Helmikuun 13. päivänä 1945 puolustuskyvytön saksalainen kaupunki ja yksi Pohjois-Euroopan merkittävimmistä kulttuurikeskuksista joutui kansanmurhan ja barbarian aallon runtelemaksi. 14 tunnin sisällä kaupunki muuttui raunioiksi, ja noin kolmasosa sen asukkaista, mahdollisesti puoli miljoonaa ihmistä menehtyi kaikkien aikojen pahimmassa verilöylyssä.
Nyt, kun Hollywoodin propaganda hehkuttaa taas kuuluisan Auschwitzin keskitysleirin ”vapautusta”, on paikallaan miettiä, mitä todellinen holokausti tarkoittaa.
Kyse ei ole Hollywoodin tuotoksesta, vaan tapahtumasta, jossa miljoonia kuoli kauhistuttavalla ja tuskallisella tavalla, ei vain Amerikan kommunistisen liittolaisen
johdosta Itä-Euroopassa, vaan myös järjestelmällisissä Saksan siviilien joukkomurhissa angloamerikkalaisena yhteistyönä.
Liittoutuneiden sadismi poltti elävältä uhreja Frankfurtissa, Hampurissa, Münchenissä, Kasselissa, Würtzburgissä, Darmstadtissa, Pforzheimissä ja etenkin Dresdenissä.
Tätä voidaan pitää kaikkien aikojen kansanmurhana ja pahuuden ilmityönä. Kun liittoutuneiden koneet kylvivät kuolemaa ja tuhoa ympäri Saksaa toisen maailmansodan
lopulla, sai Dresdenin saksilainen kaupunki jäädä rauhaan. Koska se tunnettiin kulttuurikeskuksena ja koska sillä ei ollut sotilaallista merkitystä, säästettiin se terrorilta,
joka koetteli muita maan osia.
Kun ensimmäiset hälytykset varoittivat 14 tunnin helvetistä, Dresdenin asukkaat suuntasivat kuuliaisesti suojiinsa. He eivät kuitenkaan olleet toimissaan kovinkaan ripeitä,
sillä hälytysten ajateltiin olevan vääriä – eihän kaupunkia ollut koskaan uhattu ilmasta. Monet eivät koskaan astuneet ulos elävinä, sillä tuo ”suuri ja demokraattinen valtiomies”,
Winston Churchill, ja toinen ”suuri ja demokraattinen valtiomies”, Franklin Delano Roosevelt, olivat päättäneet, että Dresden tulisi hävittää maan tasalle mattopommituksessa.
Mitkä olivat Churchillin motiivit? Ne näyttävät olleen enemmänkin poliittisia kuin sotilaallisia. Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, ettei Dresdenillä ollut sotilaallista arvoa. Siellä oli keskitytty lähinnä savukkeiden ja posliiniastioiden tuotantoon.
Toinen isku tapahtui kello 1.22 ilman mitään varoitusta. Pommittajia oli nyt kaksi kertaa enemmän, ja ne olivat varustautuneet suurella määrällä palopommeja.
Toisen iskun tarkoitus oli ulottaa tulimyrsky Grosser Garteniin. Isku oli täydellinen “menestys”. Minuuttien sisällä tuli pyyhkäisi ruohokentän ylitse, repien puita ja sytyttäen oksia palamaan kaikella polkupyöristä ihmisraajoihin. Tätä kaikkea lojui päiviä ympäriinsä kuin synkkänä muistutuksena liittoutuneiden sadismista.
Kuolleiden määrä oli ällistyttävä. Dresdenin holokaustin täyden laajuuden voi ymmärtää paremmin, kun ajatellaan, että yli 250 000, ehkä yli puoli miljoonaa ihmistä menehtyi 14 tunnin sisällä, kun taas Hiroshimassa kuolleita arvioidaan olleet 90 000–140 000.
Verilöylyä pahoitelleet liittoutuneet ovat usein “rinnastaneet” Dresdenin Coventryyn Englannissa. Coventryssä koko sodan aikana kuolleita 380 henkilöä ei kuitenkaan voi verrata yli tuhatkertaiseen määrään ihmisiä, jotka tapettiin 14 tunnin aikana Dresdenissä. Lisäksi Coventry oli asevarustelun kannalta keskeinen paikka ja oikeutettu sotilaallinen kohde. Dresden sitä vastoin tuotti ainoastaan posliinitavaraa, kuppeja ja teevateja voi tuskin pitää sotilastarvikkeina. On niin ikään mielenkiintoista verrata Lontoon ja Dresdenin tuhoja, erityisesti kun muistelemme kaikkea Hollywood-höpötystä “Lontoon-hyökkäyksestä”. Yhden yön aikana Dresdenin iskuissa tuhoutui noin 6,5 km2 maata. Lontoo selvisi noin 2,5 km2 tuhoilla koko sodan ajalta.
Rikoksista puhuttaessa Dresdenin holokausti nousee varmasti ensimmäiseksi. Emme kuitenkaan näe tänään elokuvia, jotka tuomitsisivat tämän pirullisen verilöylyn. Emme myöskään nähneet yhtään liittoutuneiden lentäjää tai Sir Winstonia syytetyn penkillä Nürnbergissä. Lentäjiä itse asiassa palkittiin ansiomerkein näiden teoista Dresdenissä. Eihän heitä olisi voitu syyttää, sillä hehän “seurasivat vain käskyjä”.
Churchill, tuo hirviö, joka vastasi Dresdenin verilöylystä aateloitiin, ja loppu on historiaa. Hänen elämänkertansa kirjoittajat kuitenkin jättävät huomiotta tämän kylmäverisen sadismin; he eivät kykene kertomaan, kuinka yhden hullun halu ”tehdä vaikutus” toiseen johti noin puolen miljoonan miehen, naisen ja lapsen joukkomurhaan.
Nyt, kun Hollywoodin propaganda hehkuttaa taas kuuluisan Auschwitzin keskitysleirin ”vapautusta”, on paikallaan miettiä, mitä todellinen holokausti tarkoittaa.
Kyse ei ole Hollywoodin tuotoksesta, vaan tapahtumasta, jossa miljoonia kuoli kauhistuttavalla ja tuskallisella tavalla, ei vain Amerikan kommunistisen liittolaisen
johdosta Itä-Euroopassa, vaan myös järjestelmällisissä Saksan siviilien joukkomurhissa angloamerikkalaisena yhteistyönä.
Liittoutuneiden sadismi poltti elävältä uhreja Frankfurtissa, Hampurissa, Münchenissä, Kasselissa, Würtzburgissä, Darmstadtissa, Pforzheimissä ja etenkin Dresdenissä.
Tätä voidaan pitää kaikkien aikojen kansanmurhana ja pahuuden ilmityönä. Kun liittoutuneiden koneet kylvivät kuolemaa ja tuhoa ympäri Saksaa toisen maailmansodan
lopulla, sai Dresdenin saksilainen kaupunki jäädä rauhaan. Koska se tunnettiin kulttuurikeskuksena ja koska sillä ei ollut sotilaallista merkitystä, säästettiin se terrorilta,
joka koetteli muita maan osia.
Kun ensimmäiset hälytykset varoittivat 14 tunnin helvetistä, Dresdenin asukkaat suuntasivat kuuliaisesti suojiinsa. He eivät kuitenkaan olleet toimissaan kovinkaan ripeitä,
sillä hälytysten ajateltiin olevan vääriä – eihän kaupunkia ollut koskaan uhattu ilmasta. Monet eivät koskaan astuneet ulos elävinä, sillä tuo ”suuri ja demokraattinen valtiomies”,
Winston Churchill, ja toinen ”suuri ja demokraattinen valtiomies”, Franklin Delano Roosevelt, olivat päättäneet, että Dresden tulisi hävittää maan tasalle mattopommituksessa.
Mitkä olivat Churchillin motiivit? Ne näyttävät olleen enemmänkin poliittisia kuin sotilaallisia. Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, ettei Dresdenillä ollut sotilaallista arvoa. Siellä oli keskitytty lähinnä savukkeiden ja posliiniastioiden tuotantoon.
Toinen isku tapahtui kello 1.22 ilman mitään varoitusta. Pommittajia oli nyt kaksi kertaa enemmän, ja ne olivat varustautuneet suurella määrällä palopommeja.
Toisen iskun tarkoitus oli ulottaa tulimyrsky Grosser Garteniin. Isku oli täydellinen “menestys”. Minuuttien sisällä tuli pyyhkäisi ruohokentän ylitse, repien puita ja sytyttäen oksia palamaan kaikella polkupyöristä ihmisraajoihin. Tätä kaikkea lojui päiviä ympäriinsä kuin synkkänä muistutuksena liittoutuneiden sadismista.
Kuolleiden määrä oli ällistyttävä. Dresdenin holokaustin täyden laajuuden voi ymmärtää paremmin, kun ajatellaan, että yli 250 000, ehkä yli puoli miljoonaa ihmistä menehtyi 14 tunnin sisällä, kun taas Hiroshimassa kuolleita arvioidaan olleet 90 000–140 000.
Verilöylyä pahoitelleet liittoutuneet ovat usein “rinnastaneet” Dresdenin Coventryyn Englannissa. Coventryssä koko sodan aikana kuolleita 380 henkilöä ei kuitenkaan voi verrata yli tuhatkertaiseen määrään ihmisiä, jotka tapettiin 14 tunnin aikana Dresdenissä. Lisäksi Coventry oli asevarustelun kannalta keskeinen paikka ja oikeutettu sotilaallinen kohde. Dresden sitä vastoin tuotti ainoastaan posliinitavaraa, kuppeja ja teevateja voi tuskin pitää sotilastarvikkeina. On niin ikään mielenkiintoista verrata Lontoon ja Dresdenin tuhoja, erityisesti kun muistelemme kaikkea Hollywood-höpötystä “Lontoon-hyökkäyksestä”. Yhden yön aikana Dresdenin iskuissa tuhoutui noin 6,5 km2 maata. Lontoo selvisi noin 2,5 km2 tuhoilla koko sodan ajalta.
Rikoksista puhuttaessa Dresdenin holokausti nousee varmasti ensimmäiseksi. Emme kuitenkaan näe tänään elokuvia, jotka tuomitsisivat tämän pirullisen verilöylyn. Emme myöskään nähneet yhtään liittoutuneiden lentäjää tai Sir Winstonia syytetyn penkillä Nürnbergissä. Lentäjiä itse asiassa palkittiin ansiomerkein näiden teoista Dresdenissä. Eihän heitä olisi voitu syyttää, sillä hehän “seurasivat vain käskyjä”.
Churchill, tuo hirviö, joka vastasi Dresdenin verilöylystä aateloitiin, ja loppu on historiaa. Hänen elämänkertansa kirjoittajat kuitenkin jättävät huomiotta tämän kylmäverisen sadismin; he eivät kykene kertomaan, kuinka yhden hullun halu ”tehdä vaikutus” toiseen johti noin puolen miljoonan miehen, naisen ja lapsen joukkomurhaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Roskaa, se oli viholliskaupunki. Saksalaisten olisi pitänyt suojella sitä. Lue tuolta, juuri ollut ketju
http://keskustelu.suomi24.fi/t/13434078
-----se oli viholliskaupunki----
Siviilien murhaaminen oli kiellettyä silloisten sodan lakien ja sopimusten mukaan. Nimenomaan siviilien tappamisestahan natsipomotkin tuomittiin, haloo pahvi.
"Siviilien murhaaminen oli kiellettyä silloisten sodan lakien ja sopimusten mukaan."
Ja kaupungit olivat sotilaallisia kohteita silloisten lakien ja sopimusten mukaan.
"Nimenomaan siviilien tappamisestahan natsipomotkin tuomittiin, haloo pahvi."
Ja pommituskampanjoista liittoutuneet eivät pistäneet natsien ilmavoimia vastuuseen.
PS. ja anna sen syyttömän pahvin olla
Nämä massapommitukset olivat muutoinkin sodankäynin kannalta tarpeettomia, koska liittoutuneet olivat murtaneet koodin, jota Saksan sodanjohto käytti viestinnässään. Murhapommitusten keskeisin funktio näyttää olleen Morgenthau-suunnitelmaan liittyvä saksalaisten lukumäärän systemaattinen karsiminen ja urbaanin elinympäristön hävittäminen.
Lisäksi liittoutuneet olisivat voineet käyttää taikalamppua toivoakseen viholliset olemattomiin. Koko sota oli turha! Varmasti vapaamuurareiden salaliittoa!
/s
-----liittoutuneet olisivat voineet käyttää taikalamppua toivoakseen viholliset olemattomiin.----
Ai vihollisetko, miten Dresdenin siviilit muka vaikeuttivat liittoutuneitten sodankäyntiä, kerro pahvi?
"Ai vihollisetko, miten Dresdenin siviilit muka vaikeuttivat liittoutuneitten sodankäyntiä, kerro pahvi?"
Pahville sinun on turha huutaa, mutta siviiliväestö osallistui Saksan sotatoimiin teollisuuden ja infrastruktuurin kautta.
Päätöksiä tulee arvioida päättäjien sillä hetkellä olevien tietojen perusteella. Usein yhden henkilön tekemiä.
Historia sitten saattaa vastata siihen oliko päätös oikea. On myös hyvä muistaa, että Göbbels vaati puheissaan, radiossakin totaalista sotaa.
Iso-Britannia on pyytänyt anteeksi Dresdenin pommituksia. 2000-luvulla se on myös osallistunut kaupungin jälleenrakentamiseen. Anteeksipyytämisessä on voimaa, sitä voisivat opetella muutkin suurvallat kuin Britannia. Tämä koskee myös yksilötasoa. Merkittävimmän lähihistorian anteeksiannon on toteuttanut Nelson Mandela.
Sen sijaan syyttely ja tuomitseminen katkeroittavat. Myös siinä on voimaa, sekä yksilötasolla että kansakuntien tasolla. Valitettavasti tästä menetelmästä on historiassa enemmän esimerkkejä kuin anteeksipyytämisestä.