tuomitse.
Kokonaisuutena Suomen kansa tajuaa sotasyyllisyystuomioiden teatraalisuuden niin hyvin, että mitään virallista rehabilitaatiota ei edes tarvita. Itse asiassa koko prosessi yhdistää kansaa edelleenkin, eivätkä sotasyyllisyystuomioiden oikeellisuutta suitsuttavat tälle asialle mitään voi.
Tarpeeksi yhtenäistä kansaa on vaikea voittaa.
..sen aikaisissa vaihtoehdottomissa olosuhteissa. Ja silloin (1944-45) ainoa vaihtoehto oli syyttää sotaansyyllisiä. Toinen (mahdoton) vaihtoehto olisi ollut uhmata valvontakomissiota, ja saattaa Suomi miehitetyksi.
Pariisin rauhansopimusta 1947 neuvoteltaessa suomalaiset yrittivät saada tarkistuksia rajanvetoon kannaksella. N-liitto suhtautui hyvin jyrkästi asiaan. Eräs N-liiton neuvottelija sanoi, että jos Suomella on asiaa koskevia vaatimuksia voivat suomalaiset yrittää asevoimin mutta silloin "peli pelataan loppuun asti".
Huomasithan eron sotarikollisiin jotka aloituksessani tein. Olen yrittänyt jäljittää näiden neljän Suomalaisien kenttätuomioistuimen jäsenien henkilöllisyyttä, näiden neljän jotka antoivat ne yli kuusisataa tuomiota sotarikoksista Suomen armeijan valtaamilla alueilla, mutta en ole vielä löytänyt.
Kaltaisellani työtätekevällä harrastelija-historioisijalla on puutteensa. Lähinnä ajan puute. Ja sehän johtuu siitä ikuisuuskysymyksestä kuinka sovittaa työ vapaa-aikaan ja päinvastoin. Ne aloitukset jotka tänne olen kirjoittanut olen koostanut siitä tutkitusta tiedosta jotka olen löytänyt. En muusta. Koskien sekä tätä aloitustani, että muita joita tänne ajan salliessa olen kirjoittanut.
Entä asekätkentä? Miksi Elisabeth Rehn kannatti heidän rehalibitointia eli tuomioiden kumoamista ja tunnustusta? Onko heiltä sitten viety kunnia?
Tuomioja vastasi Rehnille, että kaikkien mielestä asekätkijät eivät ole sankareita, vaan oikeita rikollisia. Tuomioja ajattelee varmaan samoin sotasyyllisistäkin, koska mitää eroa ei oikeastaan ole. Ei väin uskalla muuta kuin esim. tukea Jokisipilän kaltaisten tutkijoiden väitöksiä. Ehkä hänen mielestään siinäkin toiminta ei ollut hänen mielestään oikeaa, vaikka kunnian menetystä ei ehkä sentään myönnetä.
Ei historiaa pidä kirjoittaa nykyajan mielipiteitä vastaavaksi, niinkuin romaanissa '1984' kerrotaan. Tehty mitä tehty. Erkki Tuomiojalla on mielipiteitä vähän kaikesta ja ne kaikki ovat ennalta arvattavissa. Hänellä kun on oma tapansa katsella maailmaa. Elisabet Rehn on kyllä herttainen ihminen, mutta täysin turhaa hänen on ruveta puhumaan asekätkijöiden tuomioiden muuttamisesta näin jälkikäteen. Joku kenties ajattelee heidän menettäneen kunniansa, mutta esimerkiksi Stalin piti asekätkentää sodan jälkeen täysin luonnollisena ja isänmaallisena asiana, josta ei kannata meteliä nostaa.
Semmosen metelin vois kyllä nostaa, että kuka vittu se ois ollu Suomea puollustamassa kun Neuvostoliitto olisi tullut rajojen yli v.1944 rauhan tultua?
Asekätkennällä oli tarkoitus aloittaa sissisota maahantunkeutujaa vastaan, joka todennöisemmin olisi ollyt NL.
1946 vyyhti rupesi paljastumaan ja neukut ei uskaltanutkaan hyökätä Suomen maaperälle, kun vasta murto-osa oli paljastunut asekätkennästä.
Asekätkijän pojanpoikana voin tunnustaa ylpeänä, että ukkini taisteli rintamalla ja kätki aseita Suomen puolesta.
sodan veteraaneja kunnioittaen
JR
Asekatkijat olivat varkaita, koskapa olivat anastaneet valtion omaisuutta ja perustivat perustuslain vastaisesti yksityisen armeijan. Hallitus ei ollut naiden toimien takana, joten kyseessa on maanpetos. Sotatilan vallitessa siita voisi saada kuolemantuomion. Asekatkijat eivat olleet mitaan sankareita, vaan tyhmyreita, jotka vaaransivat juuri tehdyn aselevon.
Minunkin isani osallistui ansiokkaasti molempiin sotiin, mutta oli sentaan viisas ihminen, eika sotkeentunut asekatkentaan.
Kuten on jo muissa yhteyksissä tullut ilmi,niin sotasyyllisyysoikeudenkäynnit olivat puhtaasti suomalaisten kootikommunistien hanke.Näin he halusivat kostaa sen,että he itse olivat talvi-ja jatkosodan ajan olleet turvasäilössä.
Näitä oikeudenkäyntejä Neuvostoliitto alkoi aktiivisesti tukemaan.Niinpä oikeudenkäynnit olivat neuvostotyylisiä näytösoikeudenkäyntejä ja tuomiot neuvostotyylin mukaisesti tekaistuja.
Lehdistölle ja silloiselle medialle tietoja annettin vääristeltynä ja neuvostopropagandan värittämänä.Mikäli joku lehti julkaisi asiallista ja todellista tietoa,painokset takavarikoitiin välittömästi.
Ja kuten hyvin tiedetään,presidentti Koivisto sanoi aikoinaan:Sotasyyllisten kunniaa ei tarvitse palauttaa siksi,että he eivät kunniaansa koskaan menettäneetkään.
On vielä huomoitava se,että suomalaisia ei koskaan syytetty sotarikoksista ja/tai rikoksista ihmisyyttä vastaan aikavälillä 1939-1944.
Asekätkentä taasen käynnistyi jo huhtikuussa 1944 eräiden tiettyjen,sotilas- ja virallisten,tahojen toimesta.
Kun asekätkentä tuli julkiseksi erään petturin johdosta,niin silloin syyttäjäpuoli,lähinnä kommunistit,olivat pulmallisessa tilanteessa siksi,ettei Suomen laissa ollut lakia siitä,että asekätkentä olisi laitonta toimintaa.
Laki säädettiin kiirellä ja siitä tehtiin taannehtiva,eli se koski aikaa myös ennen lain säätämistä.
Näin sitä ennen vanhaan säädeltiin lakeja neukkujen tukeman vasemmiston toimesta.