Oikeinkirjoitusta en osaa ja tämä minun uusi kone temppuilee siten, että vaikka annan näppäimellä käskyn ei kone tottele ja kone on uusi. Korjaatko virheet.
Viimme päivinä on Suomen julkiskansa tukenut Juha Sipilää, kun hänen poikansa kuoli ja se on hyvä se, että ihminen osallistuu toisen ihmisen suruun ja myös iloon.
Kiinnitin erään laulajan sanoihin huomion kun hän menetti lapsensa sanoi, että hän vieraantui Jumalasta. On varmaankin ihan inhimillinen reaktio.
Oma poikani kuoli 1985 ja minua se lähensi Jumalaan. Tuon 14 vrk, jonka pojan kuolinvuoteen vieressä vietimme vaimon kanssa oli kuin Jumala olisi koko ajan hengessä puhunut ja vahvistanut sisimpää. Kun tuli hetki, että poika siirtyi ajanrajan tuolle puolen, tuli kiitos siitä, että hän pääsi suoraan taivaankotiin.
Jumala siunasi kuoleman ja saimme rukoilla yhden lääkärin ja yhden ruumishuoneen työntekijän puolesta kun he halusivat lähteä seuraamaan Jeesuksen viitoittamaa tietä.
Älkää ihmetelkö jos sanon, että minusta on tullut " kuoleman ammattilainen".
Tulin uskoon kun olin 30 vuotias ja sukuni piti minua sekopäänä ja diagnoosi oli oikein, mutta Jeesuksen Kristuksen todistuksen tähden on ihana olla sekopää.
Vähän silleen "kieroon" katsovat ja odottivat, että mitä seuraavaksi kun raikulipojasta tuli uskovainen.
No meni muutama vuosi ja kuoli nuorin veli ja reaktio oli, että suku pyysi minua kertomaan äidille kun minä olen uskovainen. Vuosi siitä kuoli veljeni poika kolarissa ja taas uskovaan veljeen turvauduttiin. Sitten kuoli äiti ja 6kk myöhemmin toinen veli ja oli aivan kun suku olisi hyväksynyt, että yksi on porukasta hurahtanut Jeesuksen leiriin, se lohdutus vastuu siirtyi sille uskovalle.
Näin se on, kuolinhetkellä ihminen katsoo totuutta silmiin ja siksi on tärkeä, että uskovat ihmiset vie sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen sovitustyöstään lähimmäisille, työkavereilla, naapureille jne. Ja jos et uskalla tai viitsi todistaa, että sydämesi kuuluu Jeesukselle Kristukselle, tarkista uskon tilasi.
Syntymä ja kuolema kuuluu meidän elämään ja Jumala on antanut meille vapaantahdon miten sen vietämme ja haluammeko Taivaaseen vai helvettiin.
Meillä on käsky; " Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumia kaikille luoduille" Mark 16:15 ja se maailma alkaa vierestäsi.
Ja huomaa nuo Jeesuksen sanat ei ole pyyntö vaan käsky.
Viimme päivinä on Suomen julkiskansa tukenut Juha Sipilää, kun hänen poikansa kuoli ja se on hyvä se, että ihminen osallistuu toisen ihmisen suruun ja myös iloon.
Kiinnitin erään laulajan sanoihin huomion kun hän menetti lapsensa sanoi, että hän vieraantui Jumalasta. On varmaankin ihan inhimillinen reaktio.
Oma poikani kuoli 1985 ja minua se lähensi Jumalaan. Tuon 14 vrk, jonka pojan kuolinvuoteen vieressä vietimme vaimon kanssa oli kuin Jumala olisi koko ajan hengessä puhunut ja vahvistanut sisimpää. Kun tuli hetki, että poika siirtyi ajanrajan tuolle puolen, tuli kiitos siitä, että hän pääsi suoraan taivaankotiin.
Jumala siunasi kuoleman ja saimme rukoilla yhden lääkärin ja yhden ruumishuoneen työntekijän puolesta kun he halusivat lähteä seuraamaan Jeesuksen viitoittamaa tietä.
Älkää ihmetelkö jos sanon, että minusta on tullut " kuoleman ammattilainen".
Tulin uskoon kun olin 30 vuotias ja sukuni piti minua sekopäänä ja diagnoosi oli oikein, mutta Jeesuksen Kristuksen todistuksen tähden on ihana olla sekopää.
Vähän silleen "kieroon" katsovat ja odottivat, että mitä seuraavaksi kun raikulipojasta tuli uskovainen.
No meni muutama vuosi ja kuoli nuorin veli ja reaktio oli, että suku pyysi minua kertomaan äidille kun minä olen uskovainen. Vuosi siitä kuoli veljeni poika kolarissa ja taas uskovaan veljeen turvauduttiin. Sitten kuoli äiti ja 6kk myöhemmin toinen veli ja oli aivan kun suku olisi hyväksynyt, että yksi on porukasta hurahtanut Jeesuksen leiriin, se lohdutus vastuu siirtyi sille uskovalle.
Näin se on, kuolinhetkellä ihminen katsoo totuutta silmiin ja siksi on tärkeä, että uskovat ihmiset vie sanomaa Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen sovitustyöstään lähimmäisille, työkavereilla, naapureille jne. Ja jos et uskalla tai viitsi todistaa, että sydämesi kuuluu Jeesukselle Kristukselle, tarkista uskon tilasi.
Syntymä ja kuolema kuuluu meidän elämään ja Jumala on antanut meille vapaantahdon miten sen vietämme ja haluammeko Taivaaseen vai helvettiin.
Meillä on käsky; " Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumia kaikille luoduille" Mark 16:15 ja se maailma alkaa vierestäsi.
Ja huomaa nuo Jeesuksen sanat ei ole pyyntö vaan käsky.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen myös nähnyt monta kuolemaa. Jo pienenä tyttönä katselin pikkuveljeäni, joka makasi vauvana pienessä valkoisessa arkussa.
Isäni kuoli kun olin 17-vuotias. Nuorena näin myös ikäisteni tapaturmaisen kuoleman, ja senkin kun toisen elämä oli riistetty.
Nyt myöhemmin olen saattanut kaksi veljeäni ja äitini hautaan.
Äitini ja kaksi veljeäni kuolivat kaikki vähän ajan sisällä. Raskasta oli se kun yhdestä surusta ei kerennyt kunnolla toipua kun jo sai uutta ottaa vastaan. He kaikki olivat yhtäaikaa sairaalassa, ja kaikkien ennuste oli huono. Kun äiti kuoli, en edes uskaltanut heti kertoa toiselle veljelleni siitä, kun hän oli niin heikossa kunnossa. Äiti oli ollut veljelleni hyvin läheinen.
Isovanhempani ja setäni ja tätini ovat myös kaikki kuolleet.
Ehkä senkin vuoksi kun olen nähnyt niin monta kertaa tämän elämän katoavaisuuden, loppu voi tulla minä hetkenä hyvänsä. Se pani miettimään myös oman elämäni loppua ja sitä olenko silloin valmis täältä lähtemään.
Muistan kun veljeni makasi heikkona sairaalassa, katselin ihmisä kadulla, ja mietin, että ajattelevatko he koskaan kuinka ohuen langan varassa tämä elämä on. Senpä vuoksi olisi hyvä miettiä, missä iäisyytesi vietät.
"Herra, opeta laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen."
https://www.youtube.com/watch?v=BwwlzaAczPE
Pistivät aikoinnaan kirveen,vasran, sahan kouriin ja sanovat jotta ruppeehan poika työtä opettelemmaan. Siinä vieressä ol kolome vanhempaa timpurrii ja rupesivat opettammaan, mutta eniten näin jäläkeenpäin oon mittinnä yhtä noista miehistä.
Mies oli palvellut Suomea 1939-1944 ja oli ollu osan ajasta kaukopartiomiehenä.
Keskustelimme monen monta kertaa kokemuksista rintamalla ja kaiken kauheimpana kokemuksena hän piti sitä kun ihminen kuolee erossa Jumalasta, sano jotta ol hirvee kahtoo kun mies tuskissaan piehtaroi ja huus saatanaa ja sielunvihhollista apuun, Sano jota ne kuolemat tulloo painajisiin.
Mutta muisti kavereita, jotka lähdön hetkellä kiittivät Jeesusta ja rukoillen poistuivat iäisyyteen.
Monta kertoo kun kuuntelloo vanahempii ihmisii, niin kuulloo kiitoksen ihmisten puhheistä, nimenommaan heijän joilla on Jumalan todistus ja Jeesuksen veren sovitus sisällä.
Kiitos kaikille teille kolmelle (nimimerkit "JoVanhaMies ", "evita-" ja "toinenvanha"), jotka tätä kirjoittaessani (22.2. klo 19:19) olette osallistuneet ketjuun. Hienoja ja tärkeitä tekstejä teillä jokaisella.
Haluaisin esittää teille kysymyksen. Mitä mieltä te olette siitä, että onko tuo evankeliumin julistaminen kuolevalle sellainen asia, joka ikäänkuin velvollisuutena asetetaan jokaiselle uskovalle? Vai onko enemmän niin, että Jumala kutsuu ja varustaa siihen tehtävään joitakin meistä, mutta ei edellytä jokaista pystymään siihen ainakaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa?
Mietin tätä siksi, että olin itse oman sairauteni hoidon vuoksi sairaalan osastolla tuossa joitakin kuukausia sitten, ja huoneessa oli mies, joka oli piakkoin siirtymässä terminaalivaiheen hoitoon, kun hänen sairaudelleen ei enää ollut tehtävissä mitään. Siinä tilanteessa tunsin jonkinlaista "painetta", että häneltä voisi edes yrittää kysyä jotain tästä aihepiiristä. En sitten kuitenkaan saanut sitä rohkeutta, että olisin täysin tuntemattomalta ihmiseltä alkanut kyselemään tai julistamaan mitään. Rukoilin hänen puolestaan, mutta muuten yritin vain kuunnella häntä huolella ja olla kunnolla läsnä sen aikaa, kun hän minulle puhui.
Jonkin verran tuollainen asia aina painaa, mutta itse yritän roikkua siinä lupauksessa, että minun pelastukseni tai uskonikaan ei ole kiinni siitä, että uskallanko minä julistaa kasvokkain. Minut on varustettu kirjoittamaan asioista, ja joku toinen on varustettu enemmän puhujan lahjoilla. Kysyttäessä vastaaminen on tietysti eri asia, mutta siitähän ei nyt ollutkaan kyse, sillä tuo mies ei itse ottanut uskonasioita puheeksi.
Mitä mieltä te olette?
Tosin maailmassa on kristittyjä varsin vähän, ja muulla tavalla uskovia on ainakin 5 miljardia. Miten on heidän laita kuoleman hetkellä, kun ei Jeesus tule mieleen: ei kuolevalle eikä omaisille?
0000, olen itse sitä miltä, että monia vaivaannuttaa Jeesuksesta puhuminen, siis sekä Suomessa että Indokiinassa. Sitä ilmankin pärjää, joten ei tarvitse ottaa sitä taakakseen.
Mitä luulet; jos olisit oikein kovasti yrittänyt, niin olisitko ihan itsekin kyennyt hoksaamaan, että en varsinaisesti kaipaa ateistin mielipidettä tässä aihepiirissä esittämiini kysymyksiin? :D
No, otin huomioon koko maailman, en vain yhtä kristittyä. Anteeksi kovasti,
Kyllä siinä tilanteessa varmaankin tuntee jotain sisäistä tarvetta ja kehoitusta puhua. Mitä läheisemmästä ihmisestä on kysymys, varmaan ne omat tunteet ovat vahvasti mukana, ei ole mikään helppo tilanne alkaa iäisyysasioista puhumaan, kun sitä vielä kuitenkin on kaikki toivo siinä, että hän siitä vaikka kuin ihmeen kautta paranisi.
Muistan kun veljeni oli tajuttomana sairaalassa ja lääkäri ei luvanneet mitään toipumista enää, jotenkin närkästyin hänen puheista ja sanoin että "kai sitä toivoa saa ihmeitä tapahtuu".
Itse koin jotenkin osaamattomuutta ja neuvottomuutta asiassa, en tiennyt veljeni sieluntilasta. Kysyin hoitajalta sairaalapapin puhelinnumeron, jospa hän tulisi veljelleni puhumaan. Sain kansiasta papin puhelinnumeron ja kun lähdin kävelemään poispäin huomasin, että eräässä potilashuoneessa oli tuttu pappi, jo eläkkeellä oleva, vierailulla omaisensa luona. Epäröin hieman, mutta menin sitten hänen luokseen ja kysyin, että voisiko hän käydä veljeni luona. Hän lupasi tulla.
Oikeastaan siinä veljeni vuoteen vierellä en tiedä, mitä siinä tapahtui. Veljeni oli puoleksi valveen ja tajuttomuuden rajamailla. Pappi puhui ja yhdessä sitten rukoilimme veljeni puolesta. En tiedä kuuliko veljeni edes, hän vain ilmeettömin silmin katsoi pappia. Tunnelma oli hyvin harras, ja siitä jäi hyvä mieli.
Sitten myöhemmin kuin ihmeen kautta veljeni alkoi toipumaan, lääkäritkin pitivät sitä suoranaisena ihmeenä. Myöhemmin kysyin veljeltäni, että tiesitkö sinä sitä kun pappi kävi. Veljeni sanoi, että kyllä hän sen tunsi. Vaikka veljeni oli puoleksi tajuton hän aisti sen tilanteen. Tiesi mistä oli kysymys. Veljeni toipui, ihme siis tapahtui. Hän sai viisi vuotta lisäaikaa, ja sinä aikana tuli selväksi, että kyllä hän näitä asioita oli ajatellut.
Luulen, että on helpompi puhua, jos tilanteessa olisi joku vieraampi ihminen. En tiedä, mutta uskon että kun tilanne tulee, Jumala antaa oikeat sanat, mitä sanoa. Voihan se olla vaikka hiljainen rukous potilaan puolesta.
Mutta lähdet siis siitä, että esim. tuossa minun kokemassani tilanteessa olisi pitänyt vain alkaa puhua? Koinhan siihen kuitenkin jonkinlaista painetta, eli kehoitusta, vaikkei rohkeus sitten riittänytkään?
Vai voiko olla, että tuollaisen kehoituksen tuntemus voisi tulla myös jostain muualta kuin Jumalalta - esim. ihmisestä itsestään? Tai jopa sielunvihollisesta, joka syyllistää ihmistä tekemään erinäisiä asioita, vaikkei Jumala olekaan kehottanut?
... ei kun joo, sanoithan, että se voi olla vaikka pelkkä rukouskin... :)
Niin, minusta se voi olla vaikka hiljainen rukous potilaan puolesta jos tuntee neuvottomuutta eikä löydä sanoja mitä ja miten sanoa. Väkisin ei minusta pidä lähteä punnertamaan itsestään mitään evankelistaa. Jumala antaa kyllä sanat, jos näin on tarkoitutettu ja uskon että silloin on luontevaakin sanoa jotain.
Luotan siihen, että Jumala antaa sitten oikeat sanat ja ihmiset kun on minun aikani todistaa heille. Olen kyllä saanutkin sitä tehdä lähipiirilleni ja joillekin työtovereilleen. Itse olen sairastunut joitakin vuosia sitten vakavasti ja muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin pyytää Jeesus elämääni ja auttamaan minua kävi miten kävi. Olin ollut etsikkoajassa (edellinen oli 12vuotiaana) jo vuoden verran ja siirtänyt ratkaisua aina "sitku" syillä. Kaikken ihmeeksi paranin täysin sairaudestani ja olen saanut Jumalan armosta olla terve jo pitkään. Olenkin saanut sairastumiseni ja siitä parantumisen kautta todistaa monille ihmisille. Nyt kun siitä on jo vähän aikaa olen huomannut, että on aika vaikea alkaa muuten puhumaan uskonasioista ihmisille mutta aina kun jonkun läheinen on sairastunut tai kuollut olen päässyt puhumaan ja kysymään saanko rukoilla ihmisten puolesta.
Kuolemaa ei ole. On vain elämää.
Maanpäällinen ruumiimme ei elä ikuisesti, eli siltä osin väittämäsi on väärä. Sielumme, tai henkemme, tai mikä se oikea sana sille onkaan - se kyllä elää ikuisesti, eli sikäli totesit ihan oikein.
Kysymys onkin nyt siitä, että missä tuo "sielu" tai "henki" elää sen jälkeen, kun maanpäällisen ruumiimme elossaolo on lakannut. Tähän kysymykseen taas on täsmälleen kaksi vaihtoehtoa: joko Jumalan yhteydessä, tai sitten iankaikkisessa erossa Jumalasta.